Oon harvoin kipeä ja mies kohtelee minua aina kylmästi, kun sairastan.

Miehenä voin kertoa, että tarkoitus ei välttämättä ole olla ilkeä, mutta sitä tuntee itsensä niin avuttomaksi kun toinen on sairas. Ja kun ei osaa oikein hoivata ja hössöttää "mikä sun vointi on?", "tarvisitsä jotain?", keitänkö sulle kuumaa vettä?", niin siinä tulee sellainen turhautuminen. Lohduttaminen on taitolaji, olen huomannut itsestäni.

Miehet voivat tuntea itsensä avuttomiksi ja peittävät sen kiukulla.

Lars kirjoitti:

Miehenä voin kertoa, että tarkoitus ei välttämättä ole olla ilkeä, mutta sitä tuntee itsensä niin avuttomaksi kun toinen on sairas. Ja kun ei osaa oikein hoivata ja hössöttää "mikä sun vointi on?", "tarvisitsä jotain?", keitänkö sulle kuumaa vettä?", niin siinä tulee sellainen turhautuminen. Lohduttaminen on taitolaji, olen huomannut itsestäni.

Suurin osa ihmisistä ei osaa lohduttaa. Vaikka palvoisi toista toisena päivätyönään toinen on aina tyytymätön. 

Muuten olet kodinhengetär, joka tekee kaiken? Eli miten teidän arki noin muuten? Jos hän ei osaa arvostaa sinua sairaana en usko, että olen kovin väärässä jos väitän, että arvostus on vähissä muutenkin?

Muuten hän on oikein hoivaava ja huomioonottava?

Itse en jaksa, jos toinen sairaana on vailla jatkuvaa huomiota ja hellyyttä. Se on puuduttavaa. En jaksa kysellä puolentunnin välein vointia ja tarjota jatkuvasti särkylääkettä. Sairastaminen on ikävää, mutta jos kyseessä on perusflunssa, niin kyllä sen kanssa on yksinkin pärjättävä. Jos kaatuu 40 asteen kuumeessa sänkyyn, niin toki oletan siinä tilanteessa toisen hoitavan juoksevat asiat sekä kotityöt.

Jotkut tuppaavat olemaan niitä, jotka valittavat _jatkuvasti_ nuhaansa ja yskäänsä. Mitä siinä voi tehdä? Voivotella ja silittää toisen päätä? Vai kannattaisiko vain nukkua ja levätä rauhassa.

Autan, jos tilanne on sellainen. Mutta normaalissa flunssassa en ala kenenkään halileluksi tai henkilökohtaiseksi päänsilittäjäksi.

Kunnioitus on ansaittava.

Mies kääntää päänsä pois jos puhun kuten itselläni on pahoja selkäkipuja. Ei juurikaan auta missään kun on akuuttivaihe päällä. Vähättelee. Jos olen kipeä tokaisee että lepää nyt sitten. Olin kovassa kuumeessa taannoin ja vointi heikkeni. Mies suuttui ja huusi naama punaisena että terppaan et ainakaan lähde.

Sitten kun hän itse on kipeä taantuu lapsen tasolle ja häntä on paivattava ja hyysättävä. Joka kääntessä pitää muistaa kuinka kipeä hän on.

Oma mies on samanlainen. Muuten oikein huomaavainen, mutta kun sairastan niin ärsyyntyy palvelun puutteesta. Tai sitten se on sitä avuttomuutta, minkä joku mies aiemmin ketjussa mainitsi, pitää yrittää ajatella niin kun ensi kerran olen kipeänä.

Kun mies on kipeä niin ei tee kotona MITÄÄN, kun itse olen neljänkymmenen asteen kuumeessa niin tullaan kysymään mitä tänään syödään ja oletetaan että hoidan lapset. Ärsyynnytään jos osan päivää "laiskottelen" sängyssä.

Oli kanssa kerran tuollainen mies. Ei ole enää.

Ei voi käsittää että muututaan torjuvaksi kun toinen on sairas. 

Sitä on ihan turha turha yrittää täällä selitellä millään.

Vierailija kirjoitti:

Mies kääntää päänsä pois jos puhun kuten itselläni on pahoja selkäkipuja. Ei juurikaan auta missään kun on akuuttivaihe päällä. Vähättelee. Jos olen kipeä tokaisee että lepää nyt sitten. Olin kovassa kuumeessa taannoin ja vointi heikkeni. Mies suuttui ja huusi naama punaisena että terppaan et ainakaan lähde.

