Poikien äidit, onko teillä pakkomiellettä tytön saamisesta?

No oishan se ihanaa, mutta ei mulla pakkomiellettä siitä ole, vaikka 2 poikaa jo ennestään onkin.

Monta pokaa sulla on ap?

Kaksi on, enkä voi saada enempää lapsia :( Eli se oli sitten tässä ja tätä surua yritän nyt työstää.

t. ap

No ei ole:) Kolme poikaa ja onnellinen ja ylpeä heistä ja enempää lapsia en halua.

En usko että huono äiti-tytär -suhde olisi aina syynä oman tytön haluamiseen.

Minulla on suhde äitiini ihan hyvä. Ja minulla on myös yksi tyttö ja kaksi poikaa. Silti toivon valtavasti toista tyttöä! Toivoin jo edellisen raskauden aikana tyttöä, eikä siinä ole mitään pahaa myöntää sitä. Pakkomielteeksi en tätä kutsuisi, mutta jotenkin se tyttö vaan on äidille sellainen "oma prinsessa", vaikkei mitään prinsessa-tyyppejä todellakaan olla. En osaa selittää, sillä kaikki lapset ovat yhtä rakkaita, mutta kai se johtuu vain siitä että on tytön kanssa voi olla jokin ihmeen salaisuus naisena olemisen kauneudesta.. =D En tosiaankaan tiedä.

Huomaan miehestäni, että hän puolestaan on ollut ihan mielissään toki kaikista lapsistamme, mutta tuntee enemmän jotain henkistä yhteyttä poikiin.

Eikä tästä tarvitse toisten vetää mitään kummempia johtopäätöksiä. Mä tunnen näin, ja muutama muukin äiti on kahdenkesken sanonut, että "tyttö on kuitenkin tyttö".

5 jatkaa..

Voi, olen pahoillani. En ehtinyt lukea toista kommenttiasi siitä, ettet saa enää lapsia. En siis tahallani hehkuttanut tuota oman tytön ihanuutta. Mutta kannattaa kai ajatella vain, ettei se välttämättä olisi niin hienoa ollut, meillä vain tyttö sattui kaiken lisäksi olemaan helppo luonteeltaan. Varmasti sellaista kaipaa vielä enemmän, minkä tietää olevan saavuttamatonta.

Mulla taas just päinvastoin.Eli kun oma äitisuhteeni on niin vaikea enkä ole saanut oikeanlaista naisen mallia,niin siksi en tyttöä nimenomaan halua.Pelkään että siirrän ne kaikki ongelmat vaan eteenpäin enkä osaa itsekään kasvattaa tyttöä.

Toistaiseksi on toiminut koska olen saanut 2 poikaa.

2 poikaa ja yksi poikapuoli, eikä ole tarvetta saada tyttöä. Neljättä lasta on mietitty, mutta ihan sama kumpi sieltä tulisi jos vielä lasta yrittäisimme.

Mulla oli huono äitisuhde. Mulla taas on pojat pakkomielteenä. No yksi viidestä on kyllä tyttökin., Meneehän se tossa sivussa, mutta kyllä se itte on sen huomannu ja ääneen sanonu että mä tykkään enemmän pojista. Myönsin sen, turha valehdella. Mutta lohdutin että isälle hän taas on tärkein. Mikä on totta.

Itse olen aina halunnut tytön ja olinkin aika pettynyt, kun ultrassa kävi ilmi, että odotan poikaa. En tiennyt mitään poikien maailmasta. No, poikani ovat minulle ihan superrakkaita ja me keksimme kyllä paljon yhteistä tekemistä.

Mutta en voi kiistää, ettenkö olisi kateellinen ihmisille, joilla on tyttö. Aiemmin tämä asia ei kirveltänyt niin paljon, mutta nyt, kun enempää lapsia ei tule, suren tätä :( Vaikka mistä sitä tietäisi, millainen suhde siihen tyttöön olisi edes muodostunut.

t. ap

Minulla on poika, ja jos tulee lisää, toivoisin poikia jatkossakin. Pojat ovat söpömpiä, tytöt taas jotenkin, no eivät niin söpöjä ja ovat vieläpä kovia marisijoita eivätkä läheskään aina niitä reiluimpia lapsia muita kohtaan.

Ei ole pakkomiellettä, mutta raskausaikoina toivoin kyllä tyttöä molemmista lapsista (molemmat poikia, enempää lapsia ei tule). Minulla syy tytön toivomiseen on, päin vastoin kuin aloittajalla, huono suhde isään ja ylipäänsä miehiin. Miehet ovat, omaa miestäni lukuun ottamatta, olleet aina jollain lailla lähinnä pettymyksen kohteita; epäluotettavia, itsekeskeisiä, tunnekylmiä ja arvaamattomia. Käsitykseni poikien äitinä olemisesta oli lähinnä sellainen, että se on hirveän rankkaa ja ankeaa hommaa. Todellisuus onkin sitten ollut iloinen yllätys.

Minä en enää saa lapsia, joten en niin mieti sitä millaista olisi olla tytön äiti. Aina välillä näen naisia, joilla on selvästi ollut yhtä ohut kosketeus miesten maailmaan ja tunne-elämään kuin minulla on ollut, ja jotka ovat helpottuneita siitä, että heillä on vain tyttöjä. On aina jotenkin järkyttävää tavata heitä ja tajuta, että nuo eivät ymmärrä puolta ihmiskunnasta yhtään, aivan kuten minäkään en ymmärtänyt ennen omia poikiani. Se on surullista, ja on vielä surullisempaa, että jotkut eivät edes yritä, vaan haluavatkin helliä sitä omaa traumaansa miehistä joiden kanssa ei voi koskaan saada samanlaista henkistä yhteyttä kuin naiseen.

Minulla on yksi poika, ja toista lasta toivomme hartaasti. Ei ole mitään väliä sukupuolella, jos rehellisisä ollaan niin toivon toista poikaa, olen aina tykännyt poikavauvoista ja -lapsista :) Mutta tätä en tietenkään sano ääneen, sillä kumpi vaan olisi yhtä rakas. <3

Ei.

Minulla on 2 poikaa, eikä koskaan ole ollut tarvetta saada tyttöä.

Johtuu ehkä siitä, että itsekin lapsena leikin todella paljon poikien kanssa, ja päädyin töihinkin miesvaltaiselle alalle. En ole koskaan kokenut naisia mitenkään läheisemmäksi kuin miehiä. Kummatkin ovat minulla 'samanarvoisia', ja molempiin voin luoda läheisiä ystävyyssuhteita tai kaverisuhteita.

Välillä minulla on ollut enemmän mieskavereita ja välillä naiskavereita. En osaa tehdä hirveästi eroa sukupolten välille muuten kuin eroottisella puolella. Naisiin en ole koskaan ihastunut enkä voisi kuvitella intiimiä suhdetta naisen kanssa.

12 jatkaa: Näiden omien poikieni kautta olen myös oppinut sen, että vaikka omassa suvussani näennäisesti naiset ovat olleet niitä uhreja ja arjen sankareita ja miehet niitä antisankareita, niin totuus ei ole ihan näin mustavalkoinen. Suvussani naisilla on valtaa perheasioissa, ja he käyttävät sitä tavalla, joka ei ole reilu miehiä ja lapsia kohtaan. Voin sanoa suoraan, että monet naiset ovat tahallaan hankaloittaneet isän ja lapsien välejä, ja alun perinkin tehneet lapset itselleen ja pitäneet miehen etäisenä tai sillä lailla epävarmana, ettei isä ole saanut kunnollista kontaktia lapseen, ja koska oikeaa vastuun kantamista ei ole häneltä edes vaadittu, niin isä vaan on jotenkin lipunut pois siitä perheen arjesta. Ei se siis edelleenkään ole naisen syy jos mies laiminlyö perheensä ja ihmissuhteensa, mutta on siinä naisellakin osansa.

Tämän kaiken olen tajunnut vasta omien poikien myötä, koska koen että heidän on ollut tärkeä tuntea pappansa, joten olen itsekin alkanut pitää aktiivisemmin yhteyttä isääni. Olen tajunnut yhtä ja toista, ja tajunnut että hän olisi halunnut olla läsnä eri tavalla, ei vaan osannut. Hän on kuitenkin hyvä pappa pojille, ja on ollut hieno asia oppia tuntemaan hänet oikeasti.

Ei ole ja mulla 2 poikaa. Ovat mulle tosi rakkaita ja jo koululaisia.

Joskus halusin tytön, kun pienet tytöt on ihania, mutta ei erityisemmin välitä isosoista tytöistä.

Tosin omat lapset on rakkaita ja sukupuolella ei ole väliä.

Kyllä minä ymmärrän noita sinun ajatuksiasi. Vaikka en minäkään ajattele, että se välttämättä omasta äitisuhteestasi kumpuaisi. Ehkä kuitenkin enemmän ihan vain siitä, että olet itsekin ollut tyttö.

Itselläni on ihan hyvä äitisuhde ja silti ihan todella toivoin tyttöä kahden pojan jälkeen. Ja esikoisesta toivoinkin poikaa. Kun toinenkin oli poika, niin olin siihenkin oikein tyytyväinen ja ajattelin, että onpa meillä komea poikaparivaljakko.

Sitten kun niitä poikia siinä muutaman vuoden katseli, niin tuli selväksi, että poikien maailma on erilainen kuin tyttöjen. Leikit on yhtä painimista ja hiekan lapioimista. Kynää tuskin suostuvat ottamaan edes käteen ja piirustuspaperia tai värityskirjoja ei ole kulunut. Siitä vähitellen aloin sitten haikailemaan yhtä enemmän ja enemmän, että olisihan sitä tyttömaailmaakin kiva katsella.

Minulla on käynyt niin uskomattomasti, että sain sitten kolmanneksi sen toivomani tytön. Ja kyllä tuon tytön kanssa saa elää ihan toisessa maailmassa kuin poikien. Kaikki kehitysvaiheet tuntuvat tulevan mahdottoman aikaisin, ja se kynäkin on kädessä 1,5-vuotiaalla kauniimmassa kynäotteessa kuin 7-vuotiaalla. Tällaisia tyttöjen ja poikien välisiä eroja meillä on vaikka millä mitalla.

Tästä kaikesta minä juuri haaveilin ja tämän sain. Olo on aivan hemmoteltu.

Silti en tietenkään voinut pitää tätä lopputulosta itsestäänselvänä. Jo ensimmäisen lapsen kohdalla pelkäsin kovasti, että lapsi kuolee kohtuu, syntymään, syntymän jälkeen. Ja jokaisen lapsen kohdalla olen kyllä muistanut, ettei kenenkään syntymä ole itsestäänselvyys. Meillä on suvussa ollut varsin korkea lapsikuolleisuus, joka on pitänyt jalat hyvin maassa. Itse olen selvinnyt yhdellä varhaisella keskenmenolla, ja pidän itseäni erittäin onnekkaana, että olen onnistunut nuo kolme tervettä lasta saamaan.

Ymmärrän tarpeesi käsitellä asiaa. Varmasti minullakin olisi käsiteltävää, jos en olisi vielä tuota tyttöäkin saanut. Muista samalla kuitenkin keskittyä niihin hyviin asioihin, joita pojat ovat elämääsi tuoneet. Ja heidän hyviin puoliinsa. Minä otin jossain vaiheessa tavaksi iltaisin hyvän yön toivotuksen yhteydessä sanoa meidän pojille jonkin kivan asian heistä tai miten he tekevät minut onnelliseksi. Jo se ääneen sanominen lisää asian uskottavuutta itselle ja varmistaa, että se pysyy paremmin mielessä.

Ei ole, jonkun mielestä olen varmaan hankkinut 5 lasta vaan saadakseni lopulta tytön?

Ei minullakaan ole kummoinen suhde äitiini, mutta syytän siitä lähinnä aikakautta ja taitamattomuutta.

