Onko voimakkaasti vierastava taapero aina autistinen?

Mitä ihmettä, ap? Kuvitteletko, että kaikki lapset (lue: ihmiset) ovat keskenään samanlaisia? Sun kannattaisi vaikka lukea joku Keltikangas-Järvisen tempperamenttityyppejä käsittelevä kirja.

Miksi ylipäätään pitää tehdä normaaliuden määritelmiä niin hanakasti? Eikö riitä, että ollaan ihmisiä kaikkine ominaisuuksinemme?

Itse kyllä koen, että vierastaminen on merkki herkkyydestä ja sosiaalisesta älykkyydestä.

Kaverisi lapsi kuulostaa aivan normaalilta kuin myös oma lapsesi. Mutta sinun suhtautumisesi asiaan on aika mystistä. Herää kysymys, oletko ollut yhtä sanallisesti hyökkäävä myös lapsen läsnäollessa ja tuputtanut omaa ja lapsesi seuraa. Jos olet, kaverin ujompi lapsi on varmasti mennyt lukkoon ja vierastus, joka olisi muuten mennyt ohi vartissa pitkittyi.

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä, ap? Kuvitteletko, että kaikki lapset (lue: ihmiset) ovat keskenään samanlaisia? Sun kannattaisi vaikka lukea joku Keltikangas-Järvisen tempperamenttityyppejä käsittelevä kirja.

Miksi ylipäätään pitää tehdä normaaliuden määritelmiä niin hanakasti? Eikö riitä, että ollaan ihmisiä kaikkine ominaisuuksinemme?

Itse kyllä koen, että vierastaminen on merkki herkkyydestä ja sosiaalisesta älykkyydestä.

Mielestäni rohkeat ihmiset kuitenkin pärjäävät elämässään. Mitä hyötyä on ns. Sosiaalisesta älykkyydestä, jos ei uskalla ilmaista itseään?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä, ap? Kuvitteletko, että kaikki lapset (lue: ihmiset) ovat keskenään samanlaisia? Sun kannattaisi vaikka lukea joku Keltikangas-Järvisen tempperamenttityyppejä käsittelevä kirja.

Miksi ylipäätään pitää tehdä normaaliuden määritelmiä niin hanakasti? Eikö riitä, että ollaan ihmisiä kaikkine ominaisuuksinemme?

Itse kyllä koen, että vierastaminen on merkki herkkyydestä ja sosiaalisesta älykkyydestä.

Mielestäni rohkeat ihmiset kuitenkin pärjäävät elämässään. Mitä hyötyä on ns. Sosiaalisesta älykkyydestä, jos ei uskalla ilmaista itseään?

Ap

Eri

Mistä sä oot saanu käsityksen, että jos kaksivuotias vierastaa niin se on jotenkin pysyvä olotila?

Vierastus kyllä loppuu aikanaan mutta sosiaalinen älykkyys säilyy.

Itse pidän enemmän hillityistä lapsista (ja aikuisista) näin on ollut jo lapsuudesta saakka. En kuitenkaan ala väittämään kaikkia yltiösosiaalisia ihmisiä viallisiksi.

Et kai sinäkään tosissasi usko, että jokainen lapsi joka ei ole sinun henkilökohtaisten ihanteittesi mukainen, on jotenkin viallinen?

No ei ole. Minulla on poika, joka vierasti kovasti 6kk-1v. Sitten se hellitti ja palasi siinä 2v paikkeilla, muttei yhtä kovana. Silloin hän ennemminkin muuttui hieman ujoksi, on ollut tuosta 6kk asti sellainen, että lämpeää hitaasti vieraille ihmisille, hänen pitää saada rauhassa katsella uutta ihmistä, niin ehkä menee jopa katsomaan. 

Nyt 3v menee paljon nopeammin katsomaan ja 3v neuvolassa meni jopa terveydenhoitajan syliin, mitä ei ole ennen tehnyt vapaaehtoisesti vieraille ihmisille. Anopillani on saattanut tosin olla näppinsä pelissä tässä vierastamisessa joltakin osin, koska otti lasta väkisin syliin ja piteli kiinni ja halasi väkisin jne. Jokaiseen en ehtinyt väliin. Nyt 3v ei silti mene lähellekään anoppia, joten muistaa kyllä ja anoppi itkee, että minä olen myrkyttänyt lapsen mielen häntä kohtaan.

