Mitä olisit lapsena halunnut, mutta et koskaan saanut?

Harpun - sain nokkahuilun

Taitoluistimet - kaunareilla piti harrastaa

Disney worldiin - tämän unelman toteutin oman lapseni kanssa ja itku pääsi, kun katsoimme paraatia, jossa kaikki ihanat prinsessat.

Olisin halunnut että äitini ei olisi huutanut ja kiukutellut jostain joka ikinen päivä. Pieninkin asia sai hänet suuttumaan ja usein en edes tiennyt miksi hän oli raivoissaan. Oli niin uuvuttavaa kuunnella sitä jatkuvaa nalkutusta.

Olisin halunnut koulun lomilla nukkua aamulla pidempään, mutta äiti herätti suutuspäissään aikaisin, koska eihän hänkään saanut loikoilla "koko päivää". Meillä ei siis kasvavan lapsen annettu nukkua tarpeeksi, kun ei äitikään saanut. Muistan vielä sen pettymyksen ja ahdistuksen kun hiihtoloman ensimmäisenä päivänä tajusin, että äitikin on ottanut töistään viikon lomaa... en saisi nukkua, enkä olla hetkeäkään rauhassa nalkutukselta.

Olisin halunnut iltaisin tai viikonloppuisin käydä "kylillä" kuten muutkin kylän lapset, mutta en saanut. Luonnollisesti jäin myös kaveriporukassa ulkopuoliseksi, kun en saanut "luuhata kylillä" heidän kanssaan. Asuimme maalla rauhallisella alueella.

Olisin halunnut käydä rumpu-, kitara- tai pianotunneilla, mutta en saanut. Syytä ei ikinä kerrottu. Äitini päätti muutenkin mitä sain tai mitä PITI harrastaa.

Kaikkia uutuuksia (kuten cd-soittimen tms) sain vasta kun kaikilla muilla oli ollut sellainen jo jonkin aikaa. Rahasta ei ollut kyse, vaan jostain ihme periaatteesta.

Meillä oli kyllä ihan yleisenä käytäntönä, että jos jotain olisi halunnut, niin äiti kielsi sen. Ihan vain kieltämisen ilosta luulisin.

Olisin halunnut mummolan. Molemmat isoäitini olivat kuolleet, ja olisin halunnut kipeästi päästä aina joskus mummolaan, niinkuin kaikki kaveritkin.

Lämpöiset, kannustavat ja rakastavat vanhemmat. Satuin saamaan tunnekylmät joilla minua kohtaan viharakkaussuhde.

Vierailija kirjoitti:

Baby born nuken

Tämä! Ja omalle tytölle sitten ostin, mutta hän pelkäsi sitä! 😁

Ollessani noin seitsemänvuotias, halusin oman koiran enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Asuimme maaseudulla ison pihan ympäröimässä omakotitalossa hyvien ulkoilumaastojen keskellä, joten olosuhteet olisivat olleet mitä parhaimmat. Kukaan perheestäni ei ole allerginenkaan. Mutta vanhempani kieltäytyivät kaikenlaisten kummallisten syiden vuoksi, joiden vanhempana ymmärsin olevan ihan puppua. 

Ollessani n. 13-vuotias ja seiskaluokalla, luokkakaverini alkoivat saada omia kännyköitä. Minä en saanut. 14-vuotiaana sain puhelimen jonka jouduin jakamaan pikkuveljeni kanssa. Tämä vähän vesitti sen henkilökohtaisen matkapuhelimen merkityksen... Sain oman puhelimen vihdoin lukion ekalla, kun vanhemmat vihdoin ymmärsivät, että lukiota toisella paikkakunnalla käyvä 16-vuotias tarvitsee puhelimen jonka voi ottaa joka päivä mukaan kouluun. Tätä ennen oli välillä tosi vaikeaa, kun veli halusi kantaa puhelinta koulussa mukana, ja koulumatkani pikkupaikkakunnalta lähikaupungin lukioon oli 30 km. Jos vaikka sairastui kesken koulupäivän ja busseja ei kulkenut, tai halusi jäädä koulun jälkeen jonkun kaverin luo, oli hankalaa kun ei voinut hoitaa yhteydenpitoa omalla puhelimella. Vaikeaa oli myös tekstata ekalle poikaystävälle, kun piti pelätä että pikkuveli lukee ne viestit!

Ei laskettelua, ei balettia, ei matkustelua, koska vanhemmat halusivat vain ryypätä.

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut mummolan. Molemmat isoäitini olivat kuolleet, ja olisin halunnut kipeästi päästä aina joskus mummolaan, niinkuin kaikki kaveritkin.

Minäkin olisin! Toinen mummoni kuoli jo ennen syntymääni, ja toinen ollessani viisivuotias, oltuaan sitä ennen monta vuotta vuodepotilaana. Olin kateellinen kavereille joilla oli mummola, ja jotka ylipäätään ovat saaneet mahdollisuuden tutustua isovanhempiinsa kunnolla.  Aikuisena olen tajunnut ettei minulla ole aavistustakaan millaisia ihmisiä isovanhempani olivat. 

Olisin halunnut:

-papukaijan

-purjehtia

- lomailla jossain kesällä

-saada opetusta vaikka kitaransoitosta

Että mua olis kuunneltu. Minä olisin halunnut jutella ja kertoa mitä minulle kuuluu, mutta vanhempiani ei ikinä kiinnostanut.

Koiran! En muka kuulemma koskaan vinkunut sellaista. Hyvin oltaisiin voitu ottaa. Perustelu oli ettei voi ottaa, kun se kuolee joskus ja tulee paha mieli.

Olisin halunnut mennä ratsastustunneille ja harrastaa voimistelua tai pianonsoittoa. En saanut harrastaa mitään maksullista. Minä en lapsena tajunnut edes kaivata onnellista kotia. Se alkoi vasta lähempänä täysi-ikäisyyttä, kun tajusin että joillakin on rakastavat vanhemmat. 

Lueskelin kaikenlaisia harrastuskirjoja ja seikkailujuttuja ja elämäni tuntui loputtoman tylsältä.

Mutta jälkeenpäin ajatellen sain toteuttaa itseäni enemmän kuin moni muu niissä ympyröissä.

Minulla oli myös rakastavat ja välittävät vanhemmat, turvallinen koti.

Itseasiassa pienemmilä maatiloilla, jollainen kotinikin oli, jopa lukemista usein pidettiin ajanhukkana, meillä siihen kannustettiin.

Parempi ajatella, mitä sai, eikä sitä, mistä jäi paitsi.