Miksi on niin kiusallista sanoa, ettei ole kavereita?

Mikä sinussa on vikana, kun et saa kavereita?

Vierailija kirjoitti:

Mikä sinussa on vikana, kun et saa kavereita?

Mikä sinussa on vikana, kun et ymmärtänyt lukemaasi?

Juurikin tuo, että ihmiset miettivät mikä friikki olet eivätkä halua olla enää tekemisissä kanssasi. Etkä ikinä saakaan niitä kavereita. Sinulla kyse on vapaaehtoisuudesta, mutta kaikilla ei. Minä olin koulukiusattu, joten koulusta en saanut kavereita enkä niitä aikuisiälläkään onnistunut hankkimaan. Ei ole perhettä tai puolisoakaan, että aika yksin saa olla. Yksinäistähän tämä on. 

Mua taas ärsyttää että kaikki tekemisensä pitäisi kertoa kaikille kumminkaimoille. Annan itse usein ymmärtää ettei mulla ole mitään elämää koska en vaan halua kertoa käänteistäni kaikille. 

Jonain kauniina päivänä saatan vaikka täräyttää naimisiin ilman että kukaan tiesi mun edes treffailevan ketään.

Ehkä kuulija kiusaantuu, kun luulee että hänen pitää ilmoittautua kaveriksi?

Kun olen itse joskus vain todennut ettei kavereita ole (ilman valitusta tai vihjailua), niin on saatettu sanoa, että "mä voin olla sun kaveri". Ja siitä olen sitten itse vähän ollut kiusaantunut, koska en ollut kavereita edes halunnut. On vaikea ystävystyä, kun on ÄÄRIMMÄISEN introvertti ja paljon yksin viihtyvä. Olikohan vika omissa sos. taidoissani, kun en ymmärtänyt että kaverittomuudesta mainitseminen (sen liittyessä keskusteluun jotenkin) voidaan tulkita "kaveripyynnöksi"?

En ole omasta halusta kaveriton. Ja kyllä se hävettää kun tulee ilmi. Yritän myös peitellä sitä.

Haluaisin todella että olisi edes yksi läheinen kaveri kelle jakaa asioitaan ja vastaavasti kuunnella hänen asioitaan, johon voisi luottaa. Mutta en taida osata olla kaveri tai luoda kaveri suhdetta. Kun ei aikuisena ole ollut yhtään ystävää, viimeksi yläasteella oli yksi, muttei hänkään kovin läheinen ollut.

Saan vain seurustelusuhteen tai panoseuraa, ja sitä kautta jonkinlaisia "kavereita", ja muutaman kerran olen luullut että joku mies olisi kaveri, mutta lopulta selviää että haluaa enemmän.

Toivottavasti vielä saisin naispuolisen kaverin. On kyllä yksinäistä kun suhteet perheeseenkin on ihan ok, mutta kumminkin etäiset.

Kun vaan oppisin ystävystymään, kyllä sen tajuan että itsessä täytyy olla vikaa kun ei kavereita ole. Ja se vasta hävettääkin.

Minä viihdyn aika hyvin yksin, mutta välillä toivoisin että olisi edes "lumeeksi" kavereita, että kaikki ei tietäisi että tuolla se loneri taas menee yksistään. Toki olisi mukavaa, että olisi oikeitakin ystäviä, tiesi kukaan sitten tai ei.

Eli minua haittaa kyllä, mitä toiset ajattelee mun yksinäisyydestä, vaikka suurimman osan aikaa en siitä ihan kohtuuttomasti kärsi.

Onhan se kiusallista sanoa, koska sen tietää, että kuulija päättelee saman tien, että tossa on friikki luuseri.

Itsekin putosin kelkasta jo lapsena, kun olin kiusattu ja seuraa kartettiin. Yläasteella oli pari "kaveria", jotka olivat kanssani salaa, kun oli yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Ystävystymistaidot jäivät kehittymättä, enkä aviopuolisoa lukuunottamatta ole saanut hankittua kavereita aikuisiällä. Puoliso on erakkoluonne vielä minua enemmän, eli hänestä ei ole apua tässä asiassa. Ihmisten ilmoille meneminen ei sekään auta, koska kun ei osaa ystävystyä, niin ei osaa.

