Miksi on niin kiusallista sanoa, ettei ole kavereita?

Mies36veeeee kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua taas ärsyttää että kaikki tekemisensä pitäisi kertoa kaikille kumminkaimoille. Annan itse usein ymmärtää ettei mulla ole mitään elämää koska en vaan halua kertoa käänteistäni kaikille. 

Jonain kauniina päivänä saatan vaikka täräyttää naimisiin ilman että kukaan tiesi mun edes treffailevan ketään.

Mä menin naimisiin ja sain lapsen, enkä kertonut kellekään ennenkuin itse sen huomasivat.

En tykkää huudella omista asioistani maailmalle, mutten kielläkään jos puheeksi tulee.

Tuliko paheksuvia/kummastuneita kommentteja?

Minulla on mies ja yksi ystävä, jota näen maksimissaan kerran viikossa. Tämä riittää minulle. Aina välillä mietin, että "olisiko kiva jos olisi enemmän kavereita" mutta sitten mietin, mitä tekisin niiden kanssa? Tykkään treenata yksin, lenkkeillä yksin, saunoa yksin jne yksin. Mieheni vastaa syvällisten keskusteluiden tarpeeseen ja yksi ystävä "tyttöjen juttujen" tarpeeseen. En yksinkertaisesti tekisi yhtään mitään useammalla ystävällä.

Koitapa sitten selittää tätä psykiatrian polilla, missä olen hoidossa. "Kyllä sulla pitäisi olla enemmän sosiaalista elämää". Ei minulla ole koskaan ollut tämän enempää, päinvastoin. Elämäni oli itse asiassa sosiaalisimmillaan silloin kun sairastuin masennukseen, se kuormitus varmaan edesauttoi uupumusta ja sitä kautta flippaamista.

Mitä kavereilla edes tekee aikuisena? Jos käy töissä- ja omaa vaikka harrastuksen, niin eihän siinä ole edes aikaa kunnolla ystäville. Ihmettelen miten joillakin voi olla jopa kymmeniä kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on mies ja yksi ystävä, jota näen maksimissaan kerran viikossa. Tämä riittää minulle. Aina välillä mietin, että "olisiko kiva jos olisi enemmän kavereita" mutta sitten mietin, mitä tekisin niiden kanssa? Tykkään treenata yksin, lenkkeillä yksin, saunoa yksin jne yksin. Mieheni vastaa syvällisten keskusteluiden tarpeeseen ja yksi ystävä "tyttöjen juttujen" tarpeeseen. En yksinkertaisesti tekisi yhtään mitään useammalla ystävällä.

Koitapa sitten selittää tätä psykiatrian polilla, missä olen hoidossa. "Kyllä sulla pitäisi olla enemmän sosiaalista elämää". Ei minulla ole koskaan ollut tämän enempää, päinvastoin. Elämäni oli itse asiassa sosiaalisimmillaan silloin kun sairastuin masennukseen, se kuormitus varmaan edesauttoi uupumusta ja sitä kautta flippaamista.

Jatkan vielä: olen huomannut, että jos sanon jollekulle, että "tykkään tehdä juttuja yksin, en vaan saa lisäarvoa siitä että joku on seurana", minua pidetään suurin piirtein psykopaattina. Ja ajatellaan että pidän itseäni parempana kuin muut. Ja tosiaan jopa mielenterveysalan "ammattilaisten" tuntuu olevan vaikea ymmärtää sitä että kaikki ei ihan oikeasti saa yhtään mitään siitä että ollaan jonkun random tyypin kanssa samassa tilassa ja äännellään vuorotellen.

Asia olisi ehkä eri jos olisin sinkku, mutta kun mieheni on paras ystäväni, ja näen sen tosiaan joka päivä, en käsitä mitä enää muilla ihmisillä tekisin?

Minulla ei ole ystäviä, omasta tahdosta. En kaipaa ketään ylimääräistä elämääni, siskoni ja muutama sukulainen riittää. Mitä nyt yleistä keskustelua on seurannut, niin ihmissuhteista ei tunnu olevan kuin haittaa. Aina joku on suuttunut, pettänyt tai ollut hankala jollain tapaa, ei kiitos sellaista. Minun tilanteeni on kuitenkin se, että jos nyt haluaisin vaikka jonkun kaveriksi leffaan tai lenkille, niin tiedän että sekin onnistuisi. Näin on hyvä..

Kummallinen tapaus kirjoitti:

Mulla on silleen ihme juttu, että olen sosiaalinen, puhelias ihminen. Töissä ja koulussa juttua riittää, eikä tarvitse yksin viettää aikaa. Otan rohkeasti kontaktia uusiin ihmisiin. En ole enää nuori vaan melkein 4 kymppinen.

Mutta jostain syystä ystävyys tai edes kaveruussuhteita ei muodostu. Töissä tai koulussa kun tavataan, hengataan toki kimpassa yms mutta koskaan yksikään kontakti näistä ei muodosta jatkoa koulun/työn ulkopuolelle.

Kukaan ei koskaan viestitä tai soita vapaa-ajalla, paitsi virallisissa asioissa.

Näin on ollut niin kauan kuin muistan, lapsuudesta lähtien.

Mielestäni minulla ei ole yhtään oikeaa kaveria.

Viettää toki mielelläni aikaa yksin, ei siinä mitään, mutta kyllähän minussa jotain vikaa on oltava. Tietäis vaan mitä.

Olet ilmeisesti liian tunkeileva. Itse en pidä ihmisistä, jotka alkavat kyselemään esimerkiksi henkilökohtaisista asioista, vaikka ei tunneta yhtään. Olen tietenkin introvertti ja kiinnostun hyvin harvoin jostain ihmisestä niin paljon, että haluaisin ihmisen läheiseksi ystäväkseni. Hyvän päivän tutut taas ovat yhtä tyhjän kanssa.

Bumb

Kuvitelkaa sitten mies, jolla ei ole kavereita. Kuka nainen tahtoisi seurustella tällaisen kanssa?

Itseänikin hävettää se että ole onnistunut luomaan kunnollisia kaverisuhteita. Välillä musta tuntuu siltä että olen ihan jonninjoutava tyyppi joka ei saa ystäviä. Olisi joskus kiva mennä johonkin risteilylle mutta en kehtaa lähteä yksin. Myöskään missään baareissa en käy juhlimassa koska ei ole ketään kenen kanssa lähtisi.