Oletko kokenut identiteetin muuttumista? Ns. uudesti syntynyttä olotilaa.

Joo, hyvin ilmaisit asian. Tuntuu kuin ilo palautuisi, ymmärrys ja intuitio kohdallaan. Tumtuu että elämässä kaikki tulee menemään hyvin eikä tarvitse miettiä ikäviä.

Tuntuu että olen läsnä.

Vierailija kirjoitti:

Joo, hyvin ilmaisit asian. Tuntuu kuin ilo palautuisi, ymmärrys ja intuitio kohdallaan. Tumtuu että elämässä kaikki tulee menemään hyvin eikä tarvitse miettiä ikäviä.

Tuntuu että olen läsnä.

De Facto 😪😲☺

Kenelle se tapahtuu?

Vierailija kirjoitti:

Kenelle se tapahtuu?

Mikä ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelle se tapahtuu?

Mikä ?

Ap:n mainitsema identiteetin muuttuminen, josta seuraa uudestisyntynyt olotila.

Olen itse päätynyt outoon lopputulokseen että kyse ei ole niinkään kaltereiden murtumisesta tai luukun avautumisesta vaan havainnosta että lintuhäkissä ei ole koskaan ollutkaan lintua.

Totuus löytyy nykyhetkestä joka uudistuu joka hetki. Tämä on helppo uskoa; pienen aivojumpan jälkeen on helppo todeta että ei ole mitään muuta kuin nykyhetki ja se mitä siinä on.

Tämä tarkoittaa sitä että jokainen joka näkee totuuden, on irtautunut siitä sillä hetkellä kun se nähdään. Neulansilmän läpi voi kulkea, mutta matka pitää tehdä ilman matkatavaroita, ilman vaatteita. Jostain uskonnollisessa tekstissä oli lause joka meni suunnilleen että: ”jokainen joka minut näkee, kuolee”

Ehkä tahdon sanoa että se ei ole identiteetti mikä muuttuu, vaan näkökulma. Ja että kyseessä on ei-tapahtuma jolla ei voi olla kokijaa.

Tästäkö siis Jeesus sanoi, että "minulla on leipää, josta te ette tiedä"?

Paras muutos elämässäni oli uskosta luopuminen. Uskovaiset hehkuttavat Jeesuksen voimaa, mutta eivät tiedä että elämän uskon jälkeen on vielä parempaa :)

Koin jonkinlaisen persoonallisuuden muutoksen hieman yli 20-vuotiaana, kun olin stressaavassa tilanteessa. En muuttunut täysin erilaiseksi, mutta minusta tuli tavallaan lapsellisempi (vaikea selittää). Ihmettelin uutta luonnettani, mutta ajattelin, että ehkä se onkin todellinen minäni. Kymmenisen vuotta myöhemmin muutuin takaisin vanhaksi itsekseni ja olin siitä tosi iloinen. Elämä on paljon helpompaa tällaisena. Sitä en vain ymmärrä, miksi minun piti kokea tuollainen koettelemus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelle se tapahtuu?

Mikä ?

Ap:n mainitsema identiteetin muuttuminen, josta seuraa uudestisyntynyt olotila.

Olen itse päätynyt outoon lopputulokseen että kyse ei ole niinkään kaltereiden murtumisesta tai luukun avautumisesta vaan havainnosta että lintuhäkissä ei ole koskaan ollutkaan lintua.

Totuus löytyy nykyhetkestä joka uudistuu joka hetki. Tämä on helppo uskoa; pienen aivojumpan jälkeen on helppo todeta että ei ole mitään muuta kuin nykyhetki ja se mitä siinä on.

Tämä tarkoittaa sitä että jokainen joka näkee totuuden, on irtautunut siitä sillä hetkellä kun se nähdään. Neulansilmän läpi voi kulkea, mutta matka pitää tehdä ilman matkatavaroita, ilman vaatteita. Jostain uskonnollisessa tekstissä oli lause joka meni suunnilleen että: ”jokainen joka minut näkee, kuolee”

Ehkä tahdon sanoa että se ei ole identiteetti mikä muuttuu, vaan näkökulma. Ja että kyseessä on ei-tapahtuma jolla ei voi olla kokijaa.

Minulle kokemus oli kuin kaikki maailman aallot olisivat hetken olleen samalla taajuudella, sitten tämä aalto vain kuin seisahtuu ja hetkeä myöhemmin havahdun siihen että koko maailma, aalto jatkaa kuin ennenkin, mutta kuin vaihe kääntyneenä. Olo on fressi, ehkä vähän hämmentynyt. Olo on kuin peilistä vaiheensa vaihtaneella fotonilla, kuin peilikuvalla: tismalleen samanlaisena, mutta täysin uudistuneena.

Tämä juttu tapahtui ensimmäisen kerran noin vuosi sitten. Se on tapahtunut muutaman kerran uudelleen, monta kertaa se on ollut lähellä. Se on kuin aivastus, se vain tulee itsestään. Olen huomannut että kun on aikaa ns. nykyhetkessä olemiseen ja tekee olennaisia kriittisiä havaintoja ympäröivästä maailmasta, alttius tämän jutun tapahtumiselle kasvaa. Siihen ei voi pyrkiä. Voi olla vain avoin ja antaa sen tulla jos se on tullakseen. Siinä välissä tehdään sitä mikä tuntuu oikealta. Se on vähän kuin että kun heittää haluamisen pois, se tulee itsestään.