Niin kyllä sitä pidetään sen yksinäisen omana vikana, ja nimenomaan vikana, ei valintana. 

Mulla on silleen ihme juttu, että olen sosiaalinen, puhelias ihminen. Töissä ja koulussa juttua riittää, eikä tarvitse yksin viettää aikaa. Otan rohkeasti kontaktia uusiin ihmisiin. En ole enää nuori vaan melkein 4 kymppinen.

Mutta jostain syystä ystävyys tai edes kaveruussuhteita ei muodostu. Töissä tai koulussa kun tavataan, hengataan toki kimpassa yms mutta koskaan yksikään kontakti näistä ei muodosta jatkoa koulun/työn ulkopuolelle.

Kukaan ei koskaan viestitä tai soita vapaa-ajalla, paitsi virallisissa asioissa.

Näin on ollut niin kauan kuin muistan, lapsuudesta lähtien.

Mielestäni minulla ei ole yhtään oikeaa kaveria.

Viettää toki mielelläni aikaa yksin, ei siinä mitään, mutta kyllähän minussa jotain vikaa on oltava. Tietäis vaan mitä.

On mullla. Kuningas alkoholi onn mun ystävä. Ja jos mä olisiiin oikein älykäääs niin syötttäisin kaikille maaailman ihmisille heroiiiinia ja anfetamiiiinia.

Vierailija kirjoitti:

Mua taas ärsyttää että kaikki tekemisensä pitäisi kertoa kaikille kumminkaimoille. Annan itse usein ymmärtää ettei mulla ole mitään elämää koska en vaan halua kertoa käänteistäni kaikille. 

Jonain kauniina päivänä saatan vaikka täräyttää naimisiin ilman että kukaan tiesi mun edes treffailevan ketään.

Mä menin naimisiin ja sain lapsen, enkä kertonut kellekään ennenkuin itse sen huomasivat.

En tykkää huudella omista asioistani maailmalle, mutten kielläkään jos puheeksi tulee.

Laumassa pitää olla ystäviä, vaikkei niin pitäisikään heistä, koska yksin olet heikko ja sinua kiusataan.

Kummallinen tapaus kirjoitti:

Mulla on silleen ihme juttu, että olen sosiaalinen, puhelias ihminen. Töissä ja koulussa juttua riittää, eikä tarvitse yksin viettää aikaa. Otan rohkeasti kontaktia uusiin ihmisiin. En ole enää nuori vaan melkein 4 kymppinen.

Mutta jostain syystä ystävyys tai edes kaveruussuhteita ei muodostu. Töissä tai koulussa kun tavataan, hengataan toki kimpassa yms mutta koskaan yksikään kontakti näistä ei muodosta jatkoa koulun/työn ulkopuolelle.

Kukaan ei koskaan viestitä tai soita vapaa-ajalla, paitsi virallisissa asioissa.

Näin on ollut niin kauan kuin muistan, lapsuudesta lähtien.

Mielestäni minulla ei ole yhtään oikeaa kaveria.

Viettää toki mielelläni aikaa yksin, ei siinä mitään, mutta kyllähän minussa jotain vikaa on oltava. Tietäis vaan mitä.

Ehkä susta puheliaana ja sosiaalisena ihmisenä välittyy muille sellainen kuva, että sulla on jo elämä täynnä ihmissuhteita, eikä kukaan kehtaa tuppautua (=olla se yksinäinen vailla kaveria susta)?

Omasta kokemuksestani olen huomannut, että ystävättömät saattavat olla vaikeita ihmisiä. Esim.vanhemmat sukulaisnaiset ovat puheliaita ja menevät yhdistyksiin mukaan, mutta luonne niin kerskaileva/ ilkeä että kukaan ei heistä pidä ja ovat asuneet kotikaupungissaan 50v ilman muita kuin hyvänpäiväntuttuja. Siis ystävien puutteelle on selvä syy.

