Epävarmuuden sietäminen parisuhteessa

Mulla on tää, en luota ja en näe toisen rakkautta niin hyvin itteeni kohtaan. Oon ite sitten pilannu kaks hyvää suhdetta, se tulee jostain sieltä kun ei luota 100% toisen pysyvyyteen. Viimeisimmän eron jälkeen oon tajunnu itestäni paljon.

Pitää vaan ajatella omista ajatuksista, että ne ei ole todellisia. Yrittää olla ajattelematta sitä, että suhde päättyy joskus.

Mä oon epävakaa ja tarviin enemmän siltä toiselta sanomista kuinka tärkee oon, se on rasittavaa.

Tutustu tunnelukkoihin ja aikuisten kiintymyssuhdeteorioihin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tää, en luota ja en näe toisen rakkautta niin hyvin itteeni kohtaan. Oon ite sitten pilannu kaks hyvää suhdetta, se tulee jostain sieltä kun ei luota 100% toisen pysyvyyteen. Viimeisimmän eron jälkeen oon tajunnu itestäni paljon.

Pitää vaan ajatella omista ajatuksista, että ne ei ole todellisia. Yrittää olla ajattelematta sitä, että suhde päättyy joskus.

Mä oon epävakaa ja tarviin enemmän siltä toiselta sanomista kuinka tärkee oon, se on rasittavaa.

Joo, yritän olla ajattelematta asiaa ja sivuuttaa ne ajatukset mutta on se silti raskasta. Oon aikaisemmin myös tehnyt tuota että sabotoin parisuhdetta koska en luota sen toisen pysyvän, mutta silloin en vielä ymmärtänyt omaa päätäni näin hyvin että olisin tajunnut tekeväni niin. Ja se on myös itselle tosi rasittavaa kun kaipais sitä varmistusta toiselta jatkuvasti että vielä rakastaa ja vielä haluaa olla yhdessä kun ei sellaistakaan voi toiselta vaatia tai odottaa ja hulluksihan siinä tulis se kumppanikin kun pitäis kokoajan olla hokemassa. Ei vissin auta muu kuin yrittää kestää sitä epävarmuutta ja jatkaa tän asian työstämistä. Huomaan vaan monesti jo valmiiksi surevani sitä mahdollista tulevaa eroa ihan aiheetta. 

Tuttua. Vuosia lyhyitä tapailusuhteita takana ja ne on tehnyt sen että en meinaa millään enää uskaltaa rentoutua. Olen seurustellut kohta vuoden ja silti odotan ajoittain että mies häipyy/ osoittautuu samanlaiseksi tuuliviiriksi kuin nämä tapailut....😏

Alkuun olin ihan varma ekat kuukaudet että nyt se häipyy ... pienikin tauko yhteydenpidossa esim sai lähes paniikin valtaan. Eikä viimeisimmästäkään " nyt en kuule siitä enää " kriisistä ole kuin viikko. Kun meni useampi päivä etten kuullut miehestä.

Mutta nyt on taas kaikki hyvin.

Aivan hullua tuhlata energiaansa turhien murehtimiseen... mutta kun on useamman kerran tullut feidatuksi yllättäen niin se on vienyt luottamuksen miehiin ihan pohjamutiin...

Enkä minäkään näitä raastavia epäilyjäni julkituo miehelle, johan se kummastuisi....? Mut ehkä pitäis?🤔 ja onneksi en tämmöisiä jatkuvasti mieti, mut n parin kk n välein kriisiydyn.

