Te, jotka tulette puolisonne kanssa eri elintasoisista perheistä

Tarkennus, vain minä ja mieheni olemme saaneet avustusta, ei minun perheeni.

No eipä se kauheasti näy... Meillä minä olen se varakkaasta perheestä oleva, ja itse akateemisesti koulutettu, mies duunariperheestä ja ammattikoulun käynyt. Ei meitä kumpaakaan tuollaiset asiat kiinnosta paskan vertaa.

Mutta suutuspäissään ihmiset nyt sanoo mitä sanoo, yrittävät oikein etsiä mihin iskeä että "voittaisi" riidan ja saisi satuttavan osuman... Ei niitä nii nkauhean vakavasti tarvitse ottaa. En minä tuota miestä tuomitsisi tuon yksittäisen suutuspäissään sanomisen takia ylimielisenä. 

Meillä molempien perheet on eläneet aika samanlaista elämää, erotuksena vain, että miehen perhe eli vuokralla ja meidän perhe omistusasunnossa. Tulotaso oli sama. Nyt sitten meidän perheellä on sen asunnon verran omaisuutta ja miehen perheellä ei ole mitään. Se välillä ihmetyttää, että miksi ne ei panneet mitään säästöön, mutta toisaalta ehkä ennen ei saanut lainaa niin helposti.

Itse tulen erittäin varakkaasta perheestä, kun taas poikaystäväni on kasvattanut yh-äiti. Silti en koskaan ole halveksinut tai katsonut pitkin nenän vartta poikaystäväni perhettä tai kotia. Se on mielestäni lapsellista. Harmi, että raha ei automaattisesti tuo käytöstapoja... 

Meidän perheessä on aina korostettu että perheitä on erilaisia eikä kaikki ole syntyneet kultalusikka suussa. Mielestäni tuo oli törkeää poikaystävältäsi mennä haukkumaan perhettä/sukuasi.

[quote author="Vierailija" time="15.02.2013 klo 09:58"]

En minä tuota miestä tuomitsisi tuon yksittäisen suutuspäissään sanomisen takia ylimielisenä. 

[/quote]

Päteekö tuo sama jos tulee tönäisy tai lyönti?

Ihanaa kuulla vierailija että suuret tuloerot eivät aina ole mahdottomuus onnistuneelle parisuhteelle! Minä naisena olen opiskellut enemmän, teen töitä enemmän ja tuloni ovat suuremmat verrattuna mieheen. Mielestäni lapsuudessani rahaa ei ole mitenkään korostettu, kumpikaan vanhemmistani ei ole korkeasti koulutettu eikä meillä ikinä ole ollut kalliita merkkivaatteita tms. mutta nyt kun minä olen opiskellut pidemmälle niin vanhempani eivät yhtäkkiä voi hyväksyä ketään mietä joka on minua vähemmän koulutetumpi tai pienituloisempi. Se tuntuu todella pahalta. Minä haluan olla ihmisen kanssa, joka kertoo rakastavansa minua juuri sellaisena kuin olen... se on tärkeintä.

No en ainakaan minä ole huomannut mitään tuommoista meillä, vaikka miehen vanhemmilla onkin suuri tila ja paljon metsäomaisuutta ja kaikki heidän lapset on korkeasti koulutettuja ja hyvissä ammateissa ja mä olen köyhän yh.äidin tytär. Päin vastoin miehen vanhemmat on hyvin vaatimattomia ja jopa saitoja. Lapsenlapsilleen he kyllä ostavat kaikkea ja silloin kun mew rakennettiin, niin saatiin heiltä paljon apua.

Tuskinpa sunkaan miehen suku mitään tuommoista ajattelee. Tuo nyt vaan oli yksittäinen möläys sun mieheltäsi, jonka suuttuessaan tuli tokaiseeksi, jos teillä oli jotain riitaa ja tunsi muuten jäävänsä alakynteen sun kanssasi.

