Mitä ajatuksia pyöri päässäsi automatkalla synnärille?

Esikoisen kohdalla olin vielä tyynen rauhallinen autossa, en olisi edes halunnut vielä lähteä, mutta mies ei kestänyt kärjistellä kotona. Taisin sanoa jopa ääneen, että muutaman tunnin päästä on vauva sylissä, ihanaa. No lähes 30 tuntia siihen meni kaikkine komplikaatioineen, mutta onneksi syntyi terve vauva.

Keskimmäisen kohdalla huusin kuopan kohdalla hallelujaa ja toivoin, että ehdittäisiin ajoissa (ja ehtisin saada jotain kipulääkettäkin), tunti meni ennen kuin sain lääkkeen ja siitä 10 min tyttö oli maailmassa.

Kuopuksen kanssa tulikin sitten äkkilähtö, kun lapsivedet meni ja mukana oli verta, koska asumme korvessa olisimme joutuneet odottamaan ambulanssia, niin mies päätti ajaa itse. Kauheeta kyytiä mentiin, vesisateessa, hurja ohitus kapealla sillalla kuormaautosta, joka ei varmasti nähnyt meitä ennen kuin oltiin jo edellä, ja koko ajan hoin vain mielessäni, anna vauvan olla kunnossa. Ja kunnossa oli, vauhtisynnytyksen jälkeen syntyi täyden 10 poika :)

oonko mä oikeesti menossa synnyttään, ei oo tullu yhtään supistusta koko matkan aikana! meen sinne ihan varmaan turhaan ja ne lähettää mut vaan kotiin. 

No, en mennyt turhaan, mut supistukset tosiaan oli ihan epäsäännöllisiä koko ajan vaikka synnytys oli käynnistynyt. varmaan vasta ihan lopussa niitä alkoi tulla kunnolla jatkuvasti.

Mietin vain, että olenkohan nyt yhtään vielä avautunut, kun kaveri oli kertonut, että synnytykseen mennessään oli kärvistellyt kotona jo puolen päivää kamalien kipujen kanssa, mutta ei sitten ollutkaan kuin 2 cm auki. Itselläni oli kivuttomia supistukset, mutta ne tulivat säännöllisesti ja lapsivesi oli mennyt. Lisäksi mietin, että hyvä, kun kello on jo yli puolen yön, niin tulee 1 päivä vähemmän sairaalalaskua. ;)

Olin onneksi jo 5 cm auki, ja heti käyrien jälkeen pääsin saliin. Siellä ne kunnon kivut vasta alkoivatkin. :D

1. Ei taida olla enää hengenriepua pojassa

2. Jospa tämä nyt käynnistettäs vihdosta viimein

3. Aijaijai, nyt syntyy....

4. Voi vitsi, supistukset loppui. Toivottavasti synnytys on silti käynnissä.

Mietin, että paluumatkalla joko itken itseni rikki tai olen auvoisen onnellinen. Kaksoset tulossa eikä mitään takeita siitä, että saan heitä ikinä edes syliini. Oli tähtikirkas pakkasyö ja olisin halunnut jäädä ikuisesti sille matkalle, kun kaikki vielä oli hyvin.

Viikkoa myöhemmin meitä ajeli kotiinpäin onnellinen isä, euforiasta seonnut äiti, pikkuruinen tyttö ja ihan vähän isompi isoveli. Kaikki ultrat jne. olivat olleet ihan väärässä!

Pelkäsin, että lapsi on kuollut kohtuun. Niin ei sitten onneksi ollutkaan.

Matkaa oli 130km ja lähdettiin aamulla vähän ennen kuutta ajamaan suunniteltuun sektioon. Jännitti, minä tai mies ei osattu oikein kumpikaan sanoa mitään. Pelotti kun tiesin pitää laittaa kanyyli ja katetri (ne oli ainoat asiat mitä pelkäsin leikkauksessa). Mietin minkähän näköinen poikamme on.

Muistan,radiosta kuului iltakymmenen uutiset,taivaalla loisti täysikuu,mies piti kädestä ja kuskina oli naapurin tytön "vilkkusilmäinen" mies.                                                          Toisella kerralla mentiin kahden ,hermostutti,oli jo yli viikon myöhässä .vajaan kolmen tunnin päästä oli toinen tyttö.Välilihan ompelu oli synnytyksien ki vuliain kohta.   Silloin ei puudutettu.

"Nyt minä sen synnytän!" - Olin käynyt yliaikaiskontrollissa ja päätön miesgyne sanoi, ettei kukaan tiedä milloin vauvamme syntyy. Minä otin kalenterin esille ja kysyin: "Missä kuussa vauva viimeistään syntyy?" Gyne: "Sitä ei voi sanoa." - Minä: "Onko huhtikuu viimeinen?" - Gyne: "Sitä ei voi tietää." - Lapsen la oli 19.3. ja gyne ei todellakaan sanonut edes kuukautta!!! - Kotona soitin sitten johonkin pk-seudun toiselle synnärille ja sieltä tuli vastaus: he aloittavat käynnistyksen heti kun 42 vk on täynnä, se on aivan varmaa ja voin mennä silloin. Kerroin tämän neuvolan tädille ja vips, mut otettiin Lohjan as.:aan geelikypsytykseen. - Ihan vaan tiedoksi, Unnérus, jokainen vauva syntyy viimeistään viikolla 44.

Olin kuvitellut olevani lähes paniikissa, mutta mieli olikin tyyni ja muistan ihailleeni supistusten välillä tähtiä taivaalta. Matkaa sairaalaan oli vain vajaa 20km, ehkä sekin rauhoitti mieltä. Oli muutettu jokin aikaa aikaisemmin samaan kaupunkiin, jossa sairaala oli. Edelliseltä kotipaikkakunnalta sairaalaan olisi ollut 140km:n matka,ehkä mieli ei siinä tapauksessa olisi ollut yhtä rauhallinen.

1. Supistukset olivat erittäin kovat, joten niiden välissä ehdin vain vähän hengähtää ja ajatella. Kiitin onneani että oli aikainen aamu, klo05:30 viikonloppuna, joten tie oli tyhjä. Matka kesti 20min. Vauva syntyi 30 min. päästä siitä kun synnytyshuoneeseen päästiin.

2. Mietin että onko kaikki tarpeellinen mukana, kamera, puhelimen laturi jne. Mietin myös että onko synnytys yhtä nopea kuin edellinen, ja olihan se, nopeampi ja helpompi. Molemmat synnytykset alkoivat aamuyöllä ja etenivät nopeasti. Taisin laittaa jätesäkin ja pyyhkeen pyllyn alle varulta, ettei uuden automme penkki menis eritteisiin... Vedet meni molemmissa vasta ponnistusvaiheessa.