Meillä mies on tällainen, jonka on vaikeaa sietää epävarmuutta. Hän tarvitsisi jatkuvaa vakuuttelua rakkaudestani ja sitoutumisestani. Minä olen todella vahvasti sitoutuvaa tyyppiä ja olen aidosti todella rakastunut mieheeni, mutta joskus tunteitani viilentää juuri tämä ripustautuminen, ja ihan mahdottomienkin vakuuttelujen tarvitseminen ja kyseleminen. Kuten se että en ikinä koskaan missään tilanteessa jätä häntä. Mielestäni tuollaista ei kukaan voi luvata, varsinkaan jos ei olla vielä naimisiin menossa, ja meidän kohdallamme se olisi liian aikaista, kun ei ole vielä yhdessä asumisestakaan kokemusta. Kaikki aikanaan! Arvostan todella paljon rehellisyyttä ja pyrkimystä totuuteen, joten en voi sanoa miehelle ihan mitä sattuu, enkä myöskään usko että ne sanomiset ratkaisevasti edes muuttaisivat tilannetta. Sanon joka päivä monta kertaa rakastavani häntä ja kehun aina, kun on aihetta (usein), ja erilaisista asioista.

Tämä riippuvuus ja epävarmuus on ainoa isompi asia, joka suhdettamme hiertää, jos minulta kysytään. Se vaikeuttaa välejämme todella paljon. Minun on niin vaikeaa ymmärtää, miksei mies voi keskittyä nauttimaan ihanasta suhteestamme, sen sijaan että vaipuu välillä ihan suorastaan epätoivoon, täysin ilman perusteita. Meillä on niin poikkeuksellisen paljon hyvää ja kaunista yhdessä, että miksi ihmeessä se ei riitä hänelle?! Välillä, kun olen jaksamiseni äärirajoilla tämän asian kanssa, minusta alkaa jopa tuntua siltä että mies yrittää pilata suhteemme. Siis että hän suorastaan toivoo että se loppuisi. Se tuntuu minusta inhottavalta ja epäreilulta. Miettikää nyt: olet vihdoin löytänyt sen täydellisen rakkauden, ja haluaisit vain iloita ja nauttia, ja ottaa elämästä tämän ihmisen kanssa kaiken mahdollisen onnen irti, mutta toinen pilaa sen mököttämällä asioista jotka eivät edes pidä paikkaansa! Kuten "sä jätät mut kuitenkin kohta", "kun menet tuohon tapahtumaan, siellä on kuitenkin paljon kiinnostavampia miehiä kuin minä ja ihastut yhteen heistä", jne. jne. 

Miten saisin mieheni tajuamaan, että en ole tippaakaan kiinnostunut kenestäkään muusta kuin hänestä? Ja että jos joskus hänet jätän, niin syynä siihen tulee olemaan ihan pelkästään tämä jatkuva perusteeton ja kohtuuton narina ja marina.

Huh, tulipa avauduttua, ja tavallaan ohi aiheenkin, mutta kyllä tuli tarpeeseenkin. :/ Toivottavasti en loukannut liian pahasti teitä tilanteen "toisella puolella" olevia.

Vierailija kirjoitti:

Kuten "sä jätät mut kuitenkin kohta", "kun menet tuohon tapahtumaan, siellä on kuitenkin paljon kiinnostavampia miehiä kuin minä ja ihastut yhteen heistä", jne. jne. 

Miten saisin mieheni tajuamaan, että en ole tippaakaan kiinnostunut kenestäkään muusta kuin hänestä? Ja että jos joskus hänet jätän, niin syynä siihen tulee olemaan ihan pelkästään tämä jatkuva perusteeton ja kohtuuton narina ja marina.

Kuulostaa todella raskaalta. En usko, että itse kuuntelisin tuollaista toistuvasti. Toivottavasti tuo ei ajan mittaan pahene kontrolloimiseksi. Kuulostaa siltä, että tuo voisi helposti mennä sellaiseksi manipuloimiseksi, ettet uskalla enää lähteä minnekään ilman miestä ja alat rajoittaa omaa elämääsi, kun yrität välttyä harhaisilta, mustasukkaisilta syytöksiltä. 

Just tuon takia en halua enää edes ihastua saati tutustua yhteenkään mieheen. Mä olen ihan aina ihmetellyt, kun porukka on ihan onnessaan siinä alkuhuumassa ja nauttii täysin rinnoin. En vaan tajua mikä siinä on ihanaa ja nautinnollista, kun jatkuvasti saa jännätä kuuleeko toisesta vielä, nähdäänkö enää, tekeekö mies oharit.. Sitten sitä saakin jo tuntea itsensä ihan idi¤¤tiksi, kun miehestä kuuluukin parin kolmen päivän tauon jälkeen.

