Lue keskustelun säännöt.
Palstan Supernannyt, mikä neuvoksi, kun lapsi ei halua kävellä?
14.03.2019 |
Juuri tuli eteen 4v:n kanssa tilanne, että lapsi ei suostu kävelemään. Kyseessä lyhyt matka ylämäkeen autolle. Lapsi on liikunnallinen, päiväunet nukuttu ja välipala syöty. Eli ei kyse siitä, että ei pystyisi kävelemään, tulee vaan joku ääni, että ei tahdo.
Mitä teet tässä tilanteessa? Mitä sanot, että lapsi kävelee matkan? Vai suositutko vaan lapsen kiukutteluun ja kannat hänet ylös tuon matkan, kuten lapsi haluaa?
Jos vaan sanot, että nyt kävellään, lapsi alkaa karjua, että katu raikuu ja konttaa lahkeessasi roikkumaan ja karjuu siinä. Tai sitten seisot vieressä maanittelemassa ja lapsi istuu siinä kävelevien poskessa ja syö kielloista huolimatta loskaa.
Miten tällaisesta tilanteesta selviydytään fiksusti?
Kommentit (40)
No niinpä se olikin autolle matka. Mutta muuten olen sitä mieltä, että helppo on varmaan auton kanssa mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitten juostan kilpaa mäen päälle. Tää huijaus toimi yleensä meillä jos kävely ei maistunut.
Tai sitten ihan vaan se, että jätät lapsen istumaan, sanot, että minä menen nyt autolle, tule perästä. Ja menet sinne autolle. Harva lapsi kauaa jaksaa / uskaltaa jäädä yksin istumaan.
Yritin tuota kilpajuoksuakin. Tai kilpahyppelyä. Tai leikitään kissoja ja hiivitään. Ei mitään vaikutusta.
Jos yritin ottaa muutaman askeleen ja sanoin, että tules nyt, niin lapsi alkoi karjua kuin syötävä ja syöksyi roikkumaan jalkoihini.
Vierailija kirjoitti:
Samanlainen lapsi oli myös minulla,ei halunnut kävellä paria sataa metriä ylämäkeen. Alin kertoa juttua pienistä pupuista ja oravista ,jotka yöllä köllöttelevät reitin varrella jne jne .Siinäpä matka hupeni ,kun kuunteli päivästä toiseen sammaa tarinaa.Se toisto oli tosi tärkeä.Ei huomannutkaan, kun siirsi töppöstä toisen eteen.
Siis kyseessä on lapsi, joka normaalisti tykkää kävellä ja juosta. Voi kevyesti kävelylenkillä juosta 2 tuntia putkeen. Mutta sitten sää näitä uhmakohtauksia, että minun pitäisi kantaa, vaikka ihan lyhyt matka.
Minä kyllä kannan. Eiköhän se ala itse kävelemään viimeistään siinä vaiheessa kun on yhtä pitkä kuin äitinsä.
Ei kai tuossa auta tosiaan kuin seisoa kuin tatti. 4-vuotiaalle voi toki jo esittää perusteita sille, miksi hänen kannattaisi nousta. Meillä on esim. lapsella ollut aikataulut myös ns. kivoille asioille. Kun lapsi veti päiväkodista tullessa pellit kiinni kotimatkalla, kerroin, että menetämme nyt "Pikku kakkosen" alun. Ja kun näin todella kävi muutamaan kertaan, kiukuttelu ja yleinen säätäminen kotimatkalla väheni huomattavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
2 v on eri kuin 4 -5 v.
Kyllä minusta läpi lapsuuden toimii tai ainakin pitäisi toteuttaa sitä, että vanhempi kertoo mitä tehdään ja jos niitä vanhemmat sanomisia ei totella, niin sillä on seuraukset. Tämän voi toteuttaa aivan rauhallisesti ja ne seuraukset toki pitää miettiä ikätason mukaisiksi.
Kun ei niillä seurauksilla ole tehoa. Kun lapsi oikein päättää kiukutella, ei häntä kiinnosta, vaikka sanoisin mitä.
Vaikka käyttäisi kaikki huijaus-, suostuttelu-, lahjonta- ja pakotuskeinot, niin aina ei kävele. Super nanny ei ole lapselle tärkeä ihminen, kuten äiti tai isä, joten hän saa kävelemään vain koska on vieras ihminen ja koska ohjelmaa kuvataan siitä näkökulmasta, että hän onnistuu. Ei hänelläkään ole kaikkiin lapsiin tepsiviä taikakonsteja, eikä hänkään jaksaisi olla yksin vastuussa lapsista 24/7 vuosikausia ollen koko ajan täydellinen! Ei elämä lasten kanssa myöskään yleensä ole niin naurettavaa ja hankalaa, kuin tahdotaan veloille esitellä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toi, että jatkaa itse vaan matkaa toimii joillain lapsilla, mutta oma kolmevuotias vilkutti ilosesti ja jäi puuhaamaan omiaan kun sitä testasin.
