Vauvojen äidit, selittäkää naapurini käytöstä

Jätä nyt herran tähden se naapurisi rauhaan!

Voihan se olla, että naapuri kokee kuitenkin lähestymisesi tungetteluna. Moikkaile ja juttele edelleen normaalisti, mutta älä pyydä enää kylään. Toivottavasti naapurilla on kaikki hyvin eikä esim synnytyksen jälkeinen masennus. 

Kauhea stalkkeri oot. Ei ihme että naapurin eukko yrittää pysyä piilossa.

Eivät kaikki ole yhtä sosiaalisia kuin sinä. Päivystätkö kotona itse päivät pitkät vahtimassa, kuka naapurissa on kotona ja miten pitkään?

Vaikea sanoa mikä tilanne, kun ei yhtään tiedä tätä kirjoitusta enempää. Vaikka nainen olisikin yksinäinen, ei sitä ole helppo avautua naapurille, jollette ole mitenkään bondanneet. Eikä toista voi auttaa, jos ei hän halua apua.

En ole naapurisi, koska emme asu omakotitalossa, mutta muuten vastaan kuvaustasi naapuristasi. Olen kyllä sosiaalinen ihminen, mutta uuvuin täysin ihmiskontakteihin työssäni ja nyt kun vihdoin saan olla rauhassa vauvan kanssa kotona, niin olen todella onnellinen. Pihassa mielelläni juttelen naapurin kanssa ja ilahdun kun hän tulee moikkaamaan, mutta kun olen vihdoin päässyt eroon uuvuttavista ihmismääristä, niin en halua meille koko ajan jotakuta kylään. 

Miksi ap sinua niin kiinnostaa naapurisi? 

Herran tähden onneksi et ole naapurini! Viihdyn omissa oloissani ja lasteni kanssa ja alkaisi ahdistamaan tuollainen. Enkä ole masentunut vaan hyvin onnellinen.

Mä voisin olla sun naapurisi, paitsi että poika on jo 17 vee, aviomies on usein kotona ja koiran tilalla muutama kissa.

Juttelen mielelläni naapureiden kanssa tuossa pihamaalla, mutta olen kuitenkin perusluonteeltani vetäytyvä. Koen että kotini on yksityisaluettani, en halua sinne vieraita. Samalla tavalla tunnen (kutsuista huolimatta), että naapurin koti on sen naapurin yksityisaluetta, ja koen olevani tunkeileva jos sinne menen. Mulla on myös hivenen ongelmia itsetuntoni kanssa. Mielelläni antaisin vastalahjan vaikkapa niistä pullista ja korteista, mutta en useinkaan keksi mitään mielestäni tarpeeksi hyvää.

Kaikesta tuosta huolimatta arvostan juttutuokioita, enkä ole "at the end of my rope", vaan harvinaisen tyytyväinen elämääni tällaisena kuin se on. Tällaisena olen sitä elänyt jo useamman vuosikymmenen, myös ne vauva-ajat kun mies oli kieltämättä paljon pois kotoa töidensä takia. En koe jääväni mistään paitsi vaikken ikinä näkisi naapureitani, mutta en myöskään välttele heitä.

Ihan oikein toimit, että juttelet naapurisi kanssa, ja olet positiivinen.

Mutta älä liikaa tuppaudu, äläkä nyt ainakaan luulottele kaikenlaista äidin mielenterveydestä. Meitä on todella monelsi, osa on introverttejä ja itsekseen viihtyviä, osa jopa ahdistuu sosiaalisista kontakteista vieraisiin ihmisiin.

Joten sinä olet nyt ilmaissut, että sinua saa lähestyä. Jos hän haluaa - esim. kun lapsi kasvaa ja alkaa kesällä leikkiä ulkona - lähestyä, hän tekee sen. Kunnioita hänen päätöstään.

Äläkä ota ainakaan minään henkilökohtaisena loukkauksena sitä, ettei hän kaveeraa kanssasi. Äläkä kyttää hänen elämäänsä.

Tuntuu siltä, että tämä naapurisi haluaa olla enemmän omissa oloissa. Vähän niin kuin minä halusin olla, kun oli pienet lapset ja univelkaisena en jaksanut yliaktiivista naapuriamme. Vaikka lapset ovat nyt isoja, minua ahdistaa ihmiset, jotka tuputtavat itseään muille. Kyllä se naapuri itse tekee itseään tykö, jos hän haluaa. Osa lämpenee hitaasti, osa nopeammin. 

Minä olen vauvan aiheuttaman univelan vuoksi ainakin niin väsynyt koko ajan (vähän unessa jatkuvasti), että en vain jaksa jutella kenenkään kanssa. 

Hohhoijaa..tietysti toisten elämä voi huolettaa, mutta jotkut ihmiset vaan eivät tykkää niin paljon että kylässä käy vieraita. Eikö se ole heidän asiansa? Tiedän ainakin itse jonkun verrankin yksin viihtyviä ihmisiä, joilla on lapsiakin. Hiljaisuus menee ohi hälinän ja turhien pullakahvien.

Siis mikä logiikka sulla on siinä että runsas kyläily on hyvinvoinnin merkki? Ihmiset ovat erilaisia hyvänen aika! On myös rikkautta voida hyvin ilman jatkuvaa kanssakäymistä.

Onko se rakkinne tyyppiä "ihmissyöjä"?

En toisi vauvaani sen nuoltavaksi, hyh.

Ja naapurisopu on ihan parhaalla tasolla, kun nähdään joskus vilaukselta postilaatikolla ja vaihdetaan henkeviä mielipiteitä säästä.

Minulla on myös kokemusta vastaavasta tilanteesta. Muutin uudelle paikkakunnalle ja sain lapsen pian sen jälkeen. Muutto ja vauvan kanssa oleminen oli väsyttävää, en tutustunut juuri kehenkään ensimmäiseen puoleentoista vuoteen. Tein myös gradua samaan aikaan. Naapureiden kanssa juttelin toki mutta kaikki ylimääräinen aika vauvan hoidolta meni nukkumiseen ja kirjoittamiseen.

Anna naapurisi olla sellainen kuin on.

Asun naapurissasi ja inhoan sitä, miten teillä elämä on kuin hollotuvassa. Aina ovet auki, aina jonkun auto pihassa stereot täysillä, kissat ja koirat ja lapset juoksemassa pihalla, jatkuva meteli ja mekastus. Ja kaiken lisäksi kyttää menemisiäni ja tulemisiani ja vieraitani ja raportoit minulle mieheni tekemiset. usko pois, tiedän, että hän käy salilla, ei tarvitse erikseen kertoa.

Ok, eli olen tyrkyttänyt itseäni liikaa. Ja tosiaan syy siihen, miksi näin olen tehnyt on se, että olen ollut huolissani naapurin hyvinvoinnista kun siis itse kokisin kyllä oloni tosi kurjaksi jos joutuisin olemaan niin paljon yksin. Ilmeisesti hän on vain niin täysin peilikuvani, ettei koe yksinäisyyttä samalla tapaa ahdistavana. Ja siis itsekin rakastan rauhaa ja hiljaisuutta, mutta tietyissä kohtuuden rajoissa. Esim. yhden päivän pystyn kyllä nauttimaan ihan vain lasten kanssa olemisesta, mutta kaikki sitä pidempi aika ilman aikuiskontakteja on kyllä itselleni aivan liikaa.

Mutta siis johtopäätös on, että jätän hänet rauhaan, hän ei tarvitse seuraa tai vertaistukea. Ap

Meillä oli tuollainen naapuri. Aina piti puuhata ja ähertää jotain yhdessä ja aina heidän aikatauluillaan.

Lapsensa oppivat saman asenteen ja jumankekka että oli rasittavaa, kun jokaikinen kerta hiekkalaatikon ohi kävellessä sieltä kimitettiin mihin meet, millon tuut, kenen kanssa ja miksi.

Ongelma on se että pidät muita samanlaisina kuten kirjoitat ”itse kokisin kyllä oloni tosi kurjaksi jos joutuisin olemaan niin paljon yksin”.

Oletko miettinyt voisiko ongelma olla enemmän itselläsi - mikä aikuista ihmistä niin ahdistaa jos ei päivää pidempään kestä omaa seuraansa?

Voi kauheaa, mä oon samanlainen introvertti. Tuoreena äitinä itseasiassa koin siitä huonoa omaa tuntoa ja häpeää. Ajattelin, että kaikki ajattelee musta kuten sinä juuri kirjoitit.

Myöhemmin opin hyväksymään itseni tällaisena kuin olen, ja lapsistanikin itseasiassa kasvoi ekstroverttejä ja sosiaalisesti ihan lahjakkaita tyyppejä. Olen itse onnellinen introverttinä, ennen tuntui vain siltä, etten oikein sovi tähän maailmaan. Onneksi nykyään meitäkin ymmärretään.