Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka aina yllättyvät pärjätessään tai saadessaan kiitosta (huijarisyndrooma)?
26.02.2019 |
Minut on lapsuudessa arvosteltu ja vähätelty niin matalaksi, etten aikuisenakaan osaa luottaa omiin kykyihini tai mahdollisuuksiini. Tämä on vaikeuttanut merkittävästi elämääni, koska olen kokenut ettei minusta ole mihinkään.
En ole varsinaisesti pitänyt itseäni tyhmänä, mutta kesti kuitenkin pitkälle aikuisuuteen, ennen kuin uskalsin edes harkita yliopistoon pyrkimistä. Päätöstä helpotti perusopintojen suorittaminen avoimessa yo:ssa, jossa en uskonut aluksi silmiäni saadessani kursseista pääasiassa vitosia, joskus nelosia. Huijarisyndrooma alkoi vaivata jo siinä vaiheessa, eikä ole helpottanut tutkinto-opiskelijaksi pääsyn jälkeenkään.
Jos joskus saan huonomman arvosanan, ajattelen että näin tämän oikeasti pitää mennäkin, koska enhän minä oikeasti mitään osaa. Muiden ihmisten kehut tekisi muissakin yhteyksissä mieli hyssytellä hiljaisiksi, koska he ovat selvästi arvioineet minut väärin.
Onko täällä muita, jotka ovat kipuilleet vastaavien asioiden kanssa? Opiskelussa, työelämässä, yksityiselämässä? Miten olette yrittäneet parantaa olematonta omanarvontunnetta ja itseluottamuksen puutetta? Onko joku onnistunut?
Kommentit (5)
Mua on taas kehuttu ja kannustettu lapsuudessa ehkä vähän liikaakin - ja myös vaadittu hyvää menestystä, jota ainakin koulussa on myös tullut. En ymmärrä, mistä huono itsetunto ja huijariolo on lähtöisin, mutta se on ollut jo pitkään. Jos sain hyviä numeroita, se johtui vain siitä, että opettaja oli tyhmä eikä tajunnut vastausteni heikkouksia. Jos saan kehuja, ne ovat valhetta tai hyväntahtoista päänsilittelyä, että tulisi ihmisparalle hyvä mieli edes jostain. Kun sain työpaikan, sain sen säälistä - työnantaja oli hyväsydäminen ja ajatteli, ettei kukaan muukaan tuota reppanaa palkkaisi. Kun puoliso halusi muuttaa kanssani yhteen, hän teki niin vasten tahtoaan tai koska ei sattunut olemaan parempaakaan tarjolla juuri silloin. Missä tahansa onnistunkaan, käännän sen itseäni vastaan.
Vaadin itseltäni ihan älyttömiä. En ole mitään, jos en onnistu täydellisesti. Ja vaikka onnistuisinkin, en siltikään ole mitään. En ansaitse mitään hyvää, koska sisimmältäni olen täysi *****. Sen vuoksi en voi myöskään pitää puoliani enkä vaatia mitään itselleni. Tämä asenne on aiheuttanut elämässä monenlaista hankaluutta enkä todellakaan tiedä, miten siitä pääsisi eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua on taas kehuttu ja kannustettu lapsuudessa ehkä vähän liikaakin - ja myös vaadittu hyvää menestystä, jota ainakin koulussa on myös tullut. En ymmärrä, mistä huono itsetunto ja huijariolo on lähtöisin, mutta se on ollut jo pitkään. Jos sain hyviä numeroita, se johtui vain siitä, että opettaja oli tyhmä eikä tajunnut vastausteni heikkouksia. Jos saan kehuja, ne ovat valhetta tai hyväntahtoista päänsilittelyä, että tulisi ihmisparalle hyvä mieli edes jostain. Kun sain työpaikan, sain sen säälistä - työnantaja oli hyväsydäminen ja ajatteli, ettei kukaan muukaan tuota reppanaa palkkaisi. Kun puoliso halusi muuttaa kanssani yhteen, hän teki niin vasten tahtoaan tai koska ei sattunut olemaan parempaakaan tarjolla juuri silloin. Missä tahansa onnistunkaan, käännän sen itseäni vastaan.
Vaadin itseltäni ihan älyttömiä. En ole mitään, jos en onnistu täydellisesti. Ja vaikka onnistuisinkin, en siltikään ole mitään. En ansaitse mitään hyvää, koska sisimmältäni olen täysi *****. Sen vuoksi en voi myöskään pitää puoliani enkä vaatia mitään itselleni. Tämä asenne on aiheuttanut elämässä monenlaista hankaluutta enkä todellakaan tiedä, miten siitä pääsisi eroon.
Mulla vähän sama kuin tällä, tosin se ero että uskon usein pärjääväni tosi hyvin jos tiedän että nyt mennään vahvuusalueella mutta kaiken muun kohdalla taas itsetunto on nollassa. Ja jos joku homma ei mene täysin putkeen niin morkkis on suuri ja epäonnistuminen tuntuu valtavalta. Ne omat odotukset sille miten pitäisi pärjät ovta valtavat ja kumpuavat juuri tuolta kotioloista ja odotuksista. Joku saattaa kehua jotain ja itse koen että se meni ihan pieleen. Tiedä siinä sitten oliko todellisuus jotain siltä väliltä.
Mulla taas on tilanne, että olen koulussa menestynyt ihan hyvin, mutta koulutus ja työkokemus on aika teoreettista ja käytännön kokemus vähäistä. Silti minusta on jotenkin tullut nykyisen työpaikkani "kaikkien alojen asiantuntija", jonka oletetaan osaavan auttaa kaikissa asioissa, ja joidenkin osalta sitä jopa hehkutetaan varauksetta. Olen hieman hämilläni, sillä suurimman osan asioista olen vain opetellut kokeilemalla tai lukemalla ohjeet. Ehkä se on sitten eritystaito, joka tekee minusta "mestarin".
Minä yllätyin viimeksi kun esimies kehui että olen parantunut huomattavasti työntekijänä. En ole ennenkään kuulemma huono ollut mutta silti olen parantanut. Meinasi leuka tippua lattiaan :D samoin uuden harrastuksen kanssa, ohjaaja kehui että olen kehittynyt paljon lähtötilanteesta ja olen oikeasti hyvä.
Tuntuu siltä että sekoittaakohan se minut johonkin toiseen/onkohan se nyt ymmärtänyt väärin että muka osaisin jotain. On vain ollut oikealla hetkellä oikeassa paikassa ja nähnyt väärin. Pitää vain nyt opetella ottamaan kehuja vastaan ja ajatella että ehkä kehuja onkin oikeassa.
On ollut koko elämän ajan ihan samoja kokemuksia. Minulla onneksi on aikuisena vähän helpottanut. Olen myös tarkoituksella opetellut ottamaan kehuja vastaan ja yrittänyt jopa nauttia niistä. Vaikeaa se on, kun ei ole esim. lapsena kehuttu tai kannustettu. Olen kuitenkin tajunnut, etten ole epävarmuuteni kanssa yksin, vaan että monella tosi lahjakkaalla ihmisellä on samoja fiiliksiä.