Miksi aikuiset joilla on lapsia tahollaan, haluavat muuttaa yhteen jos seurustelevat? En voi ymmärtää

Vierailija kirjoitti:

Kyllä omituisille asioille täälläkin tulee alapeukkuja. Otsikossa kysyttiin, miksi jotkut haluavat ja minä yhden syyn kerroin. En edes sanonut, että se olisi hyvä syy saati, että olisin itse niin tekemässä, mutta kauhealla raivolla pitää vastustaa ja alapeukuttaa. 

Tätä minäkin ihmettelen. Olen kirjoittanut ketjuun muutaman kommentin, joissa olen esittänyt mahdollisia vastauksia kysymykseen yleisellä tasolla. Vastaukset on teilattu ja niitä on tulkittu väärin. Miksi laatia kysymysmuotoinen aloitus, jossa pyydetään pohtimaan syitä jollekin ilmiölle, jos ei halua vastauksia eikä keskustelua vaan jonkin uusperheiden haukkumisketjun?

Muutimme yhteen lapseni ollessa vielä vauva. Ei ollut juurikaan hoitoapuja, joten kahdenkeskistä aikaa oli aika vähän muulloin, kuin lapsen nukkuessa. Kun halusimme muutenkin viettää aikaa yhdessä jatkuvasti, oli yhteenmuutto meistä järkevä ratkaisu. Vrt. miehellä oma asunto, jossa ei juurikaan koskaan ollut, kuin satunnaisesti öitä. 

Lapsi ei ole kasvaessaan koskaan kyseenalaistanut ratkaisua, eikä edes ajattele, että mieheni olisi jotenkin "eri perhettä". Me olemme yksi perhe. Kuka enää nykypäivänä määrittelee, mikä on ainut oikea perhe?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että kummallakin on lapsia, voi hankaloittaa seurustelua, kun yhteistä aikaa on lasten hoito- ja harrastuskuvioiden vuoksi hankala järjestää. Lisäksi siitä, että taloudessa on toinen aikuinen, on käytännön hyötyä ja tuleehan se halvemmaksikin. Kaikki eivät esimerkiksi selviä suuren omakotitalon kustannuksista ja ylläpidosta yksin, ja tässä voi uusi kumppani olla avuksi ja jopa mahdollistaa sen, että lapset saavat asua entisessä kodissaan sen sijaan, että joutuisivat muuttamaan pienempään ja halvempaan. Asioilla on monta puolta.

Jos lapsilta jälkeen päin kysyttäisiin, olisitko mieluummin muuttanut vähän pienempään omalla perheellä, vai ottanut sen toisen perheen teille asumaan, voisivat sanoa että mieluummin olisivat muuttaneet.

Oma rahan ja statuksen tarve ei saisi mennä lasten edun edelle.

Joku muuttamaan joutunut taas voi sanoa, että olisi mieluummin asunut tutussa talossa ja jatkanut tutussa koulussa tuttujen kavereiden kanssa. Voi olla niinkin, että vanhemman uuden puolison myötä elintaso jopa nousee selvästi, ja tämä voi hyvinkin olla tervetullutta. Perheen sisälläkin yksi lapsi voi olla yhtä mieltä ja toinen toista.

Eiväthän lapset päätä vanhempiensa parisuhdeasioista silloinkaan, kun eletään ydinperheessä. Vanhempien välien ollessa viileät jotkut lapset saattavat toivoa, että vanhemmat eroaisivat, toiset taas, että eivät eroa. Joku lapsi voi tuntea mustasukkaisuutta siitä, että vanhemmat nukkuvat yhdessä ja lapsi omassa huoneessaan. Joku lapsi voi inhota biologista vanhempaansa, mutta ei tätä kukaan pidä perusteena sille, että vanhempien pitäisi erota. Nämä ovat monimutkaisia kysymyksiä, eikä ole mitään yhtä kaikille sopivaa ratkaisua.

Väistit pääasian.

Varmaan voivatkin sanoa että olisivat halunneet jäädä, mutta edelleenkään heillä ei olisi mitään käsitystä, mitä on oikeasti elää uusperheessä, koska nythän he olisivat asuneet erillään.

Pointti on, että kumpaakaan asiaa ei pitäisi lapsen joutua päättämään, vaan vanhemman pitäisi toimia hänen parhaakseen -ei omaksi mukavuudekseen.

Kyse on vanhemman mukavuudesta, joka yhteen muuttaessa menee lapsen edun edelle. Vanhemman olisi mukavaa saada seksiä, huomiota, taloudellista apua. Mukavaa asua leveämmin ja matkustella kalliimmin.

Mitä siitä jos hinnan maksaa lapsi.

Juuri näin ja lisäksi lasten ei ole kovin vaikea arvata mikä se äidin toivoma vastaus on, jos heiltä tuollaista kysytään. Heidän voi olla siksi vaikea sanoa ei, vaikka eivät haluaisi uusperheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä omituisille asioille täälläkin tulee alapeukkuja. Otsikossa kysyttiin, miksi jotkut haluavat ja minä yhden syyn kerroin. En edes sanonut, että se olisi hyvä syy saati, että olisin itse niin tekemässä, mutta kauhealla raivolla pitää vastustaa ja alapeukuttaa. 

Tätä minäkin ihmettelen. Olen kirjoittanut ketjuun muutaman kommentin, joissa olen esittänyt mahdollisia vastauksia kysymykseen yleisellä tasolla. Vastaukset on teilattu ja niitä on tulkittu väärin. Miksi laatia kysymysmuotoinen aloitus, jossa pyydetään pohtimaan syitä jollekin ilmiölle, jos ei halua vastauksia eikä keskustelua vaan jonkin uusperheiden haukkumisketjun?

