Kuolleen parisuhteen pelastaminen tuntuu täysin mahdottomalta ruuhkavuosissa

Montako lasta teillä on? Tuliko yllätyksenä, että rauha ja vapaus vähenevät lasten myötä? Ja mitä enemmän lapsia, sitä vähemmän edellä mainituista pääsee nauttimaan.

Miksi valitsitte lapsiperhearjen?

Vierailija kirjoitti:

Montako lasta teillä on? Tuliko yllätyksenä, että rauha ja vapaus vähenevät lasten myötä? Ja mitä enemmän lapsia, sitä vähemmän edellä mainituista pääsee nauttimaan.

Miksi valitsitte lapsiperhearjen?

Kaksi ja isolla ikäerolla juuri jaksamisen takia. Työelämä ja opiskelu kaiken päälle on vaatinut myös veronsa, tässä on sinnitelty suhteessa ja jaksamisen kanssa jo vuosia. Ap

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa, että lataatte kumpikin toisen harteille liian isoja odotuksia.

Opetelkaa ottamaan itse vastuu omasta onnestanne.

Tässä varmaan on perää, mutta miten ottaa itse vastuu omasta onnesta ellei ratkaisu sitten olisi avoin avioliitto? Ap

Up

Ei tätä jaksa jatkaa. Vastuuttomia ihmisiä tekemäs typeriä päätöksiä eikä mikään kelpaa. Antaa olla.

Miten olisi parisuhdeterapia? Joko yksin tai kaksin ja jos vain varanne riittävät yksityiseen. Päätä kannattaa käydä tyhjentämässä ihan muualla. Muuten jää umpikujaan.

Sain itse  niin parasta apua ja ymmärrystä tilanteeseen.  Parikin tapaamiskertaa voi riittää.

Ystäväni on parisuhdeterapeutti ja todennut, että suurin osa parien ongelmista ovat usein liian suuriksi kasvatettuja   ongelmia muutoin toimivassa parisuhteessa. Epäilys ja huolet ottavat vallan, jolloin eropäätökset syntyvät liiankin helposti.

Kyllä teidän pitäisi pudeutua siihen aiheuttavaan syyhyn. Miksi se arki uuvuttaa teidät? Mitä siinä on liikaa ettette jaksa sitä? Mitä voidaan karsia? Mitä pitäisi lisätä?

Turha sitä suhdetta on paikkailla lapsivapailla ja laatuajalla, jos perusta on ihan pielessä.

Meillä mies alkoi myös kuljea baareissa kun moni kaverinsa oli eronnut. Lopulta petti ja halusi erota. Minä olisin halunnut yrittää aloittaa yhdessä, mutta mies ei. Erottiin ja hyvä niin.

Nyt tuosta vuosi aikaa ja löysin uuden miehen.

Rakkaus on tahtotila kirjoitti:

Moni vanha pariskunta on todennut, että suhteen säilymisen salaisuus on ollut että ei ole luovutettu yhtä aikaa. Puoliso on kannatellut suhdetta, kun toinen epäröi. Kaiken pohjalla on kuitenkin ollut rakkaus

Voi kyllä!

Pahoittelin, kun pitkän jäätävän raskaan ja harmaan jakson jälkeen olin varma, että ero on tässä, ja asia tuntui puolisolle täysin yhdentekevältä. Sanoi ymmärtävänsä haluni ja että tämä ok, mutta yhtä hyvin voisi jatkaa yhdessä. Lapsellista joo, mutta kaipasin selvempää protestia: ei siksi, että kyseessä olisi ollut osaltani joku näytös, vaan siksi, että rakkaus tuntui toiseltakin loppuneen. Ajattelin, että tämä on sillä sinetöity.

Yksin käytännön järjestelyitä selvitellessäni meni aikaa, hankalalta tuntui. Mikä tärkeintä, jotenkin väärältä koko ajan. Sit kävi niin, että meinasin monesta syystä ihan palaa loppuun, ja tajusin (tunteena, älyllisesti olin miettinyt niin monta kertaa) että olin kaatamassa koko muun elämän paineita parisuhteen niskaan, kuvittelin muuttavani erolla kaiken muunkin, mikä ahdisti.

Pyysin nöyrästi anteeksi. Puoliso oli edelleen samaa mieltä: ero ok, mutta yhtä hyvin voisi jatkaa yhdessä. Näin pienen väläyksen oikeaa helpotuksen tunnetta hänen näin sanoessaan, se riitti siihen, että uskon hänen toivovan yhteiseloa myös itsensä vuoksi, ei vain lasten.

Olin ollut ihan varma, että loukkauksia puolin ja toisin oli ollut jo liikaa. Mutta ihme ja kumma, taas on löytynyt se pieni erityinen lämpö, joka oikeaan parisuhteeseen kuuluu. Olen ihan älyttömän kiitollinen!

Jopa se, että toinen oli vaan eikä lähtenyt mukaan eron ajamiseen riitti pitämään hengissä pahimman yli. Ja ihan mahdottomalta tuntuvasta pisteestäkin voi päästä pois, ainakin, jos vika ei tunnu olevan niinkään puolisossa kuin omissa fiiliksissä ja suhteessa toiseen.

Pysähtynyttä sydäntä ei voi enää käynnistää, rytmihäiriöisen voi.

Sitä en ymmärrä, miksi pitää tapella ja heitellä loukkauksia toiselle juuri silloin, kun lapset on pieniä. Luulisin, että sen ymmärtää, että muutama vuosi on kiireistä, kun lapsia hommaa. Suuta voi pitää supussa, eikä karjua toiselle omaa väsymystään mahdollisimman ilkeästi. Ei ne lapset siitä mihinkään häviä ja elämä helpotu, vaikka kuinka puolisoasi haukkuisit.

Oma suhteemme kesti tuon ajan juuri sillä, että olimme orientoituneet siihen, että lapset menee etusijalla muutaman vuoden ja sitä on elämä silloin. Otimme pieniä hetkiä itsellemme silloin, kun lapset nukkuu. Huumoria ja naurua, kun pyykit vyöryi viikaamatta ja univelka vaikutti niin, että unohteli jopa sanoja. Toinen suututti joskus äärettömästi, kun oli väsynyt. Mutta silloin yritti miettiä, että ärsyttääkö se toinen oikeasti, vai ärsyttääkö kaikki, kun väsyttää ja tuntuu, ettei langat pysy käsissä.

Joskus piti takoa päähän, että jos ei ole kaunista sanottavaa, niin olen silloin hiljaa. Koska lapsetkin reagoi, jos huusin pää punaisena rumia sanoja. Joten opettelin olemaan hiljaa ja sitten illalla nukkumaan mennessä sanoin, että olin tänään niin uupunut, että olisi haluttanut haastaa riitaa kanssasi, kun tuntui, että pää hajoaa. Siitä poiki usein hyvät keskustelut.

Seksi ei välillä kiinnostanut kummallakaan, kun niin väsytti. Mutta siitäkin puhuttiin ääneen. Sanottiin toisillemme, että haluaisin sinua kyllä, mutta nyt ei jaksa, koska nukkuminen menee kaiken edelle. 

Olemme olleet tyytyväisiä, että niinä vuosina emme sanoneet toisillemme sellaisia loukkauksia, joiden jälkeen ei olisi voinut elää. Koska kun lapset kasvoi, huomasi, että enää ei ollutkaan samaa mieltä, että se toinen on pahin, mitä elämässä voi olla, kun oli väsynyt ja jatkuva kiire. 

Toki olisimme voineet erota silloin, kun lapset oli pieniä ja parisuhde oli vähän tauolla silloin. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt. Lapset juoksemaan kahta kotia ja uusia ja nyxiä ja uusia parisuhdekriisejä. Ei kiitos. Mieluummin jatkoimme omassa parisuhteessamme ja elimme eteen päin. Ja olemme todenneet, että kuinka paljon elämä on helpomaa sen tutun ihmisen kanssa ja kuinka helpompaa aikuisilla lapsilla on tulla kotiimme käymään ja tuomaan lapsenlapsia näytille ja hoitoon, eikä miettiä niitä näkymättömiä ristiriitoja, voiko isin kutsua juuri tämän naisen kanssa ja onko äidin nykyinen oikea ja voiko sinne viedä lasta hoitoon

Kaikki on nykyään niin selkeää ja helppoa

Itse ihmettelen tässä keskustelussa sitä, ettei ymmärretä ihmisten erilaisia tarpeita oman tilan ja ajan suhteen. Saako vain ekstrovertit hankkia nykyään lapsia? Toki se hiljainen hetki on ihan itse järjestettävä, mutta naurettavaa paheksua ihmistä, joka perheellisenä kärsii sen puutteesta.

Vierailija kirjoitti:

Itse ihmettelen tässä keskustelussa sitä, ettei ymmärretä ihmisten erilaisia tarpeita oman tilan ja ajan suhteen. Saako vain ekstrovertit hankkia nykyään lapsia? Toki se hiljainen hetki on ihan itse järjestettävä, mutta naurettavaa paheksua ihmistä, joka perheellisenä kärsii sen puutteesta.

Kyllä, vain ekstroverttien, täysin terveiden ja perhekeskeisten ihmisten pitäisi hankkia lapsia.

Ap lyttää kaiken avun, kun täällä yritetään auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Ap lyttää kaiken avun, kun täällä yritetään auttaa.

Se ei todellakaan ole tarkoitus. Mutta onko siihen kenelläkään jotakin oivaltavaa sanottavaa että kuinka pitkään minun on nyt perheen koossa pysymisen takia luovuttava kaikista itselleni oman jaksamiseni kannalta tärkeimmistä asioista kuten rauhasta, vapaudesta, läheisyydestä ja seksistä? Ap

Vierailija kirjoitti:

Sitä en ymmärrä, miksi pitää tapella ja heitellä loukkauksia toiselle juuri silloin, kun lapset on pieniä. Luulisin, että sen ymmärtää, että muutama vuosi on kiireistä, kun lapsia hommaa. Suuta voi pitää supussa, eikä karjua toiselle omaa väsymystään mahdollisimman ilkeästi. Ei ne lapset siitä mihinkään häviä ja elämä helpotu, vaikka kuinka puolisoasi haukkuisit.

Oma suhteemme kesti tuon ajan juuri sillä, että olimme orientoituneet siihen, että lapset menee etusijalla muutaman vuoden ja sitä on elämä silloin. Otimme pieniä hetkiä itsellemme silloin, kun lapset nukkuu. Huumoria ja naurua, kun pyykit vyöryi viikaamatta ja univelka vaikutti niin, että unohteli jopa sanoja. Toinen suututti joskus äärettömästi, kun oli väsynyt. Mutta silloin yritti miettiä, että ärsyttääkö se toinen oikeasti, vai ärsyttääkö kaikki, kun väsyttää ja tuntuu, ettei langat pysy käsissä.

Joskus piti takoa päähän, että jos ei ole kaunista sanottavaa, niin olen silloin hiljaa. Koska lapsetkin reagoi, jos huusin pää punaisena rumia sanoja. Joten opettelin olemaan hiljaa ja sitten illalla nukkumaan mennessä sanoin, että olin tänään niin uupunut, että olisi haluttanut haastaa riitaa kanssasi, kun tuntui, että pää hajoaa. Siitä poiki usein hyvät keskustelut.

Seksi ei välillä kiinnostanut kummallakaan, kun niin väsytti. Mutta siitäkin puhuttiin ääneen. Sanottiin toisillemme, että haluaisin sinua kyllä, mutta nyt ei jaksa, koska nukkuminen menee kaiken edelle. 

Olemme olleet tyytyväisiä, että niinä vuosina emme sanoneet toisillemme sellaisia loukkauksia, joiden jälkeen ei olisi voinut elää. Koska kun lapset kasvoi, huomasi, että enää ei ollutkaan samaa mieltä, että se toinen on pahin, mitä elämässä voi olla, kun oli väsynyt ja jatkuva kiire. 

Toki olisimme voineet erota silloin, kun lapset oli pieniä ja parisuhde oli vähän tauolla silloin. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt. Lapset juoksemaan kahta kotia ja uusia ja nyxiä ja uusia parisuhdekriisejä. Ei kiitos. Mieluummin jatkoimme omassa parisuhteessamme ja elimme eteen päin. Ja olemme todenneet, että kuinka paljon elämä on helpomaa sen tutun ihmisen kanssa ja kuinka helpompaa aikuisilla lapsilla on tulla kotiimme käymään ja tuomaan lapsenlapsia näytille ja hoitoon, eikä miettiä niitä näkymättömiä ristiriitoja, voiko isin kutsua juuri tämän naisen kanssa ja onko äidin nykyinen oikea ja voiko sinne viedä lasta hoitoon

Kaikki on nykyään niin selkeää ja helppoa

Ymmärrystä sinulla ei varmaan riitä psyykkisille ongelmille, joita arvatenkaan sinulla eikä miehelläsi ole eikä ole ollut? Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap lyttää kaiken avun, kun täällä yritetään auttaa.

Se ei todellakaan ole tarkoitus. Mutta onko siihen kenelläkään jotakin oivaltavaa sanottavaa että kuinka pitkään minun on nyt perheen koossa pysymisen takia luovuttava kaikista itselleni oman jaksamiseni kannalta tärkeimmistä asioista kuten rauhasta, vapaudesta, läheisyydestä ja seksistä? Ap

Ei tarvitse luopua. Kuinka kauan mies on kieltäytynyt seksistä ja kuinka pieniä lapset ovat? Meillä sama tilanne ja lapset ihan pieniä. Mies torjuu minut.

Mihin kuollut tarvitsee parisuhdetta?

Kuolleen parisuhteen korjaa vain sillä että laittaa peiton heilumaan. Kokemusta on. Ei kannata loputtomiin keskustella ja analysoida parisuhdettaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti ei, koska itse olen samassa tilanteessa. Uskon ja toivon, että tilanne paranee kun lapset kasvavat (= vähemmän väsymystä, enemmän yhteistä aikaