En ole onnellinen kotiäitinä, koska kukaan ei arvosta minua
Niin. Totta kai osaan olla onnellinen elämässäni, mutta yhteiskunnan arvostus meitä kohtaan on nolla ja se tuntuu pahalta.
Kommentit (24)
22, koska hyvinvointiyhteiskunta ei pyöri, jos kaikki olevat niinkuin sinä. Tarvitaan työpanosta, veroja ja tuottavaa työtä jotta saadaan kustannettua sairaalat, koulut ja kotihoidontuet.
[quote author="Vierailija" time="27.03.2013 klo 15:38"]
22, koska hyvinvointiyhteiskunta ei pyöri, jos kaikki olevat niinkuin sinä. Tarvitaan työpanosta, veroja ja tuottavaa työtä jotta saadaan kustannettua sairaalat, koulut ja kotihoidontuet.
[/quote]
En tarkoitakaan, että ansiotyö olisi turhaa, ei tietenkään ole, mutta ihmisarvon kannalta sillä mielestäni ei ole tekemistä, kansantalouden ennemminkin. En mielestäni ole erityisen haihatteleva idealisti, mutta en oikeasti pystyisi sanomaan, että joku isot verotuotot tekevä ihminen olisi ihmisarvoltaan parempi kuin vaikka masentunut työtön (joka ehkä kovastikin pyristelee elämässään eteenpäin hänkin). Minusta oikeus ihmisarvoon on kuitenkin jonkinlainen mielenterveyden ydin, ja voihan sen nähdä johtavan vaikka terveeseen itsetuntoon ja työllistymiseen tai siihen, että haluaa jollain muulla tavalla olla yhteisölleen hyödyllinen. Toisten lyttääminen tyyliin "sinä olet heikoin lenkki", "olet hyödytön" tms. ihmisen elämäntilannetta ja tekemisiä edes oikeasti tuntematta on vaan minusta julmaa. Ja se julmuus tuskin ponnauttaa kansantaloutta nousuun, ennemminkin masentaa ihmisiä ja vaikutus on päinvastainen.
23, olen kanssasi samaa mieltä ihmisarvosta. Kuitenkin edelleen ihmettelen ap:n tarvetta saada tuntematomien arvostusta. Toki, kuten joku jo arveli, ap varmaan tarkoittaa että hänen kuuluisi saada palkkaa siitä, että hoitaa omia lapsiaan kotonaan.
No itsetunnosta tässä yleensä on kyse. Olen jo "liian isojen" lasten kotiäiti, mutta enää en jaksa murehtia noita arvostusasioita niin paljon kuin vuosia sitten, jolloin lapset sentään olivat "sopivan pieniä". Mutta niinhän ne ihmiset vinkuu työelämässäkin, että mun panosta ei arvosteta, kotona puoliso ei arvosta mun tekemiä kotitöitä, vanha äitini ei arvosta elämässäni tekemiäni valintoja. Suomalainenhan ei kehu, ei millään, siitä voi ylpistyä :( Toisaalta olen kurkkuani myöten täynnä itsekin näitä ihmisiä, joiden jokaista tekoa täytyy jonkun kehua. He ovat niin aikaansaavia, kun tekevät tätä ja tätä, mutta ne muut ihmiset, jotka tekevät tuota ja tuota eivät oikeastaan ole mitään. Ihminen voi tehdä monenlaista tai olla tekemättä ja on silti ihmisenä arvokas. Ihmisarvo tuntuu monien mielessä määräytyvän palkkapussin tai ylipäänsä raadannan myötä, mutta miksi minä menisin tuohon kuvioon mukaan (ja potemaan siten huonoa itsetuntoa, kun en ole töissä), kun en sydämessäni ole samaa mieltä?