Itse kukin tulee silloin tällöin suutuessaan tokaisseeksi mitä sylki suuhun tuo ja jo seuraavassa hetkessä katuu sanomisiaan, mutta kun niitä sammakoitaan ei vaan sitte enää saa takaisin..

dah

Nämä raha-asiat on kyllä vaikeita :( meille tulee varmasti tiukka avioehto, ja minua pelottaa vaatia yhtään mitään oikeuksia. Olen uhrannut melkein neljä vuotta lasten kasvatukseen, eli en ole mitään omaa säästöä tässä itselleni saanut. Olen kuitenkin mielestäni jossain määrin oikeutettu nauttimaan mieheni elintasosta, jos menemme naimisiin. Ja elintasoni sitten tippuisi roimasti erotessa. Mieheni on ehdottanut minulle omaa asuntolainaa, jotta minulla kertyisi varakkuutta. Näin aion tehdäkin. Mutta muuta minulle ei tule.

Ap

Meillä näkyy ns. "sivistystasona". Minä olen sellaisista lähiöoloista, mieheni suku taas vilisee professoreita, juristeja ja lääkäreitä. Lisäksi ovat matkustaneet ympäri maailmaa, lukeneet paljon kirjoja, ts. tietävät maailmasta (ja elämästä) paljon enemmän kuin meidän perheessä on ikinä osattu edes kuvitella. Tai no, ei mun mieheni sellaisesta elämästä kuin mulla on ennen häntä ollut, ole tiennyt mitään. Mä taas en tiedä mitään ns. sivistyneistä pöytäkeskusteluista, viineistä, kielistä jne. Tai olenhan nyt kahdeksassa vuodessa jotain oppinut, mutta ei musta koskaan tule "sellaista", ns. sivistyneistöä. Mutta toivon että lapsistamme tulisi. ja vaikka nyt elämästäni ei materiaalisesti puutu jotain mitään, en jotenkin osaa edes elää sen asian kanssa, koska koko ajan joko vaan ihmettelen, miten tämä kaikki on mahdollista, tai sitten kuitenkin noudatan vanhoja tapoja ja pighistelen miehen mielestä typerissä asioissa.

[quote author="Vierailija" time="15.02.2013 klo 10:31"]

Meillä näkyy ns. "sivistystasona". Minä olen sellaisista lähiöoloista, mieheni suku taas vilisee professoreita, juristeja ja lääkäreitä. Lisäksi ovat matkustaneet ympäri maailmaa, lukeneet paljon kirjoja, ts. tietävät maailmasta (ja elämästä) paljon enemmän kuin meidän perheessä on ikinä osattu edes kuvitella. Tai no, ei mun mieheni sellaisesta elämästä kuin mulla on ennen häntä ollut, ole tiennyt mitään. Mä taas en tiedä mitään ns. sivistyneistä pöytäkeskusteluista, viineistä, kielistä jne. Tai olenhan nyt kahdeksassa vuodessa jotain oppinut, mutta ei musta koskaan tule "sellaista", ns. sivistyneistöä. Mutta toivon että lapsistamme tulisi. ja vaikka nyt elämästäni ei materiaalisesti puutu jotain mitään, en jotenkin osaa edes elää sen asian kanssa, koska koko ajan joko vaan ihmettelen, miten tämä kaikki on mahdollista, tai sitten kuitenkin noudatan vanhoja tapoja ja pighistelen miehen mielestä typerissä asioissa.

[/quote]

mun suku on asunut ok taloissa ja ja miehen vuokrataloissa- hitsi kun miehen on vaikea säästää- on yrittäjä, eikä ennakoi laskuja- mulla on vararahasto koko ajan ja maksan isto laskut yksin- lyhennän  mm. kahta lainaa 1000 e x 2 / kk- joista toinen asuntolaina ja toinen yrityslaina- eli miehen firma ei pysty maksamaan yrityksen lainaa- vaan minä

kyllä raha-asioiden hoidon tulisi olla opittu kotona

lasten vaatteet ostamme kirpparilta- tiukka aika kestäbee noin 2 vuotta vielä

Me tulemme eri yhteiskuntaluokista, minulla on duunaritausta ja miehen perhe on yritysjohtajia. Silti tärkeimmät elämänarvot on samat: lojaalisuus puolisoa ja lapsia kohtaan, vanhemmista huolehtiminen, perhekeskeisyys ja yhteiset unelmat.

