Millaisen reaktion teissä herättää, jos joku kysyy somessa pikaista ruoka-apua lapsiperheelle?

Lasu

Elämänhallinta ongelmat jo ties monennessa polvessa ja sama jatkuu lapsissa..

Sääliä lapsia kohtaan, ehkä hitusen myötätuntoa vanhempia kohtaan,  olettaisin että köyhyyden tai talousongelmien lisäksi myös mielenterveysongelmia kun eivät saa haettua tukia ja avustuksiakaan ajoissa esim. viime kädessä leipäjonosta tai seurakunnata vaan tosiaan tilanne olisi niin paha ja leväperäisesti hoidettu, että taritsevat pikaista apua ja hakevat sitä somesta. Sääliä ja surua herättää ensisijaisesti.

No minullakin ensimmäinen ajatus, että rahankäyttöä ei hallita. Joskus kyseessä voi olla tilanne, jossa tulipalo tuhonnut kodin ja perheen isä juuri sairastunut syöpään eli kaikki mahdollinen mennyt kaikista pahimmalla mahdollisella tavalla pieleen, mutta nämä ihmiset taitavat saada avun ilman Facebook kerjäystäkin.

Itsekin olen vähävarainen kahden lapsen 28-vuotias opiskelija äiti, mutta koskaan ei ole ruokaa kaapeista puuttunut. Ei tehdä ulkomaan matkoja ja itse käytän vaatteet aina aivan loppuun saakka, mutta lapsilla on aina ruokaa, siistit ja ehjät vaatteet sekä turvallinen ja puhdas koti.

Usko ihmisyyteen rapisee lisää.

Lähinnä säälittää.

No jos talo on palanut kivijalkaan asti ja kaikki mennyt niin sitten ymmärrän. Muuten en ja kieltämättä pistää ihan v ituttamaankin tuollainen, niiden lasten puolesta. Elämässä voi tulla kaikenlaista murhetta ja vastoinkäymistä vastaan toki, mutta aina pitää olla kaapissa sen verran jotain että siitä useamman päivän ruuat tekee. Jos tulee joku katastrofi niin sitä ruokaa saadaan hankittua lisää (sossu, diakonia, ruoka-apu) ennenkuin se on täysin loppu ja on hätä. Jos ei tähän vanhempana pysty, ei lasten paikka kyllä ole tuollaisen vanhemman hoivissa.

Tiedän yhden tollasen ruoka-avun tarvitsijan. Sillä on kyllä varaa aina ostaa röökiä ja hiusväriä ja laittaakin vikat rahat ennemmin noihin, kun ostelis ruokaa niillä rahoilla. Se on tottunut tohon, että ihmiset tuo ruokaa. Töihin sillä ei ole aikomustakaan mennä. Tosin sillä opintopohjalla ei töihin edes pääse, kun peruskoulu käyty ja 18v maha pystyssä. Itse en osallistu hänen elämän sponsorointiin, kun tiedän miten se rahansa käyttää.

Säälittää lapset ja raivostuttaa vanhemmat. Tottakai voi olla sairautta ja työttömyyttä, mutta silti lapsista pitää huolehtia. Suomessa kuitenkin saa avustuksia, kirkko auttaa, yhteiskunta auttaa, ei täällä nälkään kovin helpolla kuole.

Meilläkin on perheessä työttömyyttä, itse olen sairaspäivärahalla ja mieheltä lähti työt alta viime vuoden alussa. Silti aina kun saamme alkukuusta rahaa, maksetaan vuokra ja käydään kaupassa. Sitten katsotaan, tarvitseeko lapsi uusia vaatteita, kenkiä, tavaroita jne. Sitten vasta muuta. Lapsi tulee aina ensin. 

Meilläkin silti on ollut vaikeita aikoja viime vuonna, kun tuli monta isoa laskua samaan aikaan, mm. auton vakuutus ja vero (pakollinen asuinpaikan vuoksi), pesukone hajosi ja minä jouduin odottamaan päätöstä sairaspäivärahastani. Silloinkaan emme itkeneet somessa asiaa, vaan menimme hattu kourassa kirkosta kysymään, josko olisi mahdollista saada ruokakassi, kotona oli kuitenkin kuiva-aineita jonkin verran, kuten aina. Kyllä siinä silmä kostui, kun diakoni löi käteen 200e:n lahjakortin ruokakauppaan ja se auttoi paljon ja kesti kauan, kun harkitsi ostoksensa.

Ehkäpä minun kantani on asiallinen. En koe suurensuuria tunteita. Ensitöikseen on autettava, eli annettava sitä ruokaa. Ei ole iso asia. Samaan syssyyn on sitten ruvettava selvittämään, miksi ruokarahat ovat loppuneet. Ei tässä moralisointi auta. En minä suuttumusta koe, enkä toisaalta erityistä sääliäkään. Ehkä olen epäempaattinen tai sitten vain elämää nähnyt. Se on sitten oma aiheensa ja harkinnan kohde, millaista emotionaalista tukea tällainen perhe tarvitsee. Kolmannella kerralla saattaisin minäkin turhautua ja todeta, että lapset ainakin pitää saada sellaiseen turvaan, jossa perustarpeet saadaan täytettyä edes tyydyttävästi.