En haluaisi sukulaisia naapuriin

No mutta, sisaresi avuntarve ei muutu mitenkään sen mukaan, missä he asuvat. Jos he selviävät muualla kuin teidän kylässä ilman tietä, he selviävät siellä teidän kylässsäkin. Jos he eivät selviä siellä ilman teitä, olet ihan yhtä paskiainen kun et mene auttamaan heitä sinne, missä he nyt ovat.

siis oikeasti, vaikka ne tulisivat naapuriin, sun ei tarvitse elää heidän elämäänsä eikä ruokkia heidän lapsiaan, mutta sun täytyy myöntää, että kyse on sun halusta ja viitsismistä ja voimista - ei siitä, missä toiset saavat asua.

Ap vastaa: olen siis täysin samaa mieltä siitä, että tottakai he saavat asua missä haluavat ja kyse on tottakai minun halustani ja viitsimisestäni. Kyseessä on siis miehen sisar, joten en koe edes olevani lähisukulaisena velvoitettu mihinkään.

Miten selittäisin: olin toivonut, että rajanveto ulkomailla olisi helpompaa kuin se oli Suomessa. Siis että fyysinen etäisyys saisi aikaan sen, että olemme tekemisissä sen verran kuin haluamme.

Tuo sisko tulee tosi paljon "iholle", kuten mainitsin aiemmin ja siksi tämä myös vaivaa minua. Perhe tarvitsee apua jatkuvasti (eikä oikein tunnu muistavan, että meillä on nämä pienet ja olen välillä aika loppu heidän kanssaan), ja jotenkin pelkään, että aikuiset hakevat meistä tukea. Sisko on tosi utelias, epämiellyttävällä tavalla, ja siksikin vähän harmittaa, että muuttavat lähelle.

Kuten kirjoitin, en minä päätä mitä aikuiset ihmiset elämällään tekevät. Mutta miten suhtaudun tähän? Minua harmittaa, kun meillä oli tämä oma juttumme, ja nyt he ovat ihan yllättäen tuppautumassa mukaan ja suunnittelevat jo kauheasti kaikkea yhteistä... Ymmärrättekö, mitä ajan takaa?

Ymmärrän sinua. Todella itsekästä sukulaisilta muuttaa samaan paikkaan!! nyt sinun tarvitsee tehdä heille selväksi, että elätte omaa elämäänne, ettekä suostu hyysäämään heitä

Kuulostaa katastrofille. Karu totuus on se, että et voi asialle yhtäänään mitään...

Pidä teidän menokalenteri täynnä äläkä tustuta heitä omaan tuttavapiiriinne. Se lienee ainoa mahdollisuus säilyttää jotain omaa...

Tiedän täsmälleen miltä tuo tuntuu..

Kuulostaa katastrofille. Karu totuus on se, että et voi asialle yhtäänään mitään...

Pidä teidän menokalenteri täynnä äläkä tustuta heitä omaan tuttavapiiriinne. Se lienee ainoa mahdollisuus säilyttää jotain omaa...

Tiedän täsmälleen miltä tuo tuntuu..

Ap vastailee... Sisar, hänen perheensä ja lapset ovat miehelleni rakkaita ja lapset ovat meidän lastemme serkkuja. Siksi rajojen vetäminen on vaikeaa. Tai oikeastaan minua taitaa potuttaa se, että TAAS joudun vetämään rajoja. Elämä tuntui täällä kevyeltä jo, ja olemme olleet tuttujen kanssa tekemisissä juuri sen verran kuin haluamme. Ja sitten kaikki neljä yhdessä, mikä on meille tärkeää. Olen toivonut, että vähän pienemmät sosiaaliset piirit täällä saisivat aikaan perheemme tiivistymistä entisestää. Mies on myös tosi hyväsydäminen, hän auttaa AINA kun pyydetään. Ja sisarhan osaa pyytää. Samoin tässä on esim. sellainen mahdollisuus, että meillä on isompi asunto kuin mitä he voivat saada, joten pahimmillaan heidänkin vieraansa ovat meillä yötä. Tämä johtuu taas miehestä, hän ei osaa tai ei halua pitää yhtä tiukkoja rajoja kuin minä, ja mikäs siinä, hehän ovat sisaruksia. Pahinta on ehkä se, että sisar suunnittelee kaikkea minun kanssani, on siis vähän yksipuolisesti ystävä. Itse haluan pitää hyvät välit, mutta minulla on omat ystäväni ja koen viisautena sen, että sukulaisiin on pieni hajurako. Sisarella on tiivis yhteys äitiinsä, minun anoppiini, ja olen huomannut, että asiamme kulkeutuvat jokapäiväisen yhteydenpidon kautta myös sinne. Itse aikuisena olen vetänyt sitä linjaa, että sydänystäville uskoudun, mutta sukulaisille suodatan kuulumisiamme, ihan jo siksikin, että isovanhemmat eivät ole enää ihan nuoria eikä kaikkia meidän parisuhteemme/ perheemme asioita vain pidä puhua muille.