Minäkin yritin kerran 4v pojan kanssa joka pisti jarrut talon pihalla kun ei halunnut lähteä päiväkotiin. Jatkoin itse matkaa. No, poika kääntyi kannoillaan ja paineli takaisin kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Auktoriteetti on hukassa muutenkin tai lapsella jokin muu hätä. Näkyy sitten juurikin näissä siirtymätilanteissa. Mitään yleispätevää neuvoa juuri tuohon tilanteeseen ei ole olemassa.. Ehkä kantaisin ja sen jälkeen yrittäisin keskustelemalla selvittää mistä kenkä puristaa.
Olen yrittänyt keskustella tilanteista. Lapsi ei halua puhua niistä, lähtee vaan pois tai sanoo, että ei hän tiedä, miksi käyttäytyi niin kuin käyttäytyi.
Siirtymätilanteet ovat juurikin se ongelma. Varsinkin, kun lapsi on ollut tapaamassa etövanhempaansa, tämä korostuu. Hän ei haluaisi sinne mennä, mutta kun pakotan, niin tuntuu, että hän sitten reagoi siihen näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toimiiko sellainen konsti, että etukäteen kotona, kun lapsi on hyvällä tuulella, opetellaan yhdessä jokin arvoitusleikki tms. Sitten kun täytyy kävellä pieniä matkoja, otetaan sama kiva arvausleikki käyttöön ja lapsi kävelee kuin huomaamatta. Tämä vaan pitää kokeilla ja testata ennen kuin tilanne on päällä. Suuttuneena lapsi ei ota mitään vastaan.
Tässä ja aikaisemmassa ketjussa äitiään haukkuvasta taaperosta toistuu sama teema. Vanhempi neuvottelee ja keskustelee lapsen kanssa. Ei noin pienen kanssa keskustella ja neuvotella tällaisista asioista. Ei lahjota eikä kiristetä. Asiat toteutetaan niin kuin vanhempi sanoo. Ei nelivuotiaan ikätasolla aleta vielä erittelemään tunteita ja selittämään ettei kävelty kun v*tutti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun edes hahmottaisi, mistä lapsi yhtäkkiä suuttuu. Kun voi olla ihan iloisella päällä ja sitten yhtäkkiä kaikki onkin huonosti ja kiukuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
2 v on eri kuin 4 -5 v.
Kyllä minusta läpi lapsuuden toimii tai ainakin pitäisi toteuttaa sitä, että vanhempi kertoo mitä tehdään ja jos niitä vanhemmat sanomisia ei totella, niin sillä on seuraukset. Tämän voi toteuttaa aivan rauhallisesti ja ne seuraukset toki pitää miettiä ikätason mukaisiksi.
Kun ei niillä seurauksilla ole tehoa. Kun lapsi oikein päättää kiukutella, ei häntä kiinnosta, vaikka sanoisin mitä.
Juu, sen mä kyllä uskon, että joskus lapsi ei vain tottele, mutta ajan kanssa huomaa kyllä, kun on johdonmukainen vanhempi, että sellaisesta kiukuttelusta ei ole kuin vain haittaa itselle, niin alkaa se asennekin jossain vaiheessa muuttua. Kyllä olen oikein tietoinen lasten kehitysvaiheista. Lapsen uhma on normaalia ja vanhemman tehtävä on ohjata ja opettaa lasta toimimaan niissä tilanteissa, jotka eivät lapselle ole aina niin mieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isompi lapsi tosiaan toimii, kun sille sanoo joskus jopa ytimekkään ja kovan sanan. Jopa murrosikäinen tottelee, kun tietää, että vanhempi on oikeassa. Tarkoitus oli vain testata vanhempaa. Auktoriteetti on ansaittu jo aikaisemmin ja jos sitä aletaan rikkomaan, niin murroikäistä paimennetaan kuin pientä lasta, eikä päästetä juomaan, tupakoimaan yms. Ei kauaa edes ajattele uhmaavansa. Esimerkki on tärkeää, kun vanhempikaan ei tee, niin ei lapsikaan pääse tekemään. 4-5 v taas ei kuuntele järkipuhetta.
Ottaisin varmaan takinniskasta kiinni ja kantaisin niin että jalat hädintuskin yltää maahan.
Vierailija kirjoitti:
Tässä ja aikaisemmassa ketjussa äitiään haukkuvasta taaperosta toistuu sama teema. Vanhempi neuvottelee ja keskustelee lapsen kanssa. Ei noin pienen kanssa keskustella ja neuvotella tällaisista asioista. Ei lahjota eikä kiristetä. Asiat toteutetaan niin kuin vanhempi sanoo. Ei nelivuotiaan ikätasolla aleta vielä erittelemään tunteita ja selittämään ettei kävelty kun v*tutti.
