Aina negatiivinen lapsi, minulla sekoaa pää

Pikkusisaruksen syntymän jälkeen saanut osakseen enemmän negatiivista kuin positiivista huomiota.

Onko hän aina ollut tuollainen vai muuttunut? Onko jokin muu muuttunut teidän elämässä?

Meillä se negatiivinen on kuopus, nyt jo 9v, jolla kaikki on aina huonommin. Aamuisin on kuin itse piru valittamassa, rääkymässä ja syyttelemässä. Aina vika on muissa kuin itsessä, ihan aina. Valittaa, vinkuu, huutaa ja räyhää, koko ajan, päivästä toiseen.

Ei ollut aina tuollainen, muutos tapahtui ehkä koulun alkaessa tai pikkuhiljaa eskariaikana. Aluksi oli vielä satunnaisempaa, ei jatkuvaa vaan esim. pahalla tuulella yhtenä aamuna ja sitten parin päivän päästä illalla jne. Mutta nyt se on jatkuvaa eikä auta rangaistukset, ei halaukset, ei keskustelut eikä kahdenkeskiset ajat. Koulussa on ilmeisesti kuitenkin mukava, kun opettaja aina vain kehuu. Kavereista en niin tiedä, näyttää viihtyvän koulussa kuitenkin, mutta nyt aivan viime viikkoina on alkanut valittaa myös koulusta.

Huomaan itsekin vastaavan vähän samalla lailla juuri tälle lapselle, kun aina on vastassa kiukkuamista ja ilkeilyä ja räyhäämistä. Isompi taas on positiviinen ja iloinen, ihan päinvastainen. On hänelläkin ollut ns. kiukkuisempia vaiheita, on nyt jo murrosikäinen, mutta ne ovat olleet nimenomaan vaiheita eivätkä kokopäiväisiä ja jatkuvia niin kuin tällä 9-vuotiaalla.

Tuntuu rankalta olla tämän lapsen äiti. Vietän hänen kanssaan niin paljon aikaa myös kahden kesken, että huomaan olevani lähes jatkuvasti pahalla tuulella. Eilen kuopus sitten julisti taas vaihteeksi, että kaikki vika on minussa, kun olen aina kiukkuinen hänelle, isommassa sisaruksessa, koska hän aina kiusaa ja isässä, joka antaa epäreiluja rangaistuksia. Hänellä vain on maailman ilkein ja inhottavin perhe. Niinpä.

Se on vain mustasukkainen kun pikkusisko vie kaiken huomion, tai siltä hänestä ainakin tuntuu

Perheneuvolasta pua jotta negatiivisuuskierre saataisiin katkaistua. Ja niin metsä vastaa ku. sinne huudetaan, eli katsoppa peiliin. Sinä olet aikuinen, toinen 5 v. lapsi

Mun kaverilla on kaksi tyttöä. 15- ja 13-vuotiaat. Vanhempi on pienestä saakka ollut yhtä perusnegatiivinen ärripurri kuin siskonsa peruspositiivinen "kaikki on nastaa" -tyyppi. Sivullista selkeästi näkyvä temperamenttiero naurattaa, mutta on kuulemma aika raskasta yrittää tsempata sitä negailijaa.

Uskon. Mulla itsellä on 18-vuotias, optimisti, mutta draamakuningatar, joka on vähän väliä kuolemassa johonkin kohtalokkaaseen sairauteen. Raskasta on tämäkin väliin ollut, yleensä on nuha ja saa lohdutella ihan tosissaan. Isänsä on samanlainen.

Vierailija kirjoitti:

Meillä se negatiivinen on kuopus, nyt jo 9v, jolla kaikki on aina huonommin. Aamuisin on kuin itse piru valittamassa, rääkymässä ja syyttelemässä. Aina vika on muissa kuin itsessä, ihan aina. Valittaa, vinkuu, huutaa ja räyhää, koko ajan, päivästä toiseen.

Ei ollut aina tuollainen, muutos tapahtui ehkä koulun alkaessa tai pikkuhiljaa eskariaikana. Aluksi oli vielä satunnaisempaa, ei jatkuvaa vaan esim. pahalla tuulella yhtenä aamuna ja sitten parin päivän päästä illalla jne. Mutta nyt se on jatkuvaa eikä auta rangaistukset, ei halaukset, ei keskustelut eikä kahdenkeskiset ajat. Koulussa on ilmeisesti kuitenkin mukava, kun opettaja aina vain kehuu. Kavereista en niin tiedä, näyttää viihtyvän koulussa kuitenkin, mutta nyt aivan viime viikkoina on alkanut valittaa myös koulusta.

Huomaan itsekin vastaavan vähän samalla lailla juuri tälle lapselle, kun aina on vastassa kiukkuamista ja ilkeilyä ja räyhäämistä. Isompi taas on positiviinen ja iloinen, ihan päinvastainen. On hänelläkin ollut ns. kiukkuisempia vaiheita, on nyt jo murrosikäinen, mutta ne ovat olleet nimenomaan vaiheita eivätkä kokopäiväisiä ja jatkuvia niin kuin tällä 9-vuotiaalla.

Tuntuu rankalta olla tämän lapsen äiti. Vietän hänen kanssaan niin paljon aikaa myös kahden kesken, että huomaan olevani lähes jatkuvasti pahalla tuulella. Eilen kuopus sitten julisti taas vaihteeksi, että kaikki vika on minussa, kun olen aina kiukkuinen hänelle, isommassa sisaruksessa, koska hän aina kiusaa ja isässä, joka antaa epäreiluja rangaistuksia. Hänellä vain on maailman ilkein ja inhottavin perhe. Niinpä.

Teille on syntynyt itseään ruokkiva kierre. Olin itsekin lapsena todella kiukkuinen tapaus joka tietysti johti siihen, että muiden ihmisten oli vaikeaa suhtautua minuun positiivisesti ja lopputuloksena olin vain entistä kiukkuisempi. Valitettavasti minulla ei ole pitään vippaskonstia tuon kierteen katkaisempiseen, voin vain sanoa että voimia!

Katse peiliin. Moni tässä ketjussa myös kertoo toisen lapsen olevan ihanan positiivinen ja toinen kauhean negatiivinen. Arvaisin, että toisen lapsen negatiivisuus vain kasvaa tuosta toisen lapsen ihannoinnista, jonka lapsi väistämättä huomaa. Toinen on siis kilttilapsi, joka ei uskalla ilmaista negatiivisia tunteita ja toinen kapinoi tätä vastaan olemalla jatkuvasti kiukkuinen. Ongelma on vanhemmissa.

Meillä siis tämä 5v on nuorempi lapsi perheessä ja vanhempi on 7v peruspositiivinen ”aina iloinen” lapsi. Molemmat lapset on samalla tavalla kasvatettu, meillä on paljon läheistä aikaa ja mielekästä tekemistä. Silti tämä 5v ei jotenkin osaa olla positiivinen mistään asiasta ainakaan kotona. Päiväkodista tulee aina kehuja kuinka hyväkäytöksinen ja nokkela on.... Ei hirveästi lämmitä kun tietää että heti kun päästään omaan kotiin niin on taas pelkkää negatiivista puhetta ja tappelua. Ei auta puhuminen nätisti, ei rumasti, ei lelujen takavarikointi, ei siis uhkailu eikä lahjonta. Kokeilin jättää kokonaan huomiomatta niin puri sisarusta kaksi kertaa saman illan aika. Ap

Tää mun keino kuulostaa superhörhöltä, mut ei maksa mitään eli kannattaa kokeilla.

Aina kun ajattelet kiukkupussia, niin ajattele häntä rakkaudella lämpimästi ja positiivisesti. Ei siis tarvitse väkisin kääntää hänen luonnettaan ajatuksissa positiiviseksi, vaan ajattelet häntä vain positiivisesti.

Sama homma kommunikoidessa. Voit todeta itsellesi mielessäsi et lapsi on ärsyttävä, mut ajattele silti häntä positiivisesti.

Tein itse tätä mun yltiönegatiivisen kuopuksen kanssa ja se toimi. Me ihmiset kuitenkin vaistotaan toisistamme alitajuisesti todella paljon ja nyt te pallottelette sitä negatiivisuutta toisillenne.

Ja siis saat edelleen olla sitä mieltä, et muksu on hanurista :-)

Vierailija kirjoitti:

Meillä siis tämä 5v on nuorempi lapsi perheessä ja vanhempi on 7v peruspositiivinen ”aina iloinen” lapsi. Molemmat lapset on samalla tavalla kasvatettu, meillä on paljon läheistä aikaa ja mielekästä tekemistä. Silti tämä 5v ei jotenkin osaa olla positiivinen mistään asiasta ainakaan kotona. Päiväkodista tulee aina kehuja kuinka hyväkäytöksinen ja nokkela on.... Ei hirveästi lämmitä kun tietää että heti kun päästään omaan kotiin niin on taas pelkkää negatiivista puhetta ja tappelua. Ei auta puhuminen nätisti, ei rumasti, ei lelujen takavarikointi, ei siis uhkailu eikä lahjonta. Kokeilin jättää kokonaan huomiomatta niin puri sisarusta kaksi kertaa saman illan aika. Ap

Kannattaa kokeilla jotain muuta rangaistusta kuin se lelujen takavarikointi.