Voi itku, on pettynyt olo :(

Naurettavaa. Ette sitten ole osanneet aikaisemmin hoitaa asioita kuntoon. Olette siis periaatteessa muuttaneet ulkomaille asti pakoon sitä tosiasiaa että ette osaa sanoa suoraan aikuisille ihmisille omia rajojanne ja omia haluja/tarpeitanne.

Se minkä taakse jättää niin sen edestään löytää.

Ota itseäsi niskasta kiinni ja keskustele sukulaisten kanssa ennen kuin tilanne on kaikkille sietämätön. Joka tapauksessa tulet tuota sukulaisperhettä loukkaamaan, ennemmin tai myöhemmin. Jos he muuttavat ennen kuin olette asiasta puhuneet, joutuvat he pettymään. Olisit rehellinen.

KannattaaKannattaa opetella nyt sanomaan ei ja vetää ne rajat. 

AP: Niin, me emme ole muuttaneet tänne karkuun ketään tai mitään. Totesin vain, että olen täällä huomannut _jälkikäteen_ elämän olevan kevyempää ilamn sukulaisia. Rajojen vetämistä hankaloittaa se, että mies rakastaa sisaren lapsia ja haluaa olla heidän kanssaan enemmän tekemisissä ja kilttinä ihmisenä on aina valmis auttamaan.

Tarkoituksena oli tulla nauttimaan tänne elämästä. Niin aion toki tehdä, mutta täytynee ottaa ikävä asia esille miehen kanssa jälleen kerran. Tätä ilman olisimme tulleet täällä toimeen. En ihan ymmärrä, miksi voi olla _minun_ syyni, että ihmiset muuttavat ulkomaille "perässämme" ja tulevat reviirillemme. Selittäisittekö?

Kauhea tilanne. Otan osaa. En näkisi muuta ratkaisua kuin se, että ensin puhut miehesi kanssa siitä, kuinka paljon tilanne sinua ahdistaa. Sen jälkeen suora keskustelu tämän siskon kanssa. Että ette halua heitä niin lähelle.

Et voi pakoilla heitä loppuelämääsi, joten nyt kannattaa toimia!

Ap taas... Joo, siis tuo pakoilu. Jossain vaiheessa aloin tajuta, että olin aina ihan loppu, kun olin ollut sisaren kanssa tekemisissä. Tähän on näin jälkikäteen monta syytä (mm. negatiivisuus, yletön uteliaisuus, minun ja mieheni väliin kiilaaminen, asioihin puuttuminen, jatkuva avun hakeminen meiltä jne.), mutta näin koko kuvion vasta, kun sain heihin etäisyyttä. He muuttivat ulkomaille ensin ja sen jälkeen otin etäisyyttä, pidin yhteyttä ystävällisesti mutta määrätietoisesti niin, etten ottanut enää kantaa ongelmiin jne. Vähitellen yhteydenpito kuivui kasaan niin, että onnittelemme lapsia merkkipäivinä, lähetän heidän lapsilleen silloin tällöin jotain kivaa mieheni puolesta ja kerron lapsemme kuulumisia, mutta olen huomioimatta kaiken negatiivisen enkä puhu meidän omista asioistamme kuin sen, minkä itse haluan. Olen oppinut väistelemään uteluita hienotunteisesti.

Nyt tämä kaikki on palaamassa takaisin kuvioihin. En mielestäni ole heitä pakoillut, vaan pikemminkin olen yrittänyt rajoittaa yhteydenpidon sellaiseksi, etten koe heidän rikkovan minun rajojani. Ehkä ongelma on se, että nyt täytyy viedä tämä käytäntöön niin, että he ovat taas meitä lähellä ja olemme heidän luottoihmisensä - ja nyt pitäisi tietää, miten rajat vedetään lähietäisyydellä.

Mies ja sisarensa ovat hyvin läheisiä ja toisaalta yritän ajatella tätä asiaa sitä kautta. En halua olla heidön kanssakäymisensä tiellä ja ymmärrän kyllä, että mieheni todella haluaa auttaa. Niin minäkin varmaan haluaisin, jos omien veljieni elämät olisivat solmussa. Mutta tässäkin on sitten se, että minä en halua olla osa apujoukkoa automaattisesti vaan ihan oikeasti haluan itse katsoa, riittävätkö voimat auttamaan toista perhettä, kun itsellä on pienempiä lapsia ja tarpeeksi tässä meidän elämässämme.

Näen tämän myös haasteena: minun pitää osata elää omaa elämääni siitä huolimatta, että tällainen haastava tilanne on edessä.

Kiitos teille kommenteista ja jos jotain uutta näkökulmaa/ kokemuksia on, niin kertokaa ihmeessä.