Lue keskustelun säännöt.
Olen erityislapsen äiti, tällä hetkellä lomalla lapsestani
28.02.2013 |
Ja tajusin tämän loman myötä, miten paljon kaipaankaan tavallista, normaalia perhe-elämää. Miten kyllästynytkään olen jatkuviin palavereihin, erityislapsen käytöksen suremiseen ja hänen ylimielisyyteensä. Kuinka hyvältä tuntuukaan olla kotona ja nukkua yönsä ilman että pitää kuulostella, herääkö pian kouluikäinen lapsi huutamaan keskellä yötä. Kenenkään kanssa ei tarvitse vääntää samoista asioista joka ikinen päivä, äkkilähtö vaikkapa kauppaan tai uimahalliin onnistuu ilman että saan erityisen vihat niskoilleni, kun en tahdo vain kökkiä sisällä ja antaa hänen pelata tai katsoa telkkaria läpi vuorokauden. Ulkona hän marisisi, valittaisi ettei jaksaisi kävellä (kunto ja lihasjäntevyys hyvä, siitä ei ole kyse) ja pahana päivänä yrittäisi jopa lyödä minua, jos menisimme jonnekin epämieluisalla liikennevälineellä (esim. tietty bussi, jonka numero ärsyttää häntä). Saattaisi myös karata ja haastaa riitaa koko reissun ajan.
Viime yönä valvoin kolmeen, ehkä ylikin. Pohdin mieheni kanssa tätä meidän arkea, sitä miten raskasta se on ja kuinka lapsen käytös menee vaan pahemmaksi iän myötä. Koska hänessä ei ole ulkoisesti mitään poikkeavaa, osa sukulaisistamme ei suostu uskomaan lapsen oireyhtymiin ym. ja se vaikeuttaa oloamme, tuntuu ettei mistään saa kunnolla tukea. Lapsi osaa olla myös vieraskorea niille, jotka antavat hänelle kaiken periksi tai lellivät muuten. Aloimme pohtimaan miehen kanssa, että kuinka auttaa lasta, jonka tunne-elämä on 2-vuotiaan tasolla, joka käy psykiatrilla käytöksensä vuoksi (mm. väkivaltaa tarhassa) ja oireyhtymänsä vuoksi kehitys ailahtelee: viime keväänä osatut asiat ovat taas tapetilla ja niitä treenataan uudestaan. Kuinka me vanhemmat itse jaksamme tätä, vuodesta toiseen? Jaksammeko ollenkaan, haluammeko edes?
Kommentit (22)
Ota yhteyttä lastensuojeluun, kerro tarina ja kysy mahdollisuuta perhetyöhön. Saisit jotain apua arjen pyörittämiseen ja hetken huilia lapsesta. Eri kaupungeeissa käytäntö ilmeisesti vaihtelee, joissain toimii perhetyö hyvin ja joissain vähän sinnepäin.. Valitettavasti kaiken tuon arkirumban päälle täytyy jaksaa vielä itse olla aktiivinen ja VAATIA apua/palveluita. Aloittaisin kuitekin lastensuojelusta, soita, kerro tilanne ja kysy mitä apua on saatavilla.
Itselläni on jo teini erityispoika, oppimisvaikeuksia, ahdistusta, adhd, tunne-elämän muita häiriöitä ja edelleen pohditaa miten arjen saisi sujumaan jouhevasti jotta muut perheenjäsenet saisivat elää omaakin elämää.. Tsemppiä jarohkeasti vaatimaan apua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ap, ymmärrän sinua niin!!!
Meilläkin erityislapsi, jonka kanssa saa myös koko ajan olla varuillaan. On ahdistavaa kun ei omassa kodissaankaan voi rentoutua, paitsi kun lapsi nukkuu. Ollaan Lastenlinnan asiakkaita, mikä käytännössä tarkoittaa, että käydään siellä 1 kerran vuodessa tutkituttamassa lasta. Ja sitten vaan seuraillaan. Toimintaterapiamaksusitoumuskin loppui, kun lapsi ei ollut niiden kriteereillä tarpeeksi vaivainen. No, onneksi on varaa maksaa se itse, niin saapahan jotain apua. Psykiatriapuolelle ollaan jonotettu jo vuoden ajan. Ehkä sekin pitäisi hoitaa yksityisesti.
Eli mitään konkreettista, oikeaa apua emme arkeen saa. Pelkkää diipadaapapalaveria. Ehkä jonkun pitää tosissaan pimahtaa niin sitten.