Toimivan rangaistuksen perusresepti on se, että se on niin kova, että rangaistuksen jälkeen lapsella ei ole mitään uhmaamisenhalua jäljellä. Jos kiukuttelu jatkuu rangaistuksen jälkeen, niin sitten pitää rangaista uudestaan sekä kovempaa ja/tai eri tavalla.

Ap:n lapselle voi olla kehittymässä huono itsetunto.

Hän yrittää miellyttää liiaksi kodin ulkopuolisia henkilöitä ja purkaa kaiken pettymyksen (itseensä ja käytökseensä) kiukuttelemalla ja perseilemällä paikassa jossa voi sen tehdä seuraamuksia pelkäämättä, eli kodissanne.

Olen havainnut samanlaista toimintaa aikuisten ihmistenkin keskuudessa.

Kodin ulkopuolella ollaan mielinkielin suututtamatta ketään, ollaan aina samaa mieltä viimeisen keskustelijan kanssa, mutta kodissa ollaan täysiä perkeleitä, syystä ettei kenenkään psyyke voi kestää jatkuvaa perseennuolentaa hyväksymisen vuoksi, purkautumatta asiaa jollakin tavalla jossain muualla, yleisimmin kodissa, jossa sitten läheisille kiukutellaan kaikki päivän/elämän aikana tapahtuneet nöyrtymiset ja näyttelemiset.

Kuinka sitten katkaista tämä kehitys lapsesta, joka tulee haittamaan hänen koko loppuelämäänsä.

Pidän tätä aika mahdottomana tehtävänä, sillä suomalaisten itsetunto on aika heikoissa kantimissa ja meillä tuppaa olemaan aina ajatuksissa, mitähän ne muut meistä ajattelevat ja on suorastaan kansallisomaisuutta nuoleskella kaikkia perseitä joita maailmalla sattuu kohtaamaan.

Hyväksy lapsesi tulevana poliitikkona ja auta häntä luomaan uraa tulevana Sipilänä.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kokeilla jotain muuta rangaistusta kuin se lelujen takavarikointi.

Toimivan rangaistuksen perusresepti on se, että se on niin kova, että rangaistuksen jälkeen lapsella ei ole mitään uhmaamisenhalua jäljellä. Jos kiukuttelu jatkuu rangaistuksen jälkeen, niin sitten pitää rangaista uudestaan sekä kovempaa ja/tai eri tavalla.

Rankaiseminen ei toimi. Lisää vain uhmaa ja siirtää rankaisua aiheuttavan toiminnan piiloon.

Puhumalla ja ymmärtämällä asiat selvitetään.

Mä sanoin lapsille, et nyt kun oot tehnyt tai käyttäytynyt väärin ja siitä pitäis seurata jotain, ni mitä mieltä lapsi itse on.

Joka kerta lapsi halus itse jonkin sanktion. Sit yhdessä pohdittiin mikä olis sopiva suhteessa tekoon.

Useimmiten vielä lapsi ois antanut itselleen kovemman sanktion ku minä!

Vierailija kirjoitti:

Meillä siis tämä 5v on nuorempi lapsi perheessä ja vanhempi on 7v peruspositiivinen ”aina iloinen” lapsi. Molemmat lapset on samalla tavalla kasvatettu, meillä on paljon läheistä aikaa ja mielekästä tekemistä. Silti tämä 5v ei jotenkin osaa olla positiivinen mistään asiasta ainakaan kotona. Päiväkodista tulee aina kehuja kuinka hyväkäytöksinen ja nokkela on.... Ei hirveästi lämmitä kun tietää että heti kun päästään omaan kotiin niin on taas pelkkää negatiivista puhetta ja tappelua. Ei auta puhuminen nätisti, ei rumasti, ei lelujen takavarikointi, ei siis uhkailu eikä lahjonta. Kokeilin jättää kokonaan huomiomatta niin puri sisarusta kaksi kertaa saman illan aika. Ap

Haluavatko sisarukset kuitenkin leikkiä yhdessä? Voisitteko kokeilla niin, että erotatte lapset illalla suurimmaksi osaksi aikaa, toinen on sinun ja toinen miehen kanssa?