Niinpä. Ja olen huomannut, että tällä palstalla monilla on tarve haukkua myös etäsuhteita. Jos nyt on sattunut se upea tyyppi löytymään vähän kauempaa, heti huudetaan, että ei tule mitään, oletko tyhmä, eikö löydy lähempää, kuitenkin pettääkin jne. Ehkä näille joillekin niitä hyviä puolisoehdokkaita löytyy joka nurkalta  mutta minun kohdallani nyt kävi näin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että kummallakin on lapsia, voi hankaloittaa seurustelua, kun yhteistä aikaa on lasten hoito- ja harrastuskuvioiden vuoksi hankala järjestää. Lisäksi siitä, että taloudessa on toinen aikuinen, on käytännön hyötyä ja tuleehan se halvemmaksikin. Kaikki eivät esimerkiksi selviä suuren omakotitalon kustannuksista ja ylläpidosta yksin, ja tässä voi uusi kumppani olla avuksi ja jopa mahdollistaa sen, että lapset saavat asua entisessä kodissaan sen sijaan, että joutuisivat muuttamaan pienempään ja halvempaan. Asioilla on monta puolta.

Jos lapsilta jälkeen päin kysyttäisiin, olisitko mieluummin muuttanut vähän pienempään omalla perheellä, vai ottanut sen toisen perheen teille asumaan, voisivat sanoa että mieluummin olisivat muuttaneet.

Oma rahan ja statuksen tarve ei saisi mennä lasten edun edelle.

Joku muuttamaan joutunut taas voi sanoa, että olisi mieluummin asunut tutussa talossa ja jatkanut tutussa koulussa tuttujen kavereiden kanssa. Voi olla niinkin, että vanhemman uuden puolison myötä elintaso jopa nousee selvästi, ja tämä voi hyvinkin olla tervetullutta. Perheen sisälläkin yksi lapsi voi olla yhtä mieltä ja toinen toista.

Eiväthän lapset päätä vanhempiensa parisuhdeasioista silloinkaan, kun eletään ydinperheessä. Vanhempien välien ollessa viileät jotkut lapset saattavat toivoa, että vanhemmat eroaisivat, toiset taas, että eivät eroa. Joku lapsi voi tuntea mustasukkaisuutta siitä, että vanhemmat nukkuvat yhdessä ja lapsi omassa huoneessaan. Joku lapsi voi inhota biologista vanhempaansa, mutta ei tätä kukaan pidä perusteena sille, että vanhempien pitäisi erota. Nämä ovat monimutkaisia kysymyksiä, eikä ole mitään yhtä kaikille sopivaa ratkaisua.

Väistit pääasian.

Varmaan voivatkin sanoa että olisivat halunneet jäädä, mutta edelleenkään heillä ei olisi mitään käsitystä, mitä on oikeasti elää uusperheessä, koska nythän he olisivat asuneet erillään.

Pointti on, että kumpaakaan asiaa ei pitäisi lapsen joutua päättämään, vaan vanhemman pitäisi toimia hänen parhaakseen -ei omaksi mukavuudekseen.

Kyse on vanhemman mukavuudesta, joka yhteen muuttaessa menee lapsen edun edelle. Vanhemman olisi mukavaa saada seksiä, huomiota, taloudellista apua. Mukavaa asua leveämmin ja matkustella kalliimmin.

Mitä siitä jos hinnan maksaa lapsi.

Kuka tässä on seksistä, huomiosta, leveästä elämästä ja matkustelusta puhunut? Jos on vaikka lähihoitaja ja jää neljän lapsen yksinhuoltajaksi minimielareilla, voi pudota köyhyysrajan alapuolella. Ihan luonnollista on tässä tilanteessa miettiä asumiskuvioita myös talouden näkökulmasta. Kun asumiskuluja on useampi jakamassa, voi rahaa jäädä kuussa vaikka 500 euroa enemmän, ja tällä voidaan kustantaa esimerkiksi lasten harrastukset, joista muuten jouduttaisiin luopumaan. Sama lähihoitaja saattaa tehdä vuorotyötä, jolloin lapset joutuvat olemaan kotona keskenään öisin. Uusi kumppani voi tässäkin olla avuksi.

En ymmärrä osan kommenteista mustavalkoisuutta. On varmasti todella toimimattomia uusperheitä, mutta ei uusperhe automaattisesti tarkoita lasten kärsimystä. Ihan varmasti on sellaisiakin esimerkkejä, että vanhempi ottaa uuden puolison nimenomaan lasten vuoksi, arkea helpottamaan, vaikka ei itse pitäisikään parisuhdetta välttämättömänä. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten leskeytyessä tämä oli joskus jopa pakkotilanne varsinkin miesleskillä.

Nimenomaan taloudellisten seikkojen ei pitäisi painaa tuollaisessa päätöksessä yhtään. Muutenhan siinä on riski, että aikuisten ja lasten väliset suhteet eivät toimikaan, jos päätös muuttaa yhteen on tehty osittain talouden perusteella (=jos osapuolilla olisi enemmän rahaa, yhteen ei olisi välttämättä muutettu).

Vierailija kirjoitti:

Muutimme yhteen lapseni ollessa vielä vauva. Ei ollut juurikaan hoitoapuja, joten kahdenkeskistä aikaa oli aika vähän muulloin, kuin lapsen nukkuessa. Kun halusimme muutenkin viettää aikaa yhdessä jatkuvasti, oli yhteenmuutto meistä järkevä ratkaisu. Vrt. miehellä oma asunto, jossa ei juurikaan koskaan ollut, kuin satunnaisesti öitä. 

Lapsi ei ole kasvaessaan koskaan kyseenalaistanut ratkaisua, eikä edes ajattele, että mieheni olisi jotenkin "eri perhettä". Me olemme yksi perhe. Kuka enää nykypäivänä määrittelee, mikä on ainut oikea perhe?

Lapsen vauvaiässä muodostunut uusperhe on hyvin eri asia kuin isompien lasten kanssa muodostettava.