Itsellänikään ei ole nyt muuton takia ystäviä kuin tosi kaukana ja tuleehan sitä mieleen että eikö musta kukaan tykkää ja olenko kuin anoppi/ täti, onko mussa jotain vikaa vaikka yritän olla reilu ja kiva.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on silleen ihme juttu, että olen sosiaalinen, puhelias ihminen. Töissä ja koulussa juttua riittää, eikä tarvitse yksin viettää aikaa. Otan rohkeasti kontaktia uusiin ihmisiin. En ole enää nuori vaan melkein 4 kymppinen.

Mutta jostain syystä ystävyys tai edes kaveruussuhteita ei muodostu. Töissä tai koulussa kun tavataan, hengataan toki kimpassa yms mutta koskaan yksikään kontakti näistä ei muodosta jatkoa koulun/työn ulkopuolelle.

Itsellä samaa ongelmaa. Tuntuu siltä, että ihmiset pitävät seurasta, mutta jotenkin se viimeinen askel jää aina ottamatta puolin ja toisin. Ehkä olen liian arka "pankittamaan" orastavaa ystävyyttä?

Vierailija kirjoitti:

Omasta kokemuksestani olen huomannut, että ystävättömät saattavat olla vaikeita ihmisiä.Omasta kokemuksestani olen huomannut, että ystävättömät saattavat olla vaikeita ihmisiä.

On varmasti inhottavia ihmisiä, jotka ovat siksi yksin. Niin pitkään kun ei ole osoitettu, että yksinäisyys johtuu mädästä persoonallisuudesta, niin asiaa voidaan pohtia myös muista näkökulmista.

En koe itse kaverittomuuttani kiusallisena, mutta tosiaan vastapuoli/kuulija pitää.

Jotenkin mielenkiintoista joskus seurata, miten se hämmästely, nolostelun kautta muuttuu kiusalliseksi ja sitten tyyppi rupee kiemurtelemaan jopa syylllisen oloisena. Siinä vaiheessa usein sanon, että tuttavat on ok, mutten kaipaa lähempää kontaktia ihmisiin.

Mun luo hakeudutaan usein. Mun ympärillä esim töissä ja harrastuksissa pyörii ihmisiä. Moni tuntuu hakevan mun hyväksyntää.. En ole johtavassa asemassa, vaan perusduunari, joka ei juuri turhia höpöttele, vaikka joku vitsi saattaa välillä lipsahtaa.

Mies tuumas, että ehkä se on tuo itsevarma ja rauhallinen olomuoto. Mä olen kuitenkin helppo lähestyttävä. Pyrin olemaan suora ja reilu, ilman häslinkiä.

Mä olen ihan tyytyväinen näin. Jos mulla asiaa, niin tuun sitte palstalle mölisee. Ihmisten janssa olo on haastavaa mulle, että mieluusti pidän etäisiä välejä, etten joudu heidän elämän pelinappulaksi.

Kiva, kun tänne tullut paljon asiallisia vastauksia:) Itsellä on ollut vähän samaa, että varsinkin aikuisiällä moni on ollut "kiinnostunut seurastani", muttei pysyvämpää kaveruutta tai ystävyyttä ole muodostunut. Ja tuo koulukiusaus-tausta myös itsellä. Mietin onkohan siitä muodostunut tämä, että olen todennut etten tarvitse kavereita/ystäviä tämän enempää. Ettenkö uskalla edes yrittää ja luulen, että tämä on oma valinta.

Välillä kadehdin esim miestäni, jolla on iso kaveripiiri ja löytyy seuraa esim. Risteilylle tai muualle. Mutta joo, viihdyn kuitenkin hyvin yksin. Tosi mieltä avartavaa lukea teidän omia kokemuksia, saa perspektiiviä omaankin tilanteeseen.

T. Ap