Kyllä lapsi voi tosiaan marista ihan temperamenttinsa takia. Kannattaa varmaan vaan sivuuttaa nuo marinat vaikka ne ärsyttääkin. Missä tilanteissa/mitä asioita esimerkiksi marisee?

En usko että rangaistukset auttaa, mutta jos vaikka satuttaa muita lelulla niin silloin se pitää ottaa pois koska lapsi ei osaa turvallisesti käyttää sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kokeilla jotain muuta rangaistusta kuin se lelujen takavarikointi.

Toimivan rangaistuksen perusresepti on se, että se on niin kova, että rangaistuksen jälkeen lapsella ei ole mitään uhmaamisenhalua jäljellä. Jos kiukuttelu jatkuu rangaistuksen jälkeen, niin sitten pitää rangaista uudestaan sekä kovempaa ja/tai eri tavalla.

Rankaiseminen ei toimi. Lisää vain uhmaa ja siirtää rankaisua aiheuttavan toiminnan piiloon.

Puhumalla ja ymmärtämällä asiat selvitetään.

Mä sanoin lapsille, et nyt kun oot tehnyt tai käyttäytynyt väärin ja siitä pitäis seurata jotain, ni mitä mieltä lapsi itse on.

Joka kerta lapsi halus itse jonkin sanktion. Sit yhdessä pohdittiin mikä olis sopiva suhteessa tekoon.

Useimmiten vielä lapsi ois antanut itselleen kovemman sanktion ku minä!

Mietipä mitä tapahtuisi jos yhteiskunnasta poistettaisiin rangaistukset? Rikollisuus ja muu sääntöjen noudattamattomuus räjähtäisi käsiin.

Se on toki kaunis ajatus, että kun vaan puhutaan ja ymmärretään, niin käytös korjaantuu. Mutta ei asia ole niin yksinkertainen.

Mitä toiminnan piiloon menemiseen tulee, niin se on paljon parempi vaihtoehto että kiellettyä toimintaa ehkä tapahtuu jonkin verran piilossa kiinnijäämisriskin uhallakin kuin se, että sitä tapahtuu täysin avoimesti ja rajoittamattomasti.

Uhmaa toimiva rankaiseminen ei lisää, vaan päin vastoin se palauttaa auktoriteetin kunnioitusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä siis tämä 5v on nuorempi lapsi perheessä ja vanhempi on 7v peruspositiivinen ”aina iloinen” lapsi. Molemmat lapset on samalla tavalla kasvatettu, meillä on paljon läheistä aikaa ja mielekästä tekemistä. Silti tämä 5v ei jotenkin osaa olla positiivinen mistään asiasta ainakaan kotona. Päiväkodista tulee aina kehuja kuinka hyväkäytöksinen ja nokkela on.... Ei hirveästi lämmitä kun tietää että heti kun päästään omaan kotiin niin on taas pelkkää negatiivista puhetta ja tappelua. Ei auta puhuminen nätisti, ei rumasti, ei lelujen takavarikointi, ei siis uhkailu eikä lahjonta. Kokeilin jättää kokonaan huomiomatta niin puri sisarusta kaksi kertaa saman illan aika. Ap

Haluavatko sisarukset kuitenkin leikkiä yhdessä? Voisitteko kokeilla niin, että erotatte lapset illalla suurimmaksi osaksi aikaa, toinen on sinun ja toinen miehen kanssa?

Kyllä lapsi voi tosiaan marista ihan temperamenttinsa takia. Kannattaa varmaan vaan sivuuttaa nuo marinat vaikka ne ärsyttääkin. Missä tilanteissa/mitä asioita esimerkiksi marisee?

En usko että rangaistukset auttaa, mutta jos vaikka satuttaa muita lelulla niin silloin se pitää ottaa pois koska lapsi ei osaa turvallisesti käyttää sitä.

Olen ainoa aikuinen meidän kodissa niin lasten erottaminen on hankalaa. Molemmilla on omat huoneet mutta tuntuu ettei ne koskaan ole erikseen vaan kulkevat toisensa perässä koko ilta. On hankalaa kun en oikeastaan voi tehdä mitään ilman että lapset tappelee ja melkein aina tämä 5v on aloittaja. Ruuanlaitto, pyykit ym jää usein kesken kun pitää selvittää tappeluita.