Ja lapset saavat itse määritellä, kuka kuuluu heidän perheeseen. Sinun lapsesi varmasti katsoo miehesi kuuluvan perheeseensä, sen sijaan murrosikäinen ei välttämättä laske isän uutta tyttöystävää perheeseensä. Ja se hänelle.suotakoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutimme yhteen lapseni ollessa vielä vauva. Ei ollut juurikaan hoitoapuja, joten kahdenkeskistä aikaa oli aika vähän muulloin, kuin lapsen nukkuessa. Kun halusimme muutenkin viettää aikaa yhdessä jatkuvasti, oli yhteenmuutto meistä järkevä ratkaisu. Vrt. miehellä oma asunto, jossa ei juurikaan koskaan ollut, kuin satunnaisesti öitä. 

Lapsi ei ole kasvaessaan koskaan kyseenalaistanut ratkaisua, eikä edes ajattele, että mieheni olisi jotenkin "eri perhettä". Me olemme yksi perhe. Kuka enää nykypäivänä määrittelee, mikä on ainut oikea perhe?

Lapsen vauvaiässä muodostunut uusperhe on hyvin eri asia kuin isompien lasten kanssa muodostettava.

Ja lapset saavat itse määritellä, kuka kuuluu heidän perheeseen. Sinun lapsesi varmasti katsoo miehesi kuuluvan perheeseensä, sen sijaan murrosikäinen ei välttämättä laske isän uutta tyttöystävää perheeseensä. Ja se hänelle.suotakoon.

Ymmärrän tämänkin, halusin vain tuoda esille yhden erilaisen esimerkin. Ap kun painokkaasti perusteli, että: "järjetöntä hommaa, jossa ei ajatella ollenkaan lapsia". Meillä lapsi on vain hyötynyt tästä järjestelystä. Äiti jaksaa paremmin, kun on aikuinen jakamassa arkea ja huolia, toki myös iloja. Mies on opettanut lapselle paljon eri asioita ja on hänelle kuin isä. Ei kaikki uusperheet ole mitään erimielisyyksien tyyssijoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että kummallakin on lapsia, voi hankaloittaa seurustelua, kun yhteistä aikaa on lasten hoito- ja harrastuskuvioiden vuoksi hankala järjestää. Lisäksi siitä, että taloudessa on toinen aikuinen, on käytännön hyötyä ja tuleehan se halvemmaksikin. Kaikki eivät esimerkiksi selviä suuren omakotitalon kustannuksista ja ylläpidosta yksin, ja tässä voi uusi kumppani olla avuksi ja jopa mahdollistaa sen, että lapset saavat asua entisessä kodissaan sen sijaan, että joutuisivat muuttamaan pienempään ja halvempaan. Asioilla on monta puolta.

Jos lapsilta jälkeen päin kysyttäisiin, olisitko mieluummin muuttanut vähän pienempään omalla perheellä, vai ottanut sen toisen perheen teille asumaan, voisivat sanoa että mieluummin olisivat muuttaneet.

Oma rahan ja statuksen tarve ei saisi mennä lasten edun edelle.

Joku muuttamaan joutunut taas voi sanoa, että olisi mieluummin asunut tutussa talossa ja jatkanut tutussa koulussa tuttujen kavereiden kanssa. Voi olla niinkin, että vanhemman uuden puolison myötä elintaso jopa nousee selvästi, ja tämä voi hyvinkin olla tervetullutta. Perheen sisälläkin yksi lapsi voi olla yhtä mieltä ja toinen toista.

Eiväthän lapset päätä vanhempiensa parisuhdeasioista silloinkaan, kun eletään ydinperheessä. Vanhempien välien ollessa viileät jotkut lapset saattavat toivoa, että vanhemmat eroaisivat, toiset taas, että eivät eroa. Joku lapsi voi tuntea mustasukkaisuutta siitä, että vanhemmat nukkuvat yhdessä ja lapsi omassa huoneessaan. Joku lapsi voi inhota biologista vanhempaansa, mutta ei tätä kukaan pidä perusteena sille, että vanhempien pitäisi erota. Nämä ovat monimutkaisia kysymyksiä, eikä ole mitään yhtä kaikille sopivaa ratkaisua.

Väistit pääasian.

Varmaan voivatkin sanoa että olisivat halunneet jäädä, mutta edelleenkään heillä ei olisi mitään käsitystä, mitä on oikeasti elää uusperheessä, koska nythän he olisivat asuneet erillään.

Pointti on, että kumpaakaan asiaa ei pitäisi lapsen joutua päättämään, vaan vanhemman pitäisi toimia hänen parhaakseen -ei omaksi mukavuudekseen.

Kyse on vanhemman mukavuudesta, joka yhteen muuttaessa menee lapsen edun edelle. Vanhemman olisi mukavaa saada seksiä, huomiota, taloudellista apua. Mukavaa asua leveämmin ja matkustella kalliimmin.

Mitä siitä jos hinnan maksaa lapsi.

Kuka tässä on seksistä, huomiosta, leveästä elämästä ja matkustelusta puhunut? Jos on vaikka lähihoitaja ja jää neljän lapsen yksinhuoltajaksi minimielareilla, voi pudota köyhyysrajan alapuolella. Ihan luonnollista on tässä tilanteessa miettiä asumiskuvioita myös talouden näkökulmasta. Kun asumiskuluja on useampi jakamassa, voi rahaa jäädä kuussa vaikka 500 euroa enemmän, ja tällä voidaan kustantaa esimerkiksi lasten harrastukset, joista muuten jouduttaisiin luopumaan. Sama lähihoitaja saattaa tehdä vuorotyötä, jolloin lapset joutuvat olemaan kotona keskenään öisin. Uusi kumppani voi tässäkin olla avuksi.

En ymmärrä osan kommenteista mustavalkoisuutta. On varmasti todella toimimattomia uusperheitä, mutta ei uusperhe automaattisesti tarkoita lasten kärsimystä. Ihan varmasti on sellaisiakin esimerkkejä, että vanhempi ottaa uuden puolison nimenomaan lasten vuoksi, arkea helpottamaan, vaikka ei itse pitäisikään parisuhdetta välttämättömänä. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten leskeytyessä tämä oli joskus jopa pakkotilanne varsinkin miesleskillä.