Onhan tässä ollut totuttelemistakin; miehen perhe on käyttänyt huolettomasti rahaa, menettänyt konkurssissa kaiken ja edelleenkin mielellään käyttäisi rahaa vaikkei sitä noin vain ole. Omat vanhemmat oli köyhiä mutta silti meillä oli oma asunto ja kesämökki, tausta oli aina turvattu vaikka elämä oli vaatimatonta.

Elämme keskituloista hyvää elämää, mutta se on vain minun taloudellisen tarkkuuden ansiota - mies tekee hulluna töitä mutta saattaa laittaa kauppaan 100€ siinä missä minä selviä 30€:lla...

Perusarvot on molemmilla samat. Mies tulee yrittäjäperheestä, minä duunariperheestä ja tämä kyllä näkyy arjessamme lähinnä jatkuvana riitelynä. Mies ei voi ajatellakaan menevänsä jonnekin palkolliseksi ja rahan pitäisi tulla luo sormia napsauttamalla. Minä taas arvostan perusarkea jossa kaikki tekevät jotain ja rahantulo on tasaista vaikka ei siinä voidakaan uida. Nyt mies vaan makaa kotona ja odottaa minun tilipäivää.

Meillä minä tulen hyvin toimeentulevasta (en nyt sanoisi varsinaisesti rikkaasta) perheestä; olin ainoa lapsi, sain yleensä aina mitä halusin. Kaunis talo ja piha ja lomamatkat ovat itsestäänselvyyksiä. Rakas ihana mieheni taas oli yksi monesta yksinhuoltaja-äitinsä lapsesta, jotka kasvoivat suht pienessä vuokra-asunnossa, ja joskus kuulemma pitkäänkin söivät pelkästään perunaa, kun muuhun ei ollut varaa.

Tämä näkyi yhteiselämän alkuaikoina enemmän. Minä halusin ostella kotiin kaikenlaista mun mielestä tosi tarpeellista, joka miehestä oli vähän turhaa. Emme saaneet tästä koskaan mitään riitaa aikaiseksi; mieluummin sanoisin, että yhteiset keskustelut avasi kummankin silmiä vuosien varrella. Olen todellakin itse oppinut kyseenalaistamaan materiaalisten asioitten tärkeyttä (vaikka ei mua haittaisikaan, jos joskus pääsisi lomalle tai voisi shoppailla laskematta pennejä). Mies taas on hänkin höllännyt, että on asioita, joihin oikeasti on ihan hyväkin käyttää rahaa. Esim. ihan terveellinen investointi "tuhlata" kasviksiin ja hyvälaatuiseen lihaan/kalaan, kun nyt kuitenkaan ei olla niin köyhiä, että ei voitaisi.

Vähän toisin päinkin menee joskus. Miehellä ei ollut koskaan lapsena mitään leluja ja härveleitä, mitä olisi halunnut. Arvelen, että siitä kumpuaa hänen hinkunsa aikuisena tuhlata teknologiaan. Saa aina välillä toppuutella. Silti, ei tästäkään koskaan ole riitaa tullut.

Nykyään minä murehdin rahaa enemmän kuin mies. Miehen mielestä meillä on asiat nyt hyvin. Minua surettaa, kun ei ole varaa kunnon vakuutuksiin ja kun säästötilit ei koskaan kartu ja kun ei kerry eläkettä, ja jotenkin paniikki meinaa iskeä usein, jos kuukauden lopussa pitää kulkea ruokakaupassa laskimen kanssa...

