Elin lapsuuteni ja nuoruuteni isäni armoilla, joka...

..oli todella dominoiva, suuttui asioista joita en ymmärtänyt ja tuntui muutenkin, että jossen ollut kiltisti, hän ei kohdellut minua hyvin. Nyt minulla on lapsi, jolla on samantyyppistä käytöstä (ihan nimikin tälle, olen alkanut miettimään onko meillä suvussa tätä kun käytös muistuttaa isääni niin paljon) ja oloni on kamala! Lapsen pelkkä läsnäolokin ahdistaa, hänen vaihtelevat mielialansa saavat minut jäykäksi ja joskus tekee mieli jopa lähteä karkuun. En jaksa enkä tahdo tapella taas kerran yhden "jäärän" kanssa, kuunnella haukkuja asioista joita en ymmärrä! Vaan tässä sitä ollaan...parhaani mukaan yritän pysyä aikuisena ja olla ajattelematta isääni, mutta vaikeaa se on kun muistoja nousee pintaan...

Eilen lapseni oli ihan hyväntuulinen mutta jotain "napsahti" päässä ja alkoi räyhäämään minulle pelottavalla äänellä, huusi inhottavuuksia. Minulta kesti useampi sekunti reagoida, koska vajosin hetkeksi jonnekin lapsuuteen ja niihin avuttomuuden tunteisiin, joita tuollainen käytös minussa vieläkin aiheuttaa. :( Käyn lapsen kanssa psykiatrilla juttelemassa säännöllisesti (hän on väkivaltainen muita kohtaan ja tosiaan on mielialan heittoa ym. jatkuvasti, normaaliälyinen kylläkin) ja kerroinkin siellä viimeksi, että tuntuu kuin pitäisi kävellä munankuorien päällä.

Koska tämä helvetti loppuu..?