Nimenomaan taloudellisten seikkojen ei pitäisi painaa tuollaisessa päätöksessä yhtään. Muutenhan siinä on riski, että aikuisten ja lasten väliset suhteet eivät toimikaan, jos päätös muuttaa yhteen on tehty osittain talouden perusteella (=jos osapuolilla olisi enemmän rahaa, yhteen ei olisi välttämättä muutettu).

Emme elä missään utopiassa, jossa ihminen voisi vapaasti päättää elämästään ilman taloudellisia realiteetteja. Kaikissa parisuhteissa mietitään myös taloutta: kuinka monta lasta on varaa tehdä, millaisella ikäerolla, miten ja missä asutaan, minkä verran panostetaan työhön ja minkä verran perheeseen, panostaako toinen toiseen ja toinen toiseen. Jotkut saattavat sinnitellä epäterveessä parisuhteessa (myös lasten biologisen vanhemman kanssa) taloudellisten syiden vuoksi. Taloudelliset realiteetit eivät mitenkään katoa eron myötä vaan saattavat jopa korostua entisestään. Minusta on kohtuutonta syyllistää jotain yksinhuoltajaa talousnäkökulmien miettimisestä, kun niitä joka tapauksessa myös ydinperheessä mietitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että kummallakin on lapsia, voi hankaloittaa seurustelua, kun yhteistä aikaa on lasten hoito- ja harrastuskuvioiden vuoksi hankala järjestää. Lisäksi siitä, että taloudessa on toinen aikuinen, on käytännön hyötyä ja tuleehan se halvemmaksikin. Kaikki eivät esimerkiksi selviä suuren omakotitalon kustannuksista ja ylläpidosta yksin, ja tässä voi uusi kumppani olla avuksi ja jopa mahdollistaa sen, että lapset saavat asua entisessä kodissaan sen sijaan, että joutuisivat muuttamaan pienempään ja halvempaan. Asioilla on monta puolta.

Jos lapsilta jälkeen päin kysyttäisiin, olisitko mieluummin muuttanut vähän pienempään omalla perheellä, vai ottanut sen toisen perheen teille asumaan, voisivat sanoa että mieluummin olisivat muuttaneet.

Oma rahan ja statuksen tarve ei saisi mennä lasten edun edelle.

Joku muuttamaan joutunut taas voi sanoa, että olisi mieluummin asunut tutussa talossa ja jatkanut tutussa koulussa tuttujen kavereiden kanssa. Voi olla niinkin, että vanhemman uuden puolison myötä elintaso jopa nousee selvästi, ja tämä voi hyvinkin olla tervetullutta. Perheen sisälläkin yksi lapsi voi olla yhtä mieltä ja toinen toista.

Eiväthän lapset päätä vanhempiensa parisuhdeasioista silloinkaan, kun eletään ydinperheessä. Vanhempien välien ollessa viileät jotkut lapset saattavat toivoa, että vanhemmat eroaisivat, toiset taas, että eivät eroa. Joku lapsi voi tuntea mustasukkaisuutta siitä, että vanhemmat nukkuvat yhdessä ja lapsi omassa huoneessaan. Joku lapsi voi inhota biologista vanhempaansa, mutta ei tätä kukaan pidä perusteena sille, että vanhempien pitäisi erota. Nämä ovat monimutkaisia kysymyksiä, eikä ole mitään yhtä kaikille sopivaa ratkaisua.

Eihän se ole yhtään sama asia. Toinen on parisuhde, johon se lapsi on syntynyt. Toinen taas on sellainen, johon ei ole lapsen kanssa mikään pakko edes mennä.

Sitäpaitsi jos toinen vanhempi on lapsille ilkeä tai on alkoholisti tai mielenterveysongelmainen, silloinkin voi olla lasten etu ettei asuta samassa taloudessa kaiken aikaa.

Vaikka kuinka ero laskisi elintasoa ja tuntuisi hävettävältä, tai joutuisi muuttamaan halvempaan.

Lasten etu. Ei omat mieliteot, oma elintaso ja kulutus ja ylpeys, se että itse pääsee helpommalla kun mies maksaa, ei se että on itse kivampi nukkua aina miehen vieressä kuin välillä itsekseenkin.

Eihän tässä sanota ettei saisi seurustella, auttaa toisiaan myös taloudellisesti. Kyllä minun mies maksoi puoliksi kaikkien loman kun minulla ei ollut varaa, vaikka ei asuta yhdessä. Hän tekee meille remonttia ja lumityötä, vaikka meillä on eri asunnot.

Eikä monikaan pitkässä suhteessa muutenkaan harrasta seksiä kuin pari kolme kertaa viikossa, sen verran mitä seurustellessakin nähdään.

Jos ainoa on että miehen saisi maksamaan asuntolainaa, niin motiivi suhteelle on jo aika pielessä. Ja asunto on alun perinkin liian kallis, jos sille täytyy etsiä maksajaa.

Mitä järkeä tässä keskustelussa on? AP sanoo suoraan, ettei voi ymmärtää. Turha ymmärtämätöntä on opettaa. Jos lopetan saivartelun, voin kuitenkin sanoa, että tuo "en voi ymmärtää" tarkoittaa, ettei haluakaan ymmärtää. Jos hänelle mitä kertoo, hän kyllä löytää ad hoc -selityksen omalle kannalleen.... kun ei kerran voi ymmärtää.

