Ahdistus, kun omassa kodissa on ihmisiä. Onko muilla?

Minulla on ollut vuosikausia tämä sama vaiva. Koin tätä oikeastaan jo lapsuudenkodissani. Minua siis ahdistaa, jos kotona on muita ihmisiä kuin minä. Kuvittelen tämän johtuvan siitä, että vaikka lapsuuteni olikin ihan okei, vanhempani olivat arvaamattomia, eikä yksityisyyttä kunnioitettu. Isälläni oli mm. tapana herättää siten, että hän läimäisi makuuhuoneen oven auki ja huusi, että nouse ylös. Äitini luki päiväkirjani ja penkoi kaappini teini-ikäisenä.

Saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta tajusin tämän ihan vasta äskettäin. Olen 30-vuotias ja olen nyt tekemässä opetuspätkää entisessä kotikaupungissani, joten olen toistaiseksi asunut äitini kanssa. Muutin kotoa pois 18-vuotiaana, enkä aluksi edes kuvitellut koskaan palaavani tänne, mutta sitten sain tuon pätkän ja kuinkas kävi. En ajatellut tätä kotonakaan asumista minään ykkösvaihtoehtona, mutta tämän "kaupungin" vuokra-asuntotarjonta on hailu, ja toisaalta säästän tässä aika mukavasti rahaa. Äitini on asunut yksin viimeiset 5 vuotta, joten seura kelpasi.

Olen täällä ollessani tajunnut, että tuo ahdistus on tosiaan kulkenut matkassa pitkään. En lapsena välttämättä uskaltanut poistua huoneestani, jos jompi kumpi vanhemmistani oli keittiössä tai olohuoneessa. Tämä lienee liittynyt vanhempieni keskinäisiin riitatilanteisiin. Opiskeluaikana solussa asuessani, saatoin jättää syömättä, jos kämppiksiä oli kotona. Parisuhteessa ollessani minun on hyvin vaikea viettää aikaa puolisoni vanhempieni kanssa, tai olla samassa talossa heidän kanssaan. Kun kuulen pihaan saapuvan auton äänen tai aukeavan oven, sydäntä kylmää ja käsiä puuduttaa. Tiedostan järjellä tämän olevan täysin naurettavaa, mutta en tiedä, miten tätä lähtisi purkamaan.

Torikammoisuudeksihan tätä varmaan kutsutaan, mutta en kuitenkaan pelkää julkisia paikkoja tai sosiaalisia tilanteita tämän kummemmin. Olen itseasiassa melko sosiaalinen ja iloinen, avoin ihminen ollessani missä tahansa muualla.