Näennäinen minä jatkaa olemista, tottakai. Fyysiset jatkuvuudet pitävät pintansa fysiikan lakien mukaisesti. Emme hajoa atomeiksi ilmaan savun saattelemana kokiessamme kaikenkattavan ahaa-elämyksen. (”Hei kultsi, tajusin juuri että...” *PUFF*)

Ja toisaalta, tämän sinänsä simppelin havainnon filosofinen lopputulema ja järisyttävä johtopäätös on se että ei ole olemassa ketään erillistä joka pääsisi tämän näkymättömän rajan toiselle pu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelle se tapahtuu?

Mikä ?

Ap:n mainitsema identiteetin muuttuminen, josta seuraa uudestisyntynyt olotila.

Olen itse päätynyt outoon lopputulokseen että kyse ei ole niinkään kaltereiden murtumisesta tai luukun avautumisesta vaan havainnosta että lintuhäkissä ei ole koskaan ollutkaan lintua.

Totuus löytyy nykyhetkestä joka uudistuu joka hetki. Tämä on helppo uskoa; pienen aivojumpan jälkeen on helppo todeta että ei ole mitään muuta kuin nykyhetki ja se mitä siinä on.

Tämä tarkoittaa sitä että jokainen joka näkee totuuden, on irtautunut siitä sillä hetkellä kun se nähdään. Neulansilmän läpi voi kulkea, mutta matka pitää tehdä ilman matkatavaroita, ilman vaatteita. Jostain uskonnollisessa tekstissä oli lause joka meni suunnilleen että: ”jokainen joka minut näkee, kuolee”

Ehkä tahdon sanoa että se ei ole identiteetti mikä muuttuu, vaan näkökulma. Ja että kyseessä on ei-tapahtuma jolla ei voi olla kokijaa.

Minulle kokemus oli kuin kaikki maailman aallot olisivat hetken olleen samalla taajuudella, sitten tämä aalto vain kuin seisahtuu ja hetkeä myöhemmin havahdun siihen että koko maailma, aalto jatkaa kuin ennenkin, mutta kuin vaihe kääntyneenä. Olo on fressi, ehkä vähän hämmentynyt. Olo on kuin peilistä vaiheensa vaihtaneella fotonilla, kuin peilikuvalla: tismalleen samanlaisena, mutta täysin uudistuneena.

Tämä juttu tapahtui ensimmäisen kerran noin vuosi sitten. Se on tapahtunut muutaman kerran uudelleen, monta kertaa se on ollut lähellä. Se on kuin aivastus, se vain tulee itsestään. Olen huomannut että kun on aikaa ns. nykyhetkessä olemiseen ja tekee olennaisia kriittisiä havaintoja ympäröivästä maailmasta, alttius tämän jutun tapahtumiselle kasvaa. Siihen ei voi pyrkiä. Voi olla vain avoin ja antaa sen tulla jos se on tullakseen. Siinä välissä tehdään sitä mikä tuntuu oikealta. Se on vähän kuin että kun heittää haluamisen pois, se tulee itsestään.

Näennäinen minä jatkaa olemista, tottakai. Fyysiset jatkuvuudet pitävät pintansa fysiikan lakien mukaisesti. Emme hajoa atomeiksi ilmaan savun saattelemana kokiessamme kaikenkattavan ahaa-elämyksen. (”Hei kultsi, tajusin juuri että...” *PUFF*)

Ja toisaalta, tämän sinänsä simppelin havainnon filosofinen lopputulema ja järisyttävä johtopäätös on se että ei ole olemassa ketään erillistä joka pääsisi tämän näkymättömän rajan toiselle pu

Oho! Katosi *PUFF*?

Olen kokenut ohimenevästi, mutta tila ei ole koskaan pysynyt. Luulen, että välittäjäaineet virtailee sopivasti aiheuttaen lievästi maanisen/huumattuun oloon verrattavan tunnelman. Takaisin depressioon tulee välillä vaivuttua uudestaan.

Mitä se tarkoittaa sinulle?

Otin nuorena jotenkin liian vakavasti sellaisten ihmisten puheet, jotka tuovat omaa herkkyyttään paljon esille. Vertasin itseäni heihin ja pidin itseäni epäempaattisena ja paksunahkaisena. Lopulta aikuisena katkoin välit erityisherkkyysjankkaajaystävään ja ymmärsinkin olevani omalla ainutlaatuisella tavallani herkkä ja empaattinen. Jotenkin se sellainen oma pyrkimys tehdä hyvää kaikille oli ollut koko ajan olemassa mutta sitä oli ollut vaikea tiedostaa ja nähdä että mikä mulla on se todellinen perimmäinen motivaatio, jos teen jotain hyvää. Myös luterilainen usko oli vienyt ajatuksia muualle kuin omien hyvien puolien pohtimiseen. Toki en nytkään halua ylpistyä, mutta oikeasti se, että näkee itsensä eettisenä ja hyvään pyrkivänä ihmisenä, vahvistaa k.o. käytösmallia.