Olen yksinhuoltajaäitin poika. En minäkään olisi mukulana halunnut ketään vierasta ukkoa meille pysyvästi asumaan. Kerran luonamme kävi eräs yksinhuoltajaisä, jonka etäisesti tunsin. Mukanaan hänellä oli minua pari vuotta vanhempi tytär. Enhän minä edes tajunnut silloin, mistä on kyse. En siis oleta, että tuo mies tyttärineen olisi ollut muuttamassa meille, mutta ehkäpä sentään jostakin vispilänkaupasta oli kyse, kun tytärkin esiteltiin minulle. Mitä ajattelen jälkikäteen? R oli ihan mukava mies. Niinä kertoina kun tapasin hänet, hän oli jotenkin välitön tai helposti lähestyttävä, miten sen nyt sanoisi. Tytär T oli muuten aika nätti. Paljon muuta hänestä en tiedä, koska se ainoa kaksin viettämämme hetki oli sangen hiljainen. En tiedä, millaista meillä olisi ollut. Varmaan olisin vierastanut alkuun kovastikin. Mutta mistä minä sen tiedän? Olisiko uusi sisko ollut kiva, kun oma isoveljeni oli jo opiskelemassa muualla? Ainakin minä olen ikäni viihtynyt tyttöjen ja naisten seurassa. Mutta olisiko T viihtynyt minun seurassani?

Uskon, että on helpompi olla tekemättä suuria muutoksia elämässään. Ei tarvitse miettiä, kuinka lapset suhtautuvat vanhemman uuteen kumppaniin eikä pohtia sitä, kuinka lapset keskenään tulevat juttuun. Eikä tarvitse rakennella perheelle uusia, kaikille sopivia kasvatuskäytäntöjä. Helpompi on, kun ei voi ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että kummallakin on lapsia, voi hankaloittaa seurustelua, kun yhteistä aikaa on lasten hoito- ja harrastuskuvioiden vuoksi hankala järjestää. Lisäksi siitä, että taloudessa on toinen aikuinen, on käytännön hyötyä ja tuleehan se halvemmaksikin. Kaikki eivät esimerkiksi selviä suuren omakotitalon kustannuksista ja ylläpidosta yksin, ja tässä voi uusi kumppani olla avuksi ja jopa mahdollistaa sen, että lapset saavat asua entisessä kodissaan sen sijaan, että joutuisivat muuttamaan pienempään ja halvempaan. Asioilla on monta puolta.

Jos lapsilta jälkeen päin kysyttäisiin, olisitko mieluummin muuttanut vähän pienempään omalla perheellä, vai ottanut sen toisen perheen teille asumaan, voisivat sanoa että mieluummin olisivat muuttaneet.

Oma rahan ja statuksen tarve ei saisi mennä lasten edun edelle.

Joku muuttamaan joutunut taas voi sanoa, että olisi mieluummin asunut tutussa talossa ja jatkanut tutussa koulussa tuttujen kavereiden kanssa. Voi olla niinkin, että vanhemman uuden puolison myötä elintaso jopa nousee selvästi, ja tämä voi hyvinkin olla tervetullutta. Perheen sisälläkin yksi lapsi voi olla yhtä mieltä ja toinen toista.

Eiväthän lapset päätä vanhempiensa parisuhdeasioista silloinkaan, kun eletään ydinperheessä. Vanhempien välien ollessa viileät jotkut lapset saattavat toivoa, että vanhemmat eroaisivat, toiset taas, että eivät eroa. Joku lapsi voi tuntea mustasukkaisuutta siitä, että vanhemmat nukkuvat yhdessä ja lapsi omassa huoneessaan. Joku lapsi voi inhota biologista vanhempaansa, mutta ei tätä kukaan pidä perusteena sille, että vanhempien pitäisi erota. Nämä ovat monimutkaisia kysymyksiä, eikä ole mitään yhtä kaikille sopivaa ratkaisua.

Eihän se ole yhtään sama asia. Toinen on parisuhde, johon se lapsi on syntynyt. Toinen taas on sellainen, johon ei ole lapsen kanssa mikään pakko edes mennä.

Sitäpaitsi jos toinen vanhempi on lapsille ilkeä tai on alkoholisti tai mielenterveysongelmainen, silloinkin voi olla lasten etu ettei asuta samassa taloudessa kaiken aikaa.

Vaikka kuinka ero laskisi elintasoa ja tuntuisi hävettävältä, tai joutuisi muuttamaan halvempaan.

Lasten etu. Ei omat mieliteot, oma elintaso ja kulutus ja ylpeys, se että itse pääsee helpommalla kun mies maksaa, ei se että on itse kivampi nukkua aina miehen vieressä kuin välillä itsekseenkin.

Eihän tässä sanota ettei saisi seurustella, auttaa toisiaan myös taloudellisesti. Kyllä minun mies maksoi puoliksi kaikkien loman kun minulla ei ollut varaa, vaikka ei asuta yhdessä. Hän tekee meille remonttia ja lumityötä, vaikka meillä on eri asunnot.

Eikä monikaan pitkässä suhteessa muutenkaan harrasta seksiä kuin pari kolme kertaa viikossa, sen verran mitä seurustellessakin nähdään.

Jos ainoa on että miehen saisi maksamaan asuntolainaa, niin motiivi suhteelle on jo aika pielessä. Ja asunto on alun perinkin liian kallis, jos sille täytyy etsiä maksajaa.

Pystytkö ymmärtämään, että kaikki seurustelevat parit eivät näe pari kolme kertaa viikossa ja vaikka näkisivätkin, ei ainakaan seksi onnistu. Se on niin hyvä määritellä jotain keskimääräisiä arvoja ulkopuolelta, kun ei tarvitse ottaa huomioon niitä todellisia tilanteita, joita on laidasta laitaan. 

-se etäsuhteessa oleva

Nyt en kyllä aivan ymmärrä ap:n logiikkaa. Ja sanon tämän siis ydinperheen äitinä, joka ei ole eronnut, eikä aikeissakaan.

Miksi ylipäänsä ihminen muuttaa jonkun kanssa yhteen, ap? No koska se on mukavaa ja halu olla toisen lähellä on kova. Aina ne perustelut ovat ap itsekkäät, eikä omaa loppuelämää koskevia päätäksiä KOSKAAN VOI TEHDÄ MUUTA KUIN ITSEKKÄÄSTI! Sama koskee myös vaikkapa sitä, hankkiiko lapsia vai ei. Epäitsekkäitä päätöksiä ei noin isoissa asioissa kannata tehdä, koska niitä katuisi ennen pitkää.