No sitähän minä tässä haen, että miten tällainen tilanne ratkaistaan fiksusti niin, että lapsi tekee kuten vanhempi sanoo? Eri juttu, jos lapsi olisi väsynyt tms, mutta nyt ei ollut siitä kyse vaan ihan tahtojen taistelusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Auktoriteetti on hukassa muutenkin tai lapsella jokin muu hätä. Näkyy sitten juurikin näissä siirtymätilanteissa. Mitään yleispätevää neuvoa juuri tuohon tilanteeseen ei ole olemassa.. Ehkä kantaisin ja sen jälkeen yrittäisin keskustelemalla selvittää mistä kenkä puristaa.
Olen yrittänyt keskustella tilanteista. Lapsi ei halua puhua niistä, lähtee vaan pois tai sanoo, että ei hän tiedä, miksi käyttäytyi niin kuin käyttäytyi.
Siirtymätilanteet ovat juurikin se ongelma. Varsinkin, kun lapsi on ollut tapaamassa etövanhempaansa, tämä korostuu. Hän ei haluaisi sinne mennä, mutta kun pakotan, niin tuntuu, että hän sitten reagoi siihen näin.
Tuo että ei tiedä on varmasti ihan oikea vastaus. Lapset ei aina osaa eritellä tuntemuksiaan, he vain tuntevat. Ja kun ei tiedä miksi tai mikä se pahaolo on, niin sitten perseillään. Ja se perseily kohdistetaan yleensä siihen läheiseen ja turvalliseen ihmiseen, eli yleensä äitiin/isään.
Eli paljon tunteiden sanoittamista ihan arjessa ja muista myös itse kertoa lapselle miltä tuo kiukuttelu sinusta ja etävanhemmasta tuntuu. Nuo tilanteet kannattaa viedä läpi määrätietoisesti ja eleettömästi jos ensimmäinen kehoitus liikkua ei tuota tulosta. Lapsi joko tiukkaan otteeseen ja kävelytät tai sitten kannat paikkaan x. Tämän jälkeen voitte keskustella tapahtuneesta ja heränneistä tuntemuksista (lapsen täytyy olla tässä vaiheessa rauhallinen).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ja aikaisemmassa ketjussa äitiään haukkuvasta taaperosta toistuu sama teema. Vanhempi neuvottelee ja keskustelee lapsen kanssa. Ei noin pienen kanssa keskustella ja neuvotella tällaisista asioista. Ei lahjota eikä kiristetä. Asiat toteutetaan niin kuin vanhempi sanoo. Ei nelivuotiaan ikätasolla aleta vielä erittelemään tunteita ja selittämään ettei kävelty kun v*tutti.
No sitähän minä tässä haen, että miten tällainen tilanne ratkaistaan fiksusti niin, että lapsi tekee kuten vanhempi sanoo? Eri juttu, jos lapsi olisi väsynyt tms, mutta nyt ei ollut siitä kyse vaan ihan tahtojen taistelusta.
Oon toteuttanut tuon niin, että jätän lapsen kiukuttelun huomioimatta niin kotona kuin julkisella paikallakin. Maassa nyhjöttävä tai jalassa roikkuva saa jatkaa mölinäänsä, minä en kiinnitä asiaan huomiota, vaan kävelen hitaasti eteenpäin. Seuraavan kerran huomioin lapsen kun mölinä ja roikkuminen loppuu, ja silloin en puhu kiukuttelusta mitään, vaan juttelen esim siitä, mitä päivän aikana tarhassa tehtiin, ja mitä eläimiä tässä kotimatkan varrella näkyy.
Vierailija kirjoitti:
Tässä ja aikaisemmassa ketjussa äitiään haukkuvasta taaperosta toistuu sama teema. Vanhempi neuvottelee ja keskustelee lapsen kanssa. Ei noin pienen kanssa keskustella ja neuvotella tällaisista asioista. Ei lahjota eikä kiristetä. Asiat toteutetaan niin kuin vanhempi sanoo. Ei nelivuotiaan ikätasolla aleta vielä erittelemään tunteita ja selittämään ettei kävelty kun v*tutti.
Niitä tunteita eritellään ihan vastasyntyneestä asti. Tunteiden erittely ja määrätietoinen toiminta ei missään nimessä sulje toisiaan pois. Asiat toteutetaan ja sen jälkeen keskustellaan miksi näin kävi ja miltä se tuntui.
Kyllä minusta läpi lapsuuden toimii tai ainakin pitäisi toteuttaa sitä, että vanhempi kertoo mitä tehdään ja jos niitä vanhemmat sanomisia ei totella, niin sillä on seuraukset. Tämän voi toteuttaa aivan rauhallisesti ja ne seuraukset toki pitää miettiä ikätason mukaisiksi.