Ei tuo minusta ole edes kivaa saati ihanaa.

Epävakaa persoonallisuus?

Mulla tulee aina jotain sellaisia suhdetta vähätteleviä ajatuksia, jos se mies ei lähdekään. Jos se lähtee, olen aivan vakuuttunut, että tämä oli se elämäni ainoa rakkaus.

Jos miettii vaikka eksääni ja nykyistäni. Eksäni sieti minulta kaikennäköistä pskamaista käytöstä verrattain pitkään. Koko tämän suhteen ajattelin, että hän on minun kanssani vain, koska minä nyt vain satuin olemaan siinä. Että olin vain helppo ratkaisu. Mies muutti perässäni ulkomaille, joten tuosta tuskin oli kyse. Suhde päättyi erilaisiin tulevaisuudentoiveisiin. Nykyiseni on eronnut vastikään, ja vaikka olemme seurustelleet parisen kuukautta, pidän tätä suhdetta edelleen hänelle laastarisuhteena. Ajattelen, että olen laastari, ja sitten kun hän on parantunut, hän lähtee. En siis oikeastaan muodosta enää tunnesidettä. Tämä lienee muuttunut joskus pisimmän parisuhteeni päättymisen jälkeen. Sen jälkeen kaikki on ollut vain "väliaikaista".

Mulla samaa ja uskon liittyvän muun muassa kiintymyssuhdeongelmiin (terapeutin mukaan minulla on luultavasti varhaisen vuorovaikutussuhteen häiriöitä, toisin sanoen ollessai lapsi vanhempani olivat hyvin etäisiä ja ailahtelevia, välillä osoittivat välittämistä ja seuraavaksi olin "paholainen" (äitini mukaan) jne. En myöskään viihdy yksin, vaan olo on silloin tyhjä ja turvaton, joten silloin harvoin kun joku osoittaa välittämisen merkkejä, tuntuu se niin hyvältä että alan pelätä menettäväni sen. Vähän kuin jos on pitkään nälissään ja yhtäkkiä postiluukusta alkaa tippua ruokapaketteja, on niistä vaikea nauttia pelkäämättä että kohta on taas nälkä ja luottaa että niiden tulo jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuten "sä jätät mut kuitenkin kohta", "kun menet tuohon tapahtumaan, siellä on kuitenkin paljon kiinnostavampia miehiä kuin minä ja ihastut yhteen heistä", jne. jne. 

Miten saisin mieheni tajuamaan, että en ole tippaakaan kiinnostunut kenestäkään muusta kuin hänestä? Ja että jos joskus hänet jätän, niin syynä siihen tulee olemaan ihan pelkästään tämä jatkuva perusteeton ja kohtuuton narina ja marina.

Kuulostaa todella raskaalta. En usko, että itse kuuntelisin tuollaista toistuvasti. Toivottavasti tuo ei ajan mittaan pahene kontrolloimiseksi. Kuulostaa siltä, että tuo voisi helposti mennä sellaiseksi manipuloimiseksi, ettet uskalla enää lähteä minnekään ilman miestä ja alat rajoittaa omaa elämääsi, kun yrität välttyä harhaisilta, mustasukkaisilta syytöksiltä. 

Kiitos.

Olen puhunut tästä miehelle ihan suoraan ja hän on aloittanut terapiankin tämän takia. Hän tekee kovasti töitä asian kanssa ja on muuttunut paljon parempaan suuntaan jo. Hyvä niin, koska jos huonompaan suuntaan olisi mennyt, olisin kyllä nostanut kytkintä. Mutta jos paraneminen jatkuu samaan malliin kuin tähän asti, tulen olemaan kyllä tämän miehen kanssa huiman onnellinen. Jaksan uskoa, että näin käykin.