Jos on ero tullut, on silti oikeutettu yrittämään uudelleen. Se, miten lapset siinä kulkevat mukana, on aivan yksilöllistä ja kiinni vanhempien kypsyydestä ja kasvattajan taidoista.

Hyvä kasvattaja saa todennäköisesti uusperheenkin toimimaan aivan hyvin. Ja toimivia uusperheitäkin näkee, omassa tuttavapiirissänikin sellaisia on.

Miksi sitä paitsi lapsilla olisi jonkinlainen veto-oikeus vanhempiensa elämään? He ovat todennäköisesti kotonaankaan enää vain muutaman vuoden, korkeintaan 18, minkä jälkeen he lentävät pesästä ja muodostavat oman kodin. Miksi heidän takiaan pitäisi pysyä etäsuhteessa?

Miten se etäsuhde olisi edes sen parempi kuin yhteinen talous, en nyt ymmärrä. Mikä siinä niin lapsia traumatisoi, jos kaikille lapsille on taloudessa tilaa? Kai ne lapset nyt sen tajuvat etäsuhteestakin, että äidillä/isällä on uusi kumppani, ja hui kauhia, taitaa ne harrastaa seksiäkin....

Jos etäsuhde on läheinen, se uusi kumppani on joka tapauksessa läsnä lasten elämässä. Eikä niitä läheisiä hyviä aikuisia ole lasten elämässä liikaa.

Eri asia tietysti on, jos äidin/isän kumppani vaihtuu tiheästi ja lasten kodissa vaihtuu se toinen aikuinen tihäesti. Mutta siitähän ei tässä ketjussa edes keskusteltu.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sinä saat määritellä fiksun, on olemassa ihan määrittelynvapauskin. Mutta moniko sen sitten jakaa kanssasi...

Entäpä jos nämä uusioperheenperustajat haluavat elää yhdessä? Sellainen halu aikuisella ihmisellä on aika tavallinen, tiemmä. Tavallisuus ei tietenkään ole peruste sinällään, mutta ilmiön olemassaololle ei voi tehdä muuta kuin hyväksyä: niin selvästi tapahtuu. Jos lapsetkin vielä suostuvat järjestelyyn, niin mikäs siinä! Eiköhän nämä uusioperheenperustajat useimmiten juttele lastensa kanssa ja tutkaile asiaa laajalti. Sinun näkemyksesi on vain mielipide, he ovat selvittäneet asiaa. Ja ainakin minä suon heille epäonnistumisen mahdollisuuden. Voihan sitä tarpeen tullen erilleenkin muuttaa taas.

Ja lapsethan tätä just haluavat...

Aloitus ja kiivas alapeukutus kielivät, että ketju on katkeran eksän kirjoittama, jota vi.uttaa ankarasti, kun miehellä on uusi nainen ja perhe. Koeta nyt päästä siitä katkeruudestasi ap, maailma ei ole mustavalkoinen vaikka sinun ajatusmaailmasi onkin.

Vierailija kirjoitti:

Nyt en kyllä aivan ymmärrä ap:n logiikkaa. Ja sanon tämän siis ydinperheen äitinä, joka ei ole eronnut, eikä aikeissakaan.

Miksi ylipäänsä ihminen muuttaa jonkun kanssa yhteen, ap? No koska se on mukavaa ja halu olla toisen lähellä on kova. Aina ne perustelut ovat ap itsekkäät, eikä omaa loppuelämää koskevia päätäksiä KOSKAAN VOI TEHDÄ MUUTA KUIN ITSEKKÄÄSTI! Sama koskee myös vaikkapa sitä, hankkiiko lapsia vai ei. Epäitsekkäitä päätöksiä ei noin isoissa asioissa kannata tehdä, koska niitä katuisi ennen pitkää.

Jos on ero tullut, on silti oikeutettu yrittämään uudelleen. Se, miten lapset siinä kulkevat mukana, on aivan yksilöllistä ja kiinni vanhempien kypsyydestä ja kasvattajan taidoista.

Hyvä kasvattaja saa todennäköisesti uusperheenkin toimimaan aivan hyvin. Ja toimivia uusperheitäkin näkee, omassa tuttavapiirissänikin sellaisia on.

Miksi sitä paitsi lapsilla olisi jonkinlainen veto-oikeus vanhempiensa elämään? He ovat todennäköisesti kotonaankaan enää vain muutaman vuoden, korkeintaan 18, minkä jälkeen he lentävät pesästä ja muodostavat oman kodin. Miksi heidän takiaan pitäisi pysyä etäsuhteessa?

Miten se etäsuhde olisi edes sen parempi kuin yhteinen talous, en nyt ymmärrä. Mikä siinä niin lapsia traumatisoi, jos kaikille lapsille on taloudessa tilaa? Kai ne lapset nyt sen tajuvat etäsuhteestakin, että äidillä/isällä on uusi kumppani, ja hui kauhia, taitaa ne harrastaa seksiäkin....

Jos etäsuhde on läheinen, se uusi kumppani on joka tapauksessa läsnä lasten elämässä. Eikä niitä läheisiä hyviä aikuisia ole lasten elämässä liikaa.

Eri asia tietysti on, jos äidin/isän kumppani vaihtuu tiheästi ja lasten kodissa vaihtuu se toinen aikuinen tihäesti. Mutta siitähän ei tässä ketjussa edes keskusteltu.

Tämä.

Uhrautuminen on tyhmää, eikä koskaan lapsillekaan hyväksi. Iloinen, tyytyväinen ja tasapainoinen vanhempi on hyvä vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Nyt en kyllä aivan ymmärrä ap:n logiikkaa. Ja sanon tämän siis ydinperheen äitinä, joka ei ole eronnut, eikä aikeissakaan.