Sitten kun hän itse on kipeä taantuu lapsen tasolle ja häntä on paivattava ja hyysättävä. Joka kääntessä pitää muistaa kuinka kipeä hän on.

Keneltä mies saa sairaana passausta? Jos sinulta, niin miehen sairastuessa seuraavan kerran lähde reissuun.

Itse sanoisin: " nyt äijä loppu. Olen harvoin kipeä."

Kurjia miehiä teillä. Mun mies lähtee heti kauppaan jos sairastun. Jostain syystä se kuvittelee, että mustikkakeitto parantaa kaikki sairaudet.

Minä olen meillä se, joka ärsyyntyy, kun mies on kipeä. En oikein osaa kertoa syytä tähän. Osasyy kuitenkin on se draamailu ja naaman vääntely, kun muka sattuu niin kamalasti. Joskus valittaa ja voihkii niin, että on pakko karjaista, että soitan ambulanssin, kun on kerta niin kipeä. Yks päivä tämä kylmyyteni toki kostautuu mulle ja mies kuolla kupsahtaa sohvalle, kun en ota sen voihkimisia vakavasti.

Eihän tuo vaadi kuin perusempatiaa, mutta jos sitä ei löydy niin turha sitä on selitellä mitenkään. Minusta on todella outoa, jos kumppani on muuten mukava ja huomioonottava, mutta sairastuessa muuttuu kylmäksi. Silloin se muukin on vain jotain esitystä.

Eikä se sairaan hoitaminen vaadi mitään jatkuvia kyselyjä ja puolen tunnin välein lääkkeiden kantamista, ihan toisen huomioiminen riittää. Se, että antaa rauhaa toipua ja auttaa jos toinen jotain tarvitsee.

Niin, kun eihän lapsen pidä äitiä hoitaa, vaan aina päin vastoin.

Huhuu ap...

Vierailija kirjoitti:

Mies kääntää päänsä pois jos puhun kuten itselläni on pahoja selkäkipuja. Ei juurikaan auta missään kun on akuuttivaihe päällä. Vähättelee. Jos olen kipeä tokaisee että lepää nyt sitten. Olin kovassa kuumeessa taannoin ja vointi heikkeni. Mies suuttui ja huusi naama punaisena että terppaan et ainakaan lähde.

Sitten kun hän itse on kipeä taantuu lapsen tasolle ja häntä on paivattava ja hyysättävä. Joka kääntessä pitää muistaa kuinka kipeä hän on.

Miten jaksatte olla näille ukoille jotain kynnysmattoja? En ymmärrä, ei se mies mikään kuningas ole.

rtretre kirjoitti:

Eihän tuo vaadi kuin perusempatiaa, mutta jos sitä ei löydy niin turha sitä on selitellä mitenkään. Minusta on todella outoa, jos kumppani on muuten mukava ja huomioonottava, mutta sairastuessa muuttuu kylmäksi. Silloin se muukin on vain jotain esitystä.

Eikä se sairaan hoitaminen vaadi mitään jatkuvia kyselyjä ja puolen tunnin välein lääkkeiden kantamista, ihan toisen huomioiminen riittää. Se, että antaa rauhaa toipua ja auttaa jos toinen jotain tarvitsee.

Siis se on heikkoudelle allerginen. Tämän väitetään meillä täällä suomessa juontuvan sotatraumoista. Heikkous jota sairastuminen edustaa, ahdistaa ihmisiä.

Se on joku lapsuuden trauma. Luultavasti hän ei ole koskaan oppinut käsittelemään negatiivisia tunteita eikä ylipäätänsäkään näyttämään empatiaa. Varmaan heillä kotona on ollut häpeällistä näyttää heikkoutta ja sairastaminen on ollut melkein rikos. Aina on pitänyt esityää reipasta. Nyt aikuisena hän on aivan pihalla, jos toinen on kipeänä ja tarvisi hoivaa. Mahdollisesti hän on myös tottunut siihen, että sinä hoidat kodin ja tuot ruoan nenän eteen ja odottaa sitä myös sairaalta.

Empatiaa voi kyllä opetella. Ihan hyvin mies voisi opetella kysymään, että mikä on vointi ja tarvitsetko jotain kaupasta ja onko hyvä siinä vai tarvitsetko toisen viltin. Jos mies on noin avuton, niin en kyllä jaksaisi katsella sellaista. En ole mikään kynnysmatto ja palvelijatar. Miksi suostut moiseen?