Vierailija kirjoitti:

Miettikää nyt: olet vihdoin löytänyt sen täydellisen rakkauden, ja haluaisit vain iloita ja nauttia, ja ottaa elämästä tämän ihmisen kanssa kaiken mahdollisen onnen irti, mutta toinen pilaa sen mököttämällä asioista jotka eivät edes pidä paikkaansa! Kuten "sä jätät mut kuitenkin kohta", "kun menet tuohon tapahtumaan, siellä on kuitenkin paljon kiinnostavampia miehiä kuin minä ja ihastut yhteen heistä", jne. jne. 

Huh, tulipa avauduttua, ja tavallaan ohi aiheenkin, mutta kyllä tuli tarpeeseenkin. :/ Toivottavasti en loukannut liian pahasti teitä tilanteen "toisella puolella" olevia.

En itse ainakaan missään nimessä loukkaantunut, kiva vaan kuulla sitä kokemusta toiselta puolelta myös niin osaa itsekin ehkä ymmärtää paremmin sitä.

Mulla tulee just noita ihan tajuttomia pelkoja siitä että mies ulos mennessään tapaa jonkun joka on paljon kiinnostavampi kuin minä ja aluksi olin kyllä mustasukkainen ja ahdistuin niissä tilanteissa. Jossain vaiheessa sitten mietin että jos jollain ajan sen kumppanin pois niin todennäköisesti just sillä että en pysty luottamaan. Ajattelin sitten ensimmäistä kertaa elämässäni että nyt on vaan luotettava siihen toiseen koska mitään en siinä menetä mutta siinä aivan satavarmasti menetän jos en pysty luottamaan.

En kuitenkaan sano sitä ääneen jos noita ajatuksia tulee, koska tiedän sen olevan raskasta. Sille mököttämiselle ei aina kuitenkaan voi mitään vaikka kuinka yrittäisi koska ne ajatukset on ihan täysin pakkomielteisiä. Se on vähän niinkuin pitelisit pommia josta et koskaan tiedä milloin se räjähtää ja se tekee olon todella tuskalliseksi. Mulla on se etu että käyn terapiassa ja saan siellä jutella näistä asioista, mutta jos en olisi koskaan näitä tuntemuksia itse käsitellyt niin olisin aivan painajaismainen kumppani.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla samaa ja uskon liittyvän muun muassa kiintymyssuhdeongelmiin (terapeutin mukaan minulla on luultavasti varhaisen vuorovaikutussuhteen häiriöitä, toisin sanoen ollessai lapsi vanhempani olivat hyvin etäisiä ja ailahtelevia, välillä osoittivat välittämistä ja seuraavaksi olin "paholainen" (äitini mukaan) jne. En myöskään viihdy yksin, vaan olo on silloin tyhjä ja turvaton, joten silloin harvoin kun joku osoittaa välittämisen merkkejä, tuntuu se niin hyvältä että alan pelätä menettäväni sen. Vähän kuin jos on pitkään nälissään ja yhtäkkiä postiluukusta alkaa tippua ruokapaketteja, on niistä vaikea nauttia pelkäämättä että kohta on taas nälkä ja luottaa että niiden tulo jatkuu.

Mulla on myös lapsuudesta samantyyppisiä kokemuksia, toinen vanhempi oli todella ailahtelevainen ja etäinen ja vanhemmista se "turvallinen" kuoli äkillisesti jolloin jäin tavallaan yksin. Turvattomuus seuraa vielä kaikkiin parisuhteisiin ja jos joku osoittaa välittämistä niin saatan kiintyä todella nopeasti ja sitten taas yhtä nopeaa tiputaan sinne epätoivoon. Itse kuitenkin viihdyn tosi paljon yksin juuri sen takia että silloin saan olla rauhassa ilman pelkoa siitä että hylätään. Tyhjyys ja turvattomuus kuvaa kyllä tosi hyvin. Silloin kun tulee se turvattomuus kaikkein vahvimmin niin se herättää mussa aivan hillitöntä raivoa, sellaista että sitä säikähtää itsekin ja se viha on ehkä kaikkein hankalinta kestää.

-Ap