Nro 16 jatkaa...

että eipä tosiaankaan tulisi mieleen edes riidan yhteydessä huudella miehelle rumia hänen perheensä taloudellisesta taustasta. Ihailen anoppiani, että sai kunnialla kasvatettua kaikki lapsensa vaikeissa olosuhteissa. Miehen sisaruksilla ei ole akateemisia loppututkintoja, ja heillä on vähän erilaisia tapoja kun omilla vanhemmillani, mutta ovat mukavia ja fiksuja ihmisiä. Minulle on joskus v*ttuiltu entisistä tennis- ja ratsastusharrastuksista ja mitä lie pappa betalar -mölyjä, mutta ei koskaan mieheni taikka hänen perheensä suunnasta - kas kun ovat oikeasti sivistyneitä ihmisiä. :) 

Meillä mies tulee rikkaasta kodista, minä köyhemmästä. Mies on tottunut siihen, että vanhemmat ja isovanhemmat tulevat aina hätiin, rahaa tulee pyytämättä, matkoja kustannetaan, asunto ostetaan opiskelukämpäksi, viedään syömään kalliisiin ravintoloihin jne. Tämäpä on johtanut siihen, että miehellä ei ole mitään keinoja käsitellä vastoinkäymisiä, joista pitäisi selvitä ITSE. Hän vain jää ns. tuleen makaamaan ja odottaa, että joku tulee pelastamaan. Minkäänlaista sisua ei ole kehittynyt. Toinen, missä erilaiset taustat näkyvät, on rahankäyttö. Mies pistäisi surutta rahaa kaikkeen turhuuteen, etenkin uudenaikaisimpaan elektroniikkaan, kun taas minä olen sitä mieltä, että tavaroita ei tarvitse ostaa vain siksi, että ne ovat "makeita", kuuminta hottia - ja jäävät sitten hyvin vähälle käytölle - vaan rahaa voi pistää vähän säästöönkin.

Meillä mies on yh-äidin kasvattama, miehen isä pitänyt aina välillä yhteyttä. Lähinnä ilmeisesti siis muistanut syntymäpäivillä sekä jouluisin, laittaa lahjat ja soittaa. Asuneet omakotitalossa, mitä varten otettu laina ja nykyään kokonaan se on maksettu. Minä taas tulen ihan ydinperheestä, äitini on esikoisen saanut nuorempana kuin miehen äiti. Tavallisia duunareita meidän vanhemmat, miehen vanhemmat opiskelleet hiukan ns. vaativamman ammatin kuin omani. Meillä vanhemmat asuvat omakotitalossa vuokralla.

   Ei sitä eroa oikeastaan näy, miehen isä lähettää rahaa miehelle, mies pistää sen säästöön yhteisiin tarkoituksiin, minun vanhemmilta rahaa pyydetään lainaan, jos tarvitaan. Vanhempani ostavat enemmän lapsille vaatteita, miehen äiti on koko ajan töissä, mutta sanoo, että jos apua tarvitaan, tarvitsee vain soittaa ja hän järjestää työnsä niin, että saadaan apua. Pidän suuressa arvossa mieheni äitiä, joka on kasvattanut 3 lasta lähes kokonaan yksin. Mieheni on oikea kunnon mies, hän on saanut hyvän kasvatuksen kotona. Arvostaa naista, eikä ikinä voisi satuttaa naista. Mies osoittaa minulle hellyyttä ja rakkautta. Vaikka meillä kotona on paljon osoitettu rakkautta, pidetty lapsia lähellä ja näytetty sille kumppanillekin, että rakastaa, niin minun on vaikea itse osoittaa miehelle, että hän on minulle tosi tärkeä. Lapsen osaan kaapata syliin ja kertoa, kuinka paljon häntä rakastan.

  Miehen kanssa ollaan opiskeltu samaan ammattiin ja töiden puolesta tapasimmekin ensimäisen kerran :)