Kannattaako erota, jos on mielummin yksin kuin miehensä kanssa?

Luulen, että olet jo itse vastannut kysymykseesi, että kannattaa. Koet, että olet tehnyt kaikkesi ja olet jo ainakin tilapäisesti tätä kirjoittaessasi luovuttanut. Huomaako miehesi että suhteessa ei ole kaikki hyvin? Voisiko kyse olla kuitenkin vain jostain sellaisesta "erilleen ajautumisesta", että olisi mahdollista ajautua vielä samaankin suuntaan?

Jos tuntuu että vielä olisi jotain halua yrittää, hakeutuisin miehen kanssa vielä johonkin pariterapiaan ennen kuin eroaisin, niin sitten olisin ainakin tehnyt kaikkeni.Tai ehkä joku vähän kevyempikin juttu voisi auttaa, vaikka mennä kahdestaan treffeille miehen kanssa.

Ap vastaa.

Mies sanoo rakastavansa, mutta itse vaivoin siedän miestä lähelläni. Seksiä ei ole ollut nyt vuoteen ja sitä ennen "pakotin" itseni antamaan miehelle, vaikka mies ei sytytä minua yhtään! Ei siis kertakaikkiaan ollenkaan. Mies syyttää minua, koska olen etäinen ja kylmä. En pysty teeskentelemään enää, ennen yritin perheen vuoksi.

En haaveile uudesta suhteesta, haaveilen siitä, että olisin lasten kanssa ilman miestä. Ihan vaan olisin rauhassa oma itseni.

Mies on hirveän negatiivinen ihminen, jotenkin joudun muuttamaan itseäni hänen seurassaan. Miten selittäisin... Olen muuten ihan oma itseni, paitsi miehen seurassa. Jotenkin "varon" itseäni hänen kanssaan, muutun hieman erilaiseksi. Ne seikat, joiden vuoksi muut minusta tykkäävät (innostun helposti, olen spontaani, luova, nautin hetkestä, nauran, olen sosiaalinen ja optimistinen) ovat jotenkin ongelmallisia miehelle. Hän ei koskaan yhdy ilooni, eikä tee mitään spontaanisti. Hän ei kestä, "jos en pysy suunnitelmassa". Mutta minä olen tällainen ja mies on omanlaisensa. En löydä MITÄÄN yhteistä säveltä. Meillä ei ole mitään yhteistä, paitsi lapset. En jaksa enää muuttaa itseäni ja tsempata. Miehen seura ahdistaa minua ja tunnen koko ajan syyllisyyttä, etten ole sellainen, kun hän kuvitteli/haluaisi minun olevan.

Lapset eivät ole mitään taaperoikäisiä enää ja nyt tämä ongelma oikein onkin korostunut. 

Jatkan vielä.

Otan kyllä omaa aikaa ja tapaan ystäviäni, mutta sitten mies taas on syyttävä, kun en halunnut viettää aikaa hänen kanssaan. Hänellä ei ole ystäviä. Olen yrittänyt viettää treffi-iltoja miehen kanssa jo vuosikausia, mutta ne ovat sitten sitä, että joko minä puhun jotain tai sitten istumme hiljaa. Mies saattaa sanoa jotain jostain naapurista tai urheilusta. Ahdistavaa. Mies pitää minusta kuitenkin kiinni kynsin ja hampain, eikä missään tapauksessa halua erota. On jotenkin aika avoimesti riippuvainen minusta, mikä lisää ahdistustani entisestään. Katsoo sellaisella koiranpentukatseella minua surullisen syyttävästi, kun teen innoissani jotain ystävieni kanssa ilman häntä.

Kotona on painostava tunnelma ja haluan sen loppuvan. En jaksa enää.

Eroaisin, jos kokisin oloni ahdistavaksi. Silloin olisin mieluummin yksin.

Tulinpa surulliseksi viesteistäsi, AP. Kotona pitää olla hyvä olla, ja sulla ei selvästi nyt ole.

Viimeisin rivi oli hyvin paljastava. Erohakemus vetämään, keskustelu miehen kanssa ja kamat jakoon.