Miksi ylipäänsä ihminen muuttaa jonkun kanssa yhteen, ap? No koska se on mukavaa ja halu olla toisen lähellä on kova. Aina ne perustelut ovat ap itsekkäät, eikä omaa loppuelämää koskevia päätäksiä KOSKAAN VOI TEHDÄ MUUTA KUIN ITSEKKÄÄSTI! Sama koskee myös vaikkapa sitä, hankkiiko lapsia vai ei. Epäitsekkäitä päätöksiä ei noin isoissa asioissa kannata tehdä, koska niitä katuisi ennen pitkää.

Jos on ero tullut, on silti oikeutettu yrittämään uudelleen. Se, miten lapset siinä kulkevat mukana, on aivan yksilöllistä ja kiinni vanhempien kypsyydestä ja kasvattajan taidoista.

Hyvä kasvattaja saa todennäköisesti uusperheenkin toimimaan aivan hyvin. Ja toimivia uusperheitäkin näkee, omassa tuttavapiirissänikin sellaisia on.

Miksi sitä paitsi lapsilla olisi jonkinlainen veto-oikeus vanhempiensa elämään? He ovat todennäköisesti kotonaankaan enää vain muutaman vuoden, korkeintaan 18, minkä jälkeen he lentävät pesästä ja muodostavat oman kodin. Miksi heidän takiaan pitäisi pysyä etäsuhteessa?

Miten se etäsuhde olisi edes sen parempi kuin yhteinen talous, en nyt ymmärrä. Mikä siinä niin lapsia traumatisoi, jos kaikille lapsille on taloudessa tilaa? Kai ne lapset nyt sen tajuvat etäsuhteestakin, että äidillä/isällä on uusi kumppani, ja hui kauhia, taitaa ne harrastaa seksiäkin....

Jos etäsuhde on läheinen, se uusi kumppani on joka tapauksessa läsnä lasten elämässä. Eikä niitä läheisiä hyviä aikuisia ole lasten elämässä liikaa.

Eri asia tietysti on, jos äidin/isän kumppani vaihtuu tiheästi ja lasten kodissa vaihtuu se toinen aikuinen tihäesti. Mutta siitähän ei tässä ketjussa edes keskusteltu.

Miten niin ei voi tehdä muuta kuin itsekkäästi? Kyllähän monet tekevät päätöksiä myös lasten edun mukaan, vaikka ne olisivat oman välittömän edun vastaisia (esimerkiksi työn suhteen). Ja vaikka murrosikäiset ovat enää muutaman vuoden kotona, niin heille uusi aikuinen kotona voi olla erittäin vaikea hyväksyä. Teini-iässä henkinen energia pitäisi saada käyttää kasvuun ja itsenäistymiseen, ei suureen elämänmuutokseen sopeutumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt en kyllä aivan ymmärrä ap:n logiikkaa. Ja sanon tämän siis ydinperheen äitinä, joka ei ole eronnut, eikä aikeissakaan.

Miksi ylipäänsä ihminen muuttaa jonkun kanssa yhteen, ap? No koska se on mukavaa ja halu olla toisen lähellä on kova. Aina ne perustelut ovat ap itsekkäät, eikä omaa loppuelämää koskevia päätäksiä KOSKAAN VOI TEHDÄ MUUTA KUIN ITSEKKÄÄSTI! Sama koskee myös vaikkapa sitä, hankkiiko lapsia vai ei. Epäitsekkäitä päätöksiä ei noin isoissa asioissa kannata tehdä, koska niitä katuisi ennen pitkää.

Jos on ero tullut, on silti oikeutettu yrittämään uudelleen. Se, miten lapset siinä kulkevat mukana, on aivan yksilöllistä ja kiinni vanhempien kypsyydestä ja kasvattajan taidoista.

Hyvä kasvattaja saa todennäköisesti uusperheenkin toimimaan aivan hyvin. Ja toimivia uusperheitäkin näkee, omassa tuttavapiirissänikin sellaisia on.

Miksi sitä paitsi lapsilla olisi jonkinlainen veto-oikeus vanhempiensa elämään? He ovat todennäköisesti kotonaankaan enää vain muutaman vuoden, korkeintaan 18, minkä jälkeen he lentävät pesästä ja muodostavat oman kodin. Miksi heidän takiaan pitäisi pysyä etäsuhteessa?

Miten se etäsuhde olisi edes sen parempi kuin yhteinen talous, en nyt ymmärrä. Mikä siinä niin lapsia traumatisoi, jos kaikille lapsille on taloudessa tilaa? Kai ne lapset nyt sen tajuvat etäsuhteestakin, että äidillä/isällä on uusi kumppani, ja hui kauhia, taitaa ne harrastaa seksiäkin....

Jos etäsuhde on läheinen, se uusi kumppani on joka tapauksessa läsnä lasten elämässä. Eikä niitä läheisiä hyviä aikuisia ole lasten elämässä liikaa.

Eri asia tietysti on, jos äidin/isän kumppani vaihtuu tiheästi ja lasten kodissa vaihtuu se toinen aikuinen tihäesti. Mutta siitähän ei tässä ketjussa edes keskusteltu.

Miten niin ei voi tehdä muuta kuin itsekkäästi? Kyllähän monet tekevät päätöksiä myös lasten edun mukaan, vaikka ne olisivat oman välittömän edun vastaisia (esimerkiksi työn suhteen). Ja vaikka murrosikäiset ovat enää muutaman vuoden kotona, niin heille uusi aikuinen kotona voi olla erittäin vaikea hyväksyä. Teini-iässä henkinen energia pitäisi saada käyttää kasvuun ja itsenäistymiseen, ei suureen elämänmuutokseen sopeutumiseen.