Täällä neuvottiin aina ajattelmaan lasta lämpimästi. Yritän joka päivä olla positiivinen ja elämänmyönteinen niin että lapselle tulisi samat mallit päiväänsä. Loppujen lopuksi vaan käy niin että oma psyykkeeni murtuu ja iloisuus häviää kun toinen on koko ajan valittamassa. Vaatteet on huonot, ruoka on huono, lelut on huonot, kaikki mitä tehdään on huonosti tehty... ei ole mitään sellaista asiaa mitä voisi hänen mielestä tehdä niin että se olisi kivaa tai hyvää. Kauhulla odotan millainen tulevaisuus on kun tätä on edessä vielä aika monta vuotta huonolla tuurilla. Kohta en oikeasti enää jaksa välittää mistään kun tämä yksi kääntää kaiken paskaksi. Tuntuu jopa että en enää kohta halua olla kotona koska siellä on koko ajan niin huono olo. Ap

Meillä on kolme lasta, joista kaksi on maailman leppoisimpia, helposti tyyntyviä ja ilostuvia lapsia. Sitten yksi on sellainen tuuliviiri-tappura, että oksat pois. Samanlaista elämää kaikkien kanssa, ei sen ihmeempää erityiskohtelua, joka voisi aiheuttaa tuota. Lisäksi paljon kokemusta lasten kanssa työskentelystä, että osattiin tunnistaa tämän yhden lapsen tietynlaiset tarpeet. Päivähoidossa sai olla ihan oma itsensä ja pienessä ryhmässä oli hyvin rakastettu. Tilanne eskaloitui siirryttäessä eskariin jättisuureen ryhmään, johon oli integroitu monia tuen tarpeessa olevia lapsia (ml. väkivaltaisuutta), eikä aikuisilla riittänyt aika. Lapsi sinnitteli eskaripäivät ja kotiin päästyään maailma räjähti. Samoin aamuisin lähdöt alkoivat olla pelkkää itkua ja huutoa, kaikki asiat huonosti ennen kuin pääsi edes sängystä ylös. Tämä oli kuitenkin vain todella rankkaa kärjistymistä, sillä samaa epätyytyväisyyttä, negatiivisuutta, itkua ja huutoa oli muulloinkin, mutta lievempänä. Aikuisen sydän meinasi hajota.s

Nyt on tokaluokan kevät menossa ja lopultakin saatiin viesti läpi ja päästiin tutkimuksiin. Paperille on saatu ADHD-arviosta aika selkeät pisteet ja siihen liittyen tiettyjä aistiyliherkkyyksiä. EI mikään ihme, että elämä tuntuu välillä ihan kamalalta ja tunne menee suoraan lapsen läpi ja päin läheisimpiä ja turvallisimpia aikuisia. Aikuisen käyttäytyminen sitten joko tukee lasta tai pahentaa tilannetta. Lelujen takavarikoinnista ei ole mitään hyötyä, jos paita vain kerta kaikkiaan tuntuu ihan hirveältä päällä ja lisäksi jännittää koulun tavallisesta aikataulusta poikkeava asia (ihan mikä tahansa retki, ulkoliikan vaihtuminen sisäliikaksi, opiskelija luokassa tms.). Menee tunteisiin ja lujaa. Aikuisen tehtävä on ottaa tunne vastaan ja auttaa lasta pääsemään sen yli. Ei oo helppoo, ei todellakaan. Kontrasti kahteen muuhun lapseen on niin suuri, että on helppo löytää sydämestään tilaa huonosti voivalle lapselle, jonka päivät tuntuvat miljoona kertaa raskaimmilta kuin sisarusten. :/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kokeilla jotain muuta rangaistusta kuin se lelujen takavarikointi.

Toimivan rangaistuksen perusresepti on se, että se on niin kova, että rangaistuksen jälkeen lapsella ei ole mitään uhmaamisenhalua jäljellä. Jos kiukuttelu jatkuu rangaistuksen jälkeen, niin sitten pitää rangaista uudestaan sekä kovempaa ja/tai eri tavalla.

Rankaiseminen ei toimi. Lisää vain uhmaa ja siirtää rankaisua aiheuttavan toiminnan piiloon.

Puhumalla ja ymmärtämällä asiat selvitetään.

Mä sanoin lapsille, et nyt kun oot tehnyt tai käyttäytynyt väärin ja siitä pitäis seurata jotain, ni mitä mieltä lapsi itse on.

Joka kerta lapsi halus itse jonkin sanktion. Sit yhdessä pohdittiin mikä olis sopiva suhteessa tekoon.

Useimmiten vielä lapsi ois antanut itselleen kovemman sanktion ku minä!