Ei myöskään kauheasti pidä kosketuksesta, mutta tulee itse hakemaan silittelyä, pusuja ja tulee syliin kun tahtoo. En oudoksu asiaa, koska itse olin lapsena aivan samanlainen ja vihasin sitä, kun minuun koskettiin. 

Voiko joku olla noin uskomattoman pihalla kuin ap? Säälin lastasi, joka kasvaa ilmapiirissä jossa kaikki erilaisuus on merkki josrain häiriöstä - oli lapsesi kuinka erinomainen tahansa, niin sinun asenteesi on hänelle sellainen taakka, että hänellä on lähtökohtaisesri huonommat asemat elämässä kuin muilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä, ap? Kuvitteletko, että kaikki lapset (lue: ihmiset) ovat keskenään samanlaisia? Sun kannattaisi vaikka lukea joku Keltikangas-Järvisen tempperamenttityyppejä käsittelevä kirja.

Miksi ylipäätään pitää tehdä normaaliuden määritelmiä niin hanakasti? Eikö riitä, että ollaan ihmisiä kaikkine ominaisuuksinemme?

Itse kyllä koen, että vierastaminen on merkki herkkyydestä ja sosiaalisesta älykkyydestä.

Mielestäni rohkeat ihmiset kuitenkin pärjäävät elämässään. Mitä hyötyä on ns. Sosiaalisesta älykkyydestä, jos ei uskalla ilmaista itseään?

Ap

Eri

Mistä sä oot saanu käsityksen, että jos kaksivuotias vierastaa niin se on jotenkin pysyvä olotila?

Vierastus kyllä loppuu aikanaan mutta sosiaalinen älykkyys säilyy.

Itse pidän enemmän hillityistä lapsista (ja aikuisista) näin on ollut jo lapsuudesta saakka. En kuitenkaan ala väittämään kaikkia yltiösosiaalisia ihmisiä viallisiksi.

Et kai sinäkään tosissasi usko, että jokainen lapsi joka ei ole sinun henkilökohtaisten ihanteittesi mukainen, on jotenkin viallinen?

Eikös se personallisuus säily koko iän? On arkoja ja rohkeitä ihmisiä?ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä, ap? Kuvitteletko, että kaikki lapset (lue: ihmiset) ovat keskenään samanlaisia? Sun kannattaisi vaikka lukea joku Keltikangas-Järvisen tempperamenttityyppejä käsittelevä kirja.

Miksi ylipäätään pitää tehdä normaaliuden määritelmiä niin hanakasti? Eikö riitä, että ollaan ihmisiä kaikkine ominaisuuksinemme?

Itse kyllä koen, että vierastaminen on merkki herkkyydestä ja sosiaalisesta älykkyydestä.

Mielestäni rohkeat ihmiset kuitenkin pärjäävät elämässään. Mitä hyötyä on ns. Sosiaalisesta älykkyydestä, jos ei uskalla ilmaista itseään?

Ap

Eri

Mistä sä oot saanu käsityksen, että jos kaksivuotias vierastaa niin se on jotenkin pysyvä olotila?

Vierastus kyllä loppuu aikanaan mutta sosiaalinen älykkyys säilyy.

Itse pidän enemmän hillityistä lapsista (ja aikuisista) näin on ollut jo lapsuudesta saakka. En kuitenkaan ala väittämään kaikkia yltiösosiaalisia ihmisiä viallisiksi.

Et kai sinäkään tosissasi usko, että jokainen lapsi joka ei ole sinun henkilökohtaisten ihanteittesi mukainen, on jotenkin viallinen?

Eikös se personallisuus säily koko iän? On arkoja ja rohkeitä ihmisiä?ap

Mun lapsi oli just sellainen kuin kuvailemasi 2-vuotias. Jos oltiin kylässä, istui mun sylissä kuin tatti, ei todellakaan mennyt leikkimään tai itsekseen tutkimaan paikkoja. Toisaalta hänen kanssaan oli siksi helppoa kyläillä ja käydä paikoissa. Lapsi pysyi tiukasti äidissä kiinni, ei yrittänyt karata / juosta auton alle / mennä kiskomaan tavaroita alas hyllyiltä / lyömään muita lapsia jne. Nyt on 6-vuotias, sosiaalinen, puhelias, paljon kavereita, fiksu, määrätietoinen, pärjää erinomaisesti eskarissa. On silti edelleen harkitsevainen, ei lähtisi vieraan ihmisen matkaan kadulta (mikä on mielestäni vain hyvä asia).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä, ap? Kuvitteletko, että kaikki lapset (lue: ihmiset) ovat keskenään samanlaisia? Sun kannattaisi vaikka lukea joku Keltikangas-Järvisen tempperamenttityyppejä käsittelevä kirja.

Miksi ylipäätään pitää tehdä normaaliuden määritelmiä niin hanakasti? Eikö riitä, että ollaan ihmisiä kaikkine ominaisuuksinemme?

Itse kyllä koen, että vierastaminen on merkki herkkyydestä ja sosiaalisesta älykkyydestä.

Mielestäni rohkeat ihmiset kuitenkin pärjäävät elämässään. Mitä hyötyä on ns. Sosiaalisesta älykkyydestä, jos ei uskalla ilmaista itseään?

Ap

Eri

Mistä sä oot saanu käsityksen, että jos kaksivuotias vierastaa niin se on jotenkin pysyvä olotila?

Vierastus kyllä loppuu aikanaan mutta sosiaalinen älykkyys säilyy.

Itse pidän enemmän hillityistä lapsista (ja aikuisista) näin on ollut jo lapsuudesta saakka. En kuitenkaan ala väittämään kaikkia yltiösosiaalisia ihmisiä viallisiksi.

Et kai sinäkään tosissasi usko, että jokainen lapsi joka ei ole sinun henkilökohtaisten ihanteittesi mukainen, on jotenkin viallinen?

Eikös se personallisuus säily koko iän? On arkoja ja rohkeitä ihmisiä?ap

Mun lapsi oli just sellainen kuin kuvailemasi 2-vuotias. Jos oltiin kylässä, istui mun sylissä kuin tatti, ei todellakaan mennyt leikkimään tai itsekseen tutkimaan paikkoja. Toisaalta hänen kanssaan oli siksi helppoa kyläillä ja käydä paikoissa. Lapsi pysyi tiukasti äidissä kiinni, ei yrittänyt karata / juosta auton alle / mennä kiskomaan tavaroita alas hyllyiltä / lyömään muita lapsia jne. Nyt on 6-vuotias, sosiaalinen, puhelias, paljon kavereita, fiksu, määrätietoinen, pärjää erinomaisesti eskarissa. On silti edelleen harkitsevainen, ei lähtisi vieraan ihmisen matkaan kadulta (mikä on mielestäni vain hyvä asia).

Jotenkin tänne nyt tuntuu eksyvän näitä mammoja, joiden kovasti vierastavasta lapsesta tulikin sitten muka reipas ja sosiaalinen. Meidän suvussa lapset on ollut pienestä pitäen ulospäin suuntautuneita ja kaikista tullut rohkeita ja pärjääviä aikuisia, eikä kukaan ole hissukka aikuisenakaan. En ole itsekään vierastanut lapsena ja aikuisenakin uskallan sanoa mielipiteeni ääneen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä, ap? Kuvitteletko, että kaikki lapset (lue: ihmiset) ovat keskenään samanlaisia? Sun kannattaisi vaikka lukea joku Keltikangas-Järvisen tempperamenttityyppejä käsittelevä kirja.

Miksi ylipäätään pitää tehdä normaaliuden määritelmiä niin hanakasti? Eikö riitä, että ollaan ihmisiä kaikkine ominaisuuksinemme?

Itse kyllä koen, että vierastaminen on merkki herkkyydestä ja sosiaalisesta älykkyydestä.

Mielestäni rohkeat ihmiset kuitenkin pärjäävät elämässään. Mitä hyötyä on ns. Sosiaalisesta älykkyydestä, jos ei uskalla ilmaista itseään?

Ap

Eri

Mistä sä oot saanu käsityksen, että jos kaksivuotias vierastaa niin se on jotenkin pysyvä olotila?

Vierastus kyllä loppuu aikanaan mutta sosiaalinen älykkyys säilyy.

Itse pidän enemmän hillityistä lapsista (ja aikuisista) näin on ollut jo lapsuudesta saakka. En kuitenkaan ala väittämään kaikkia yltiösosiaalisia ihmisiä viallisiksi.

Et kai sinäkään tosissasi usko, että jokainen lapsi joka ei ole sinun henkilökohtaisten ihanteittesi mukainen, on jotenkin viallinen?

Eikös se personallisuus säily koko iän? On arkoja ja rohkeitä ihmisiä?ap

Rohkeus ei ole sitä ettei pelkää vaan että pystyy toimimaan vaikka pelkää. Persoonallisuus elää, kypsyy, muovautuu läpi iän, mutta temperamentti on suht pysyvä ominaisuus. Arkuus tai rohkeus eivät ole temperamenttia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä, ap? Kuvitteletko, että kaikki lapset (lue: ihmiset) ovat keskenään samanlaisia? Sun kannattaisi vaikka lukea joku Keltikangas-Järvisen tempperamenttityyppejä käsittelevä kirja.

Miksi ylipäätään pitää tehdä normaaliuden määritelmiä niin hanakasti? Eikö riitä, että ollaan ihmisiä kaikkine ominaisuuksinemme?

Itse kyllä koen, että vierastaminen on merkki herkkyydestä ja sosiaalisesta älykkyydestä.

Mielestäni rohkeat ihmiset kuitenkin pärjäävät elämässään. Mitä hyötyä on ns. Sosiaalisesta älykkyydestä, jos ei uskalla ilmaista itseään?

Ap

Eri

Mistä sä oot saanu käsityksen, että jos kaksivuotias vierastaa niin se on jotenkin pysyvä olotila?

Vierastus kyllä loppuu aikanaan mutta sosiaalinen älykkyys säilyy.

Itse pidän enemmän hillityistä lapsista (ja aikuisista) näin on ollut jo lapsuudesta saakka. En kuitenkaan ala väittämään kaikkia yltiösosiaalisia ihmisiä viallisiksi.

Et kai sinäkään tosissasi usko, että jokainen lapsi joka ei ole sinun henkilökohtaisten ihanteittesi mukainen, on jotenkin viallinen?

Eikös se personallisuus säily koko iän? On arkoja ja rohkeitä ihmisiä?ap

Mun lapsi oli just sellainen kuin kuvailemasi 2-vuotias. Jos oltiin kylässä, istui mun sylissä kuin tatti, ei todellakaan mennyt leikkimään tai itsekseen tutkimaan paikkoja. Toisaalta hänen kanssaan oli siksi helppoa kyläillä ja käydä paikoissa. Lapsi pysyi tiukasti äidissä kiinni, ei yrittänyt karata / juosta auton alle / mennä kiskomaan tavaroita alas hyllyiltä / lyömään muita lapsia jne. Nyt on 6-vuotias, sosiaalinen, puhelias, paljon kavereita, fiksu, määrätietoinen, pärjää erinomaisesti eskarissa. On silti edelleen harkitsevainen, ei lähtisi vieraan ihmisen matkaan kadulta (mikä on mielestäni vain hyvä asia).

Jotenkin tänne nyt tuntuu eksyvän näitä mammoja, joiden kovasti vierastavasta lapsesta tulikin sitten muka reipas ja sosiaalinen. Meidän suvussa lapset on ollut pienestä pitäen ulospäin suuntautuneita ja kaikista tullut rohkeita ja pärjääviä aikuisia, eikä kukaan ole hissukka aikuisenakaan. En ole itsekään vierastanut lapsena ja aikuisenakin uskallan sanoa mielipiteeni ääneen. Ap

Ja jos joku ei ole tälläinen, hänen on oltava autisti?

Meillä on sitten sekä se autistinen että kehitysvammainen varmaan 😂 Heistä huomasi jo vauvana eron, toinen painautui kiinni kuin apinanpoikanen ja toinen pojotti sylissä tikkana maailmaan tähyillen heti kun päätään kannatteli. Toinen on ujo, introvertti, puhuu vähän mutta harkitusti, ja suhtautuu varauksella uusiin ja jännittäviin tilanteisiin. Toinen taas sosiaalinen ekstrovertti, jonka suu käy koko ajan ja joka suhtautuu kaikkeen ja kaikkiin vastaantuleviin varauksettoman innokkaasti.

Molemmilla on vahvuutensa sekä sosiaalisten suhteiden että turvallisuuden näkövinkkelistä, enkä todella osaa laittaa noita "arvojärjestykseen". Molemmat pärjää mainiosti ja ovat varsin normaaleja.

Vierastaminen taitaa olla ihan normaali vaihe lapsen kehityksessä, näin muistelen joskus lukeneeni. Muutenkin olen vastaan lasten diagnosoimista jonkin käyttäytymisen tai yhden piirteen perusteella. Joskus diagnoosi voi olla paikallaan, ja yleensä silloin, kun lapsi oikeasti tarvitsee ammattiapua. Sitä voi tarvita esim. silloin, kun lapsi itse voi todella huonosti tai "normaali" elämä ei onnistu (normaali on käsitteenä aika vaikea määritellä). Muuten lapsen turha diagnosointi voi olla haitallista, ja leimaa lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierastaminen taitaa olla ihan normaali vaihe lapsen kehityksessä, näin muistelen joskus lukeneeni. Muutenkin olen vastaan lasten diagnosoimista jonkin käyttäytymisen tai yhden piirteen perusteella. Joskus diagnoosi voi olla paikallaan, ja yleensä silloin, kun lapsi oikeasti tarvitsee ammattiapua. Sitä voi tarvita esim. silloin, kun lapsi itse voi todella huonosti tai "normaali" elämä ei onnistu (normaali on käsitteenä aika vaikea määritellä). Muuten lapsen turha diagnosointi voi olla haitallista, ja leimaa lasta.

Onko se normaalia että roikkuu tuntikaupalla äidissä kiinni? Eikö lapsi voi silloin huonosti? Taaperon on tervettä olla utelias? Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierastaminen taitaa olla ihan normaali vaihe lapsen kehityksessä, näin muistelen joskus lukeneeni. Muutenkin olen vastaan lasten diagnosoimista jonkin käyttäytymisen tai yhden piirteen perusteella. Joskus diagnoosi voi olla paikallaan, ja yleensä silloin, kun lapsi oikeasti tarvitsee ammattiapua. Sitä voi tarvita esim. silloin, kun lapsi itse voi todella huonosti tai "normaali" elämä ei onnistu (normaali on käsitteenä aika vaikea määritellä). Muuten lapsen turha diagnosointi voi olla haitallista, ja leimaa lasta.

Onko se normaalia että roikkuu tuntikaupalla äidissä kiinni? Eikö lapsi voi silloin huonosti? Taaperon on tervettä olla utelias? Ap

Ujous korostuu teidän "rohkeiden ja reippauden" seurassa (ja tapaamisten jälkeen), kun lapsi aistii että hänen sosiaalisia rajojaan ei tunnisteta, kunnioiteta ja/tai hyväksytä. Lapsen turvana rajoituksetta oleva ja lapsensa tuntien harkiten kannustava vanhempi pystyy minimoimaan haitat. 2-vuotias on vielä ihan hurjan pieni, eikä vieraan seurassa äitiin ripustautuminen tarkoita uteliaisuuden puutetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierastaminen taitaa olla ihan normaali vaihe lapsen kehityksessä, näin muistelen joskus lukeneeni. Muutenkin olen vastaan lasten diagnosoimista jonkin käyttäytymisen tai yhden piirteen perusteella. Joskus diagnoosi voi olla paikallaan, ja yleensä silloin, kun lapsi oikeasti tarvitsee ammattiapua. Sitä voi tarvita esim. silloin, kun lapsi itse voi todella huonosti tai "normaali" elämä ei onnistu (normaali on käsitteenä aika vaikea määritellä). Muuten lapsen turha diagnosointi voi olla haitallista, ja leimaa lasta.

Onko se normaalia että roikkuu tuntikaupalla äidissä kiinni? Eikö lapsi voi silloin huonosti? Taaperon on tervettä olla utelias? Ap

Ujous korostuu teidän "rohkeiden ja reippauden" seurassa (ja tapaamisten jälkeen), kun lapsi aistii että hänen sosiaalisia rajojaan ei tunnisteta, kunnioiteta ja/tai hyväksytä. Lapsen turvana rajoituksetta oleva ja lapsensa tuntien harkiten kannustava vanhempi pystyy minimoimaan haitat. 2-vuotias on vielä ihan hurjan pieni, eikä vieraan seurassa äitiin ripustautuminen tarkoita uteliaisuuden puutetta.

Minä en kyllä näe apta rohkeana vaan nimenomaan toisinpäin. Ylireipastettuna henkilönä joka ei ole saanut hyväksyä itsessään mitään "heikkoja" piirteitään (joita on, koska muuten ei olisi kokenut ettei niitä hyväksytä), eikä siksi hyväksy niitä muissakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierastaminen taitaa olla ihan normaali vaihe lapsen kehityksessä, näin muistelen joskus lukeneeni. Muutenkin olen vastaan lasten diagnosoimista jonkin käyttäytymisen tai yhden piirteen perusteella. Joskus diagnoosi voi olla paikallaan, ja yleensä silloin, kun lapsi oikeasti tarvitsee ammattiapua. Sitä voi tarvita esim. silloin, kun lapsi itse voi todella huonosti tai "normaali" elämä ei onnistu (normaali on käsitteenä aika vaikea määritellä). Muuten lapsen turha diagnosointi voi olla haitallista, ja leimaa lasta.

Onko se normaalia että roikkuu tuntikaupalla äidissä kiinni? Eikö lapsi voi silloin huonosti? Taaperon on tervettä olla utelias? Ap

Ujous korostuu teidän "rohkeiden ja reippauden" seurassa (ja tapaamisten jälkeen), kun lapsi aistii että hänen sosiaalisia rajojaan ei tunnisteta, kunnioiteta ja/tai hyväksytä. Lapsen turvana rajoituksetta oleva ja lapsensa tuntien harkiten kannustava vanhempi pystyy minimoimaan haitat. 2-vuotias on vielä ihan hurjan pieni, eikä vieraan seurassa äitiin ripustautuminen tarkoita uteliaisuuden puutetta.

Minä en kyllä näe apta rohkeana vaan nimenomaan toisinpäin. Ylireipastettuna henkilönä joka ei ole saanut hyväksyä itsessään mitään "heikkoja" piirteitään (joita on, koska muuten ei olisi kokenut ettei niitä hyväksytä), eikä siksi hyväksy niitä muissakaan.

Huomaa lainausmerkit.

Ei, itseasiassa autisti saattaa 1-3 -vuotiaana olla ylirohkeakin. Normaaliin kehitykseen kuuluu tuossa kohtaa juuri tuo takertelu, kun lapsi huomaa 'elämän realiteetteja'. Autistit eivät siinä kohti välttämättä vielä hoksaa, että vanhempi ei olekaan siinä takana suojaamassa tai koe kaikkea, kuten lapsi itse - eli siitä syystä ylirohkeuttakin esiintyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierastaminen taitaa olla ihan normaali vaihe lapsen kehityksessä, näin muistelen joskus lukeneeni. Muutenkin olen vastaan lasten diagnosoimista jonkin käyttäytymisen tai yhden piirteen perusteella. Joskus diagnoosi voi olla paikallaan, ja yleensä silloin, kun lapsi oikeasti tarvitsee ammattiapua. Sitä voi tarvita esim. silloin, kun lapsi itse voi todella huonosti tai "normaali" elämä ei onnistu (normaali on käsitteenä aika vaikea määritellä). Muuten lapsen turha diagnosointi voi olla haitallista, ja leimaa lasta.

Onko se normaalia että roikkuu tuntikaupalla äidissä kiinni? Eikö lapsi voi silloin huonosti? Taaperon on tervettä olla utelias? Ap

Ujous korostuu teidän "rohkeiden ja reippauden" seurassa (ja tapaamisten jälkeen), kun lapsi aistii että hänen sosiaalisia rajojaan ei tunnisteta, kunnioiteta ja/tai hyväksytä. Lapsen turvana rajoituksetta oleva ja lapsensa tuntien harkiten kannustava vanhempi pystyy minimoimaan haitat. 2-vuotias on vielä ihan hurjan pieni, eikä vieraan seurassa äitiin ripustautuminen tarkoita uteliaisuuden puutetta.

Tämä äiti ei juuri yritä kannustaa lastaan sosiaalisuuteen vaan antaa istua sylissä. Oma lapsenikin on tästä harmistunut ja itseänikin ärsyttää ettei lapsellani ole siellä kyläillessä seuraa, pelkästään kaksi aikuista ja johontoiseen on tarrautunut "apina".