Tämä on muuten hassua, kun aina sanotaan, että lapsia ei pitäisi pakottaa suuriin elämänmuutoksiin. Silti kukaan ei kritisoi sitä, että sille taaperolle, kouluikäiselle tai vaikka teinille syntyy uusi pikkusisarus. Onhan sekin ihan hiton iso elämänmuutos, mutta jostain syystä tätä ei lasketa, jos tämä muutos tapahtuu ydinperheessä. Eikä myöskään ydinperheen muuttoa toiselle paikkakunnalle tai esimerkiksi lemmikin hankkimista tai omakotitalosta kerrostaloon muuttoakaan kukaan pidä mitenkään omituisena ja kohtuuttomana. Mutta herranjestas jos yksikin muutos tapahtuu uuden parisuhteen takia, niin apua, kun on elämä pilalla. 

up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt en kyllä aivan ymmärrä ap:n logiikkaa. Ja sanon tämän siis ydinperheen äitinä, joka ei ole eronnut, eikä aikeissakaan.

Miksi ylipäänsä ihminen muuttaa jonkun kanssa yhteen, ap? No koska se on mukavaa ja halu olla toisen lähellä on kova. Aina ne perustelut ovat ap itsekkäät, eikä omaa loppuelämää koskevia päätäksiä KOSKAAN VOI TEHDÄ MUUTA KUIN ITSEKKÄÄSTI! Sama koskee myös vaikkapa sitä, hankkiiko lapsia vai ei. Epäitsekkäitä päätöksiä ei noin isoissa asioissa kannata tehdä, koska niitä katuisi ennen pitkää.

Jos on ero tullut, on silti oikeutettu yrittämään uudelleen. Se, miten lapset siinä kulkevat mukana, on aivan yksilöllistä ja kiinni vanhempien kypsyydestä ja kasvattajan taidoista.

Hyvä kasvattaja saa todennäköisesti uusperheenkin toimimaan aivan hyvin. Ja toimivia uusperheitäkin näkee, omassa tuttavapiirissänikin sellaisia on.

Miksi sitä paitsi lapsilla olisi jonkinlainen veto-oikeus vanhempiensa elämään? He ovat todennäköisesti kotonaankaan enää vain muutaman vuoden, korkeintaan 18, minkä jälkeen he lentävät pesästä ja muodostavat oman kodin. Miksi heidän takiaan pitäisi pysyä etäsuhteessa?

Miten se etäsuhde olisi edes sen parempi kuin yhteinen talous, en nyt ymmärrä. Mikä siinä niin lapsia traumatisoi, jos kaikille lapsille on taloudessa tilaa? Kai ne lapset nyt sen tajuvat etäsuhteestakin, että äidillä/isällä on uusi kumppani, ja hui kauhia, taitaa ne harrastaa seksiäkin....

Jos etäsuhde on läheinen, se uusi kumppani on joka tapauksessa läsnä lasten elämässä. Eikä niitä läheisiä hyviä aikuisia ole lasten elämässä liikaa.

Eri asia tietysti on, jos äidin/isän kumppani vaihtuu tiheästi ja lasten kodissa vaihtuu se toinen aikuinen tihäesti. Mutta siitähän ei tässä ketjussa edes keskusteltu.

Miten niin ei voi tehdä muuta kuin itsekkäästi? Kyllähän monet tekevät päätöksiä myös lasten edun mukaan, vaikka ne olisivat oman välittömän edun vastaisia (esimerkiksi työn suhteen). Ja vaikka murrosikäiset ovat enää muutaman vuoden kotona, niin heille uusi aikuinen kotona voi olla erittäin vaikea hyväksyä. Teini-iässä henkinen energia pitäisi saada käyttää kasvuun ja itsenäistymiseen, ei suureen elämänmuutokseen sopeutumiseen.

Tämä on muuten hassua, kun aina sanotaan, että lapsia ei pitäisi pakottaa suuriin elämänmuutoksiin. Silti kukaan ei kritisoi sitä, että sille taaperolle, kouluikäiselle tai vaikka teinille syntyy uusi pikkusisarus. Onhan sekin ihan hiton iso elämänmuutos, mutta jostain syystä tätä ei lasketa, jos tämä muutos tapahtuu ydinperheessä. Eikä myöskään ydinperheen muuttoa toiselle paikkakunnalle tai esimerkiksi lemmikin hankkimista tai omakotitalosta kerrostaloon muuttoakaan kukaan pidä mitenkään omituisena ja kohtuuttomana. Mutta herranjestas jos yksikin muutos tapahtuu uuden parisuhteen takia, niin apua, kun on elämä pilalla. 

No mä olen itse elänyt vanhemman kanssa, joka ei ollut mun vanhempi, olen ollut äitipuoli, ja olen ollut yh.

On vain todella harvinaista, että toisen lasta rakastaisi kuin omaansa. Siinähän se ero on, muulla ei niin ole väliä.

Kyllähän sitä monesta muutoksesta selviää, kun sen tekee oman perheen kanssa. Isä- ja äitipuolen kanssa on ektrajännitteitä.

En ole ap, mutta voin tunnustaa olevani katkera ex, joka ei todellakaan ymmärrä, miksi uuden ihastuksen kanssa pitää alkaa heti rakentaa uusperhettä.

Minua ei jätetty, minä halusin erota, ja jonkinlaisena paniikkireaktiona mies heittäytyi uuteen suhteeseen ensimmäisen sopivan naisen kanssa. (On itsekin myöntänyt tämän.) Eikä minulla ole mitään uutta suhdetta vastaan, mutta kovin vaikea hyväksyä sitä, että lapsemme joutuvat keskellä eron aiheuttamaa kriisiä muuttamaan yhteen tuntemattomien ihmisten kanssa. Uusia ”sisaruksia” ehtivät tavata vain muutaman kerran.

Esikoinen on jo teini-ikäinen ja yksi syy, miksi halusin erota, on se että haluan olla hänen tukenaan teinivuosina. En halunnut enää käpertyä sisääni kasaan kuivuvassa parisuhteessa, mutta en myöskään näe syytä heittäytyä uuteen parisuhteeseen. Jokainen tietää miten vastarakastunut käyttäytyy, se välillä sietämätöntä ystäville ja sietämätöntä teini-ikäisille lapsille.

Tottahan minäkin haluaisin rakastua ja olla rakastettu, mutta aikuisen elämässä muutama vuosi kuluu nopeasti.