Kannattaako erota, jos on mielummin yksin kuin miehensä kanssa?

Lasten kanssa olenkin ihan oma itseni ja mies ei sitä näytä paheksuvan. Jonkinlainen kontrollijuttu tässä kai on taustalla, kun nyt mietin... Nimittäin paheksunta ja negatiivisuus liitty aina niihin tilanteisiin, kun teen jotain omaa tai jotain, missä kuluu rahaa (meillä on yhteiset rahat, ollut alusta asti). Mies ei siedä vpaudenkaipuutani, vaan syttelee minua siitä usein. Mies jotenkin haluaa minut kokonaan itselleen ja pelkää, että jätän hänet. Syystä, sitä en voi kiistää.

MUTTA. Ymmärrän myös, että en tunne minkäänlaista rakkautta miestä kohtaan. Enkä halua häntä syysisesti lähelle ollenkaan, ajatuskin on ällöttävä. Seksi ei oikeastaan koskaan ole sujunut kovin hyvin. Eli vaikka mies muuttuisi yhtäkkiä positiivisemmaksi, en tiedä, voisiko liittoa pelastaa kuitenkaan.

Jos ap tekisi kuten 21 ehdottaa, asiaan saataisiin selvä ratkaisu. Jos mies ei pystyisi muuttumaan ap:n muutoksen mukana, suhde kriisiytyisi väistämättä ja seuraisi ero. Ei tarvitsisi jäää arpomaan eikä ap joutuisi kantamaan yksin koko syyllisyyttä eroratkaisusta.

Usein käy niin, että kun toinen muuttuu ja alkaa elää omana itsenään, toinenkin muuttuu. Mutta jos toinen on luonnehäiriöinen ja henkisesti jäykkä, kuten tässä nyt hiukan tuntuu, hän ei pysty muuttumaan, ja seuraa ero.

Minun avioerosta tulee pian 6 vuotta, ja täytyy sanoa, että olen ollut todella onnellinen yksin. Oikeastaan vasta jälkikäteen olen hoksannut, kuinka kuluttavaa oli elää suhteessa, joka oli eripuraa täynnä ja jossa puolin ja toisin ei arvostettu toisen tekemisiä. Exä oli jatkuvasti tyytymätön minuun ja käytökseeni, enkä minäkään viime kädessä sietänyt enää hänen tapaansa olla ja tehdä asioita. Koin, että mies ei arvostanut tai kunnioittanut minua, mikä ilmeni vähättelynä ja epäsuorana ylenkatsomisena. Minä taas aloin hiljalleen vihata joitakin hänen ominaisuuksiaan. Koin, ettei omassa kodissa ole hyvä olla. Mitäpä muuta tuossa tilanteessa olisi voinut tehdä kuin erota?

Me olimme yhdessä vain muutaman vuoden ajan. Alku oli lupaava ja olin aivan hurmaantunut miehen joistakin hyvistä - suorastaan erinomaisista - ominaisuuksista. Mutta en missään vaiheessa kokenut rakastavani häntä "täydestä sydämestä", vaikka olisin tietysti halunnut.

Eron jälkeen oma elämänasenteeni on vankistunut entisestään. Tiedän kuka olen ja mitä haluan. Tiedän, etten tarvitse onnellisuuteen parisuhdetta tai miestä - pärjään näinkin. Jaksan olla lapsille ihan kohtuu hyvä äiti, vaikka arki on toisinaan helvetillisen rankkaa.

Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi huonoon suhteeseen, joten tee mitä sinun on tehtävä, ap!