Suhteeni kaikkiin lapsiini on sama. Myös tyttöön. En koita todistaa lapsillani yhtään mitään, itse ainakin pyrin miettimään äitini kantilta elämää myös. Sitä millaiset voimavarat ja mahdollisuudet hänellä oli kasvattaa meitä lapsiaan. Eikä hänkään syrjinyt tyttöjään enempää kuin poikiaan. Meitä on siis 4 sisarrusta, tasaluku sukupuolissa ja yhtä paska oli kaikille.

Kannattaa mielummin käydä terapiassa ja koittaa elää omaa elämäänsä kuin pohtia tuollaisia. Ei elämäsi lähde koskaan paranemaan jos et hoida itseäsi.

Täytyy kyllä sanoa, että olen myös huomannut lähipiiristä, että tytöt ovat usein ilkeitä ja ärsyttäviä. Ei voi sanoa, että olisin vielä tavannut yhtään tyttöä, johon olisin "ihastunut" ja sitä kautta olisin surrut, että en saanut tuollaista.

Kun lapseni olivat ihan pieniä, harmitti, että en saa ostaa kaikkia ihania tyttöjen vaatteita. No, se on jotenkin väistynyt, varmasti sen takia, että isommat lapset valitsevat jo itse vaatteensa. Uusi pieni pettymys on se, että kotimme vilisee pelkkiä poikia, enkä vielä vuosikymmeneen varmasti saa mitään kosketusta tyttöihin, ennen kuin niitä tyttöystäviä alkaa ilmaantua. Tosin ei kai lapsia tehdä shoppailu- tai spa-seuraksi muutenkaan, joten taitaapi tämä pakkomielteeni vaan johtua siitä, että en saanut, mitä halusin ja nyt on pettynyt olo.

Tämä on taas näitä aiheita, joista ei voi kertoa kenellekään. Onneksi täältä saa tukea :)

t. ap

Ei ole ollut. Meillä on kaksi lasta, esikoinen poika ja kuopus tyttö. Kuulostan nyt ehkä ärsyttävältä moralistilta, mutta mulle on kyllä on tärkeätä vain se, että voin saada lapset (taustalla lapsettomuus) ja että raskaudet sujuisivat normaalisti. Kun odotin kuopusta, jotkut vihjailivat siihen suuntaan että olisipa kiva jos nyt tulisi tyttö. Minulle tuli jotenkin paha mieli poikani puolesta: olisiko lähesteni mielestä ollut jotenkin ihanampaa että hänkin olisi ollut tyttö? Vai oliko ajatus se, että pitäisi olla molemmat? Jotkut ovat myös myöhemmin kommentoineet, että nyt teillä on kiva tilanne, kun on sekä tyttö että poika. Tyttäreni on tietenkin minulle aivan mielettömän rakas mutta tottakai rakastaisin häntä aivan yhtä lailla jos hän olisi poika! Hänellä on juuri prinsessavaihe meneillään, se on toki hauskaa ja hellyyttävää, mutta en minä siihen mitenkään samastu eikä minulle ole äitiydessä millään tavalla oleellista se, että saisin jakaa tyttöjuttuja tyttäreni kanssa. Minulle hauskimmat ja mielenkiintoisimmat ja liikuttavimmat asiat äitiydessä liittyvät ihan muuhun.

Minulla on ollut ihan hyvä äitisuhde, samoin isääni minulla on hyvät ja läheiset välit.

Toivottavasti en loukannut ketään. En tarkoita että muiden tulisi koke. Samoin, jaoin vain omat ajatukseni. 

Edellinen jatkaa, vaikka pelkää edelleen kuulostavansa moralistilta. Siis: onhan aina myös mahdollista, että tytöstä ei tulekaan tyttömäinen prinsessatyyppi, vaan vaikka urheilullinen poikatyttö. Tai pojasta rauhallinen pohdiskelija. Poika voi tuoda kotiin poikaystävän tai tyttö tyttöystävän. Lapset ovat kuitenkin yksilöitä, ja sikäli minusta on hieman ongelmallista liittää heihin sukupuolisidonnaisia oletuksia. Meidän poika rakastaa piirtämistä ja askartelua, luki ja kirjoitti jo 4-vuotiaana. Ja prinsessatyttömme on toisaalta veljensä paras painikaveri.