Minä en vaan kelpaa, mihinkään!

Työelämään minusta ei ole: olen pitkäaikaistyötön, mielenterveysongelmainen (sellaisia häiriöitä, joihin ei ole lääkkeitä keksitty) ja traumatisoitunut. Toisaalta en saa terapiaakaan, koska minulla ei ole yksityiseen varaa ja Kela taas katsoo, etten tule kuntoutumaan opiskelu/työelämään = en saa edes lääkäriä puoltamaan terapiapäätöstä. Olen vuodesta toiseen välinputoajana.

Työkkärin kurssin ja työharjoittelun olen käynyt voidessani vähän paremmin. Harjoittelun hoidin kunnialla, vaan enpä saanut töitä vaikka koin löytäneeni paikkani. Jäin taas tyhjän päälle ja sairastuin syömishäiriöön.

Jossain vaiheessa aloin toipumaan, sain sairasloman jne. ja hoidin itseäni puolisen vuotta täysin itseeni keskittyen. Tämän jälkeen iskin nyrkkiä pöytään terkkarissa että NYT jumalauta joku pistää minut terapiaan tai jonnekin, eihän tästä tule mitään! Sainkin paikan ryhmäterapiasta ja kävin siellä vajaan vuoden. Ryhmä loppui ja jäin tyhjän päälle, hoitajani vaihtoi työpaikkaa enkä saanut uutta tilalle koska "sä voit kuitenkin jo paremmin ja kyllähän tänne pääsee aina takaisin jos on tarve".

Jotenkin kitkuttelin puolisen vuotta, mutta nyt ollaan taas tilanteessa jossa tuntuu ettei tästä paskaakaan tule, ihan sama mitä yrittää. Hain töitä, hain opiskelemaan: ei tärpännyt minnekään. En pääse mukaan yhteiskuntaan vaikka yritän enkä esim. käytä päihteitä tai tee lapsia viidelle eri miehelle. Luottotiedot ovat kunnossa jne. Mielestäni olen siis ihan kunnollinen ihminen, sairauksistani huolimatta. Mutta paikkaani en vaan löydä.

Mitä enemmän olen ollut kotona, sitä pelottavammaksi ulkoympäristö on alkanut käymään. Nykyajan työelämä tuntuu suorastaan kummalliselta ja liian vaativalta. Ihmiset pelottavat ja ärsyttävät, myös. Missä hitossa minä olen vuoden tai kahden päästä? Ja missä minun paikkani on?