Mietipä mitä tapahtuisi jos yhteiskunnasta poistettaisiin rangaistukset? Rikollisuus ja muu sääntöjen noudattamattomuus räjähtäisi käsiin.

Se on toki kaunis ajatus, että kun vaan puhutaan ja ymmärretään, niin käytös korjaantuu. Mutta ei asia ole niin yksinkertainen.

Mitä toiminnan piiloon menemiseen tulee, niin se on paljon parempi vaihtoehto että kiellettyä toimintaa ehkä tapahtuu jonkin verran piilossa kiinnijäämisriskin uhallakin kuin se, että sitä tapahtuu täysin avoimesti ja rajoittamattomasti.

Uhmaa toimiva rankaiseminen ei lisää, vaan päin vastoin se palauttaa auktoriteetin kunnioitusta.

Rinnastamalla perheen yhteiskuntaan saa aikaan perheen, jossa on yhtä paljon rakkautta kuin yhteiskunnassa. Varmasti kaikki menee hyvin ja sääntöjen mukaan, ja lapsi käy sitten aikuisena velvollisuudentuntoisesti katsomassa sua kerran vuodessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kokeilla jotain muuta rangaistusta kuin se lelujen takavarikointi.

Toimivan rangaistuksen perusresepti on se, että se on niin kova, että rangaistuksen jälkeen lapsella ei ole mitään uhmaamisenhalua jäljellä. Jos kiukuttelu jatkuu rangaistuksen jälkeen, niin sitten pitää rangaista uudestaan sekä kovempaa ja/tai eri tavalla.

Rankaiseminen ei toimi. Lisää vain uhmaa ja siirtää rankaisua aiheuttavan toiminnan piiloon.

Puhumalla ja ymmärtämällä asiat selvitetään.

Mä sanoin lapsille, et nyt kun oot tehnyt tai käyttäytynyt väärin ja siitä pitäis seurata jotain, ni mitä mieltä lapsi itse on.

Joka kerta lapsi halus itse jonkin sanktion. Sit yhdessä pohdittiin mikä olis sopiva suhteessa tekoon.

Useimmiten vielä lapsi ois antanut itselleen kovemman sanktion ku minä!

Mietipä mitä tapahtuisi jos yhteiskunnasta poistettaisiin rangaistukset? Rikollisuus ja muu sääntöjen noudattamattomuus räjähtäisi käsiin.

Se on toki kaunis ajatus, että kun vaan puhutaan ja ymmärretään, niin käytös korjaantuu. Mutta ei asia ole niin yksinkertainen.

Mitä toiminnan piiloon menemiseen tulee, niin se on paljon parempi vaihtoehto että kiellettyä toimintaa ehkä tapahtuu jonkin verran piilossa kiinnijäämisriskin uhallakin kuin se, että sitä tapahtuu täysin avoimesti ja rajoittamattomasti.

Uhmaa toimiva rankaiseminen ei lisää, vaan päin vastoin se palauttaa auktoriteetin kunnioitusta.

Rinnastamalla perheen yhteiskuntaan saa aikaan perheen, jossa on yhtä paljon rakkautta kuin yhteiskunnassa. Varmasti kaikki menee hyvin ja sääntöjen mukaan, ja lapsi käy sitten aikuisena velvollisuudentuntoisesti katsomassa sua kerran vuodessa.

Kurinpito ja rakkaus eivät sulje toisiaan pois. Molempia tarvitaan.

Lapsi itsekin ymmärtää oikein hyvin sen, että äiti tai isä ei vihaa häntä vaikka pitääkin tarvittaessa kuria.  Kun lapsi kasvaa aikuiseksi, niin ymmärrys siitä vaan voimistuu.

Voi ap, todella rankkaa, olen pahoillani. 7v ei ole yhtään omien kavereittensa kanssa iltaisin? Voisitko yrittää jotenkin erottaa lapset omiin huoneisiinsa edes joksikin aikaa joka ilta? tai ottaa toisen mukaan kotitöihin (vaikka pientä palkkiota vastaan?) ja toiselta ehdottomasti kielletty häiritseminen, kun toinen kerran auttaa äitiä? Ovatko lapset koskaan isällään?

Kuulostat todella hyvältä äidiltä, ja tuo että lapsi saa kehuja pk:sta.vahvistaa sen. Yritä sinnitellä, muutaman vuoden kuluttua tilanne on todennäköisesti huomattavasti parempi, kun nuorempikin on koulussa ja kypsempi.