Kiitos ihanista viesteistä. :') 

Mietin vaan, mikä "oikeuttaa" minut rikkomaan lapsilta perheen? Lapset rakastavat isäänsä, isä heitä. Hän on todella hyvä ja osallistuva isä. MINÄ olen ainoa, jolla on paha olla. Olin hiihtolomalla lasten kanssa ilman miestä ja voi että miten vapauttavaa se oli! sain jotenkin hengittää ja olla oma itseni.

Mies ei siis varsinaisesti kontrolloi minua, mutta jotenkin tunnen oloni silti kontrolloiduksi koko ajan. Onkohan tämä jotenkin vain minun omassa päässäni? Rahaa ei saisi tuhlata YHTÄÄN, ei varsinkaan minkäänlaiseen hauskanpitoon, koska se ei ole tärkeää miehen mielestä. Itse elän hetkessä ja nautin elämästä olematta kuitenkaan mikään älytön tuhlari. Minä tartun hetkeen, mies haluaa suunnitella, olla äärimmäisen varovainen ja järkevä. Minä en myöskään mielellään saisi pitää hauskaa kavereiden kanssa, ainakaan ilman miestä. Itse myös rohkaisen miestä menemään ja pitämään hauskaa, mutta ei. Hän haluaisi notkua minun kanssani neljän seinän sisällä. Ja minun on oltava siis siinä mukana. Olemme täysin erilaisia. Ihan kuin eri planeetoilta. Mutta en tunne olevani oikeutettu hajottamaan perhettä, koska mitään varsinaista syytä ei ole.

Ahdistaa hirveästi ja ahdistus vaan lisääntyy vuosi vuodelta.

Jatkan...

Minusta siis tuntuu siltä, että kaksi ihan hyvää ihmistä ovat nyt yhdessä täysin väärän puolison kanssa. Mies on täysin eri mieltä: hänen mielestään minä olen hänen elämänsä rakkaus.

Olen kuullut joskus sanottavan, että oikean ihmisen seurassa parhaat puolesi tulevat esiin. Mies saa minusta jotenkin esiin lähinnä ikävät puoleni. Pidinkin monta vuotta itseäni jotenkin huonona ja ikävänä ihmisenä sen vuoksi. Nyt en enää. Olen ihan hyvä näin, mutta väärän ihmisen kanssa yhdessä.

Joo olen eronnut neljä vuotta sitten.Keväällä 2009.Olen yhä sinkku.Harrastana pelkkiä seksisuhteita miehiin,en nyt halua mitään vakavaa,heti jos huomaan kiintyväni johonkin,lopetan tapailut.En halua mitään vakavaa vielä vuosiin.Nyt haluan olla itsekäs.

AP, laset rakastaat isäänsä eron jälkeenkin ja isä heitä. Sitä varten sun ei tarvitse asua talossa ja seurassa, jossa olet ahdistunut. Elämä on erilaista eron jälkeen, kun ette ole kaikki yhdessä ja muutos pelottaa varmasti lapsiasi ja miestäsi, mutta kyse on myön sun elämästäsi. Kerrot voivasi pahoin. Ei se ole sen arvoista!

Päätös on suuri eikä sitä pidä tehdä kepeästi, mutta et sä ole tekemässäkään sitä kepeästi. Viestistäsi on luettavissa, että asia on kypsynyt päässäsi kauan. Sun on oltava nyt terveellä tavalla itsekäs, muuten tuhlaat elämäsi.

t. Se kamojenjakoonkehottaja

[quote author="Vierailija" time="01.03.2013 klo 18:59"]

 Mietin vaan, mikä "oikeuttaa" minut rikkomaan lapsilta perheen? Lapset rakastavat isäänsä, isä heitä. Hän on todella hyvä ja osallistuva isä. MINÄ olen ainoa, jolla on paha olla. Olin hiihtolomalla lasten kanssa ilman miestä ja voi että miten vapauttavaa se oli! sain jotenkin hengittää ja olla oma itseni.

Ahdistaa hirveästi ja ahdistus vaan lisääntyy vuosi vuodelta.

[/quote]

Kannattaa. Tosin asioiden jarjestamiseen kaytannossa pitaa varata aikaa. Jos huomaa viihtyvansa paremmin yksin, on ikaan kuin helpompi hengittaa, niin silloin se sopii itselle.

Herää kysymys, miksi ihmeessä olet mennyt naimisiin ihmisen kanssa, joka on selvästi aivan eri planeetalta kuin sinä??

Hyvä kysymys. En koskaan ole ollut varsinaisesti rakastunut mieheeni. Hän on aina ollut "hyvä mies" ja minut on kasvatettu siihen, että se on tärkein kriteeri puolisonvalinnassa. Nuorempana sitten tein niinkuin minulta odotettiin. Nyt olen kasvanut ihmisenä ja tajunnut, että tein virheen.

Ap, ihan kuin minun elämääni. Rahaa ei saanut käyttää kuin pakolliseen, mitään yhteisiä harrastuksia ei ollut. Meillä lisäksi se, että suhtautui lapsiin etäisesti, harvoin piti sylissäkään.

Ei kavereita, jotenkin vetämätön luonne.

Väsyin ja ajattelin välillä tappaa itseni. Onneksi erosin ja huomasin, että on tilaa hengittää ja aloin taas jaksaa lastenkin kanssa toisella tavalla.

Olen 25-vuotias sinkkunainen ja lähipiirini painostaa minua pariutumaan juuri jonkun tuollaisen "hyvän miehen" kanssa. Tapailin yhtä unelmavävytyyppiä, joka oli korviaan myöten rakastunut minuun, mutta jätin miehen, koska minulla oli hänen seurassaan kuolettavan tylsää! Tästä syystä minua haukutaan nirsoksi. Olen kuitenkin päätökseni tehnyt ja tämän viestiketjun lukeminen vahvistaa päätöstäni entisestään. Mieluummin vaikka koko elämä yksin kuin väärässä seurassa.

Oletko jutellut miehen kanssa? Saisitkohan enemmän tilaa hengittää ja tehdä omia juttuja, jos mies tietäisi, miten vakava tilanne on?

Ap, osaat olla todella analyyttinen ja olet selvästi pohtinut asioita todella pitkään. Olen pahoillani puolestasi, oikein tunnen ahdistuksesi. Raskasta on, jos ei voi oma itsensä olla kotona ja puolisonsa kanssa. Hyvää jatkoa sinulle, mitä päätätkin tehdä. 

Kiitos kannustavista viesteistä! :')

ap. 

En oikein ymmärrä, mikä estää ap:tä elämästä haluamallaan tavalla liittonsa sisällä? Ei puolisoiden tarvitse olla paita ja peppu. Itseään hän ei pääse pakoon vaikka eroaisikin, jos joskus vielä aloittaa uuden parisuhteen, sama ongelma on edessä: kykenemättömyys olla oma itsensä parisuhteessa. Ei se ole miehen vika vaan omaa kypsymättömyyttä. Keskeneräisiähän täällä ollaan kaikki, mutta ei sen takia tarvitse välttämättä erota.

Ap vastaa. Aikaisemmissa suhteissa olen aina ollut vaan oma itseni. Samoin ystävien kanssa.

Tämä mies paheksuu monia tekemisiäni ja ominaisuuksiani. Ei sanallisesti edes, vaan eleillä ja ilmeillä niin, että pitkään luulin kuvittelevani turhia. Miehen negatiivisuus ja pessimismi on alkanut syömään minua sisältä, koska olen niiden kanssa tekemisissä päivittäin. Olenkin elänyt omaa elämääni, mutta mies alkaa heti valittamaan rahasta ja siitä, miksi en ole hänen kanssaan. Vain kotona nysvääminen miehen kanssa on sallittua ajanvietettä. Vuodet ovat vierineet ja toisen paheksunta on vaan täyttänyt mittani nyt jotenkin tosi täyteen. Tarvitse vapautta olla vaan, ilman toisen nyrpeää ilmettä samassa katon alla.

Metin vielä, että mitä tapahtuisi, jos vaan alkaisit olla oma itsesi myös miehen seurassa? Iloitset ja käytät rahaa (omiasi) miten haluat, et pidättele itseäsi miehen takia vaan annat mennä, puhua papatat ainakin lapsille vapautuneesti. Mitä tapahtuisi? Suuttuisiko mies, tulisiko ihan avoin riita? Oletko varma, ettei mies kuitenkin ikävöi sinua sellaisena kuin todella olet? Kai joskus olet voinut olla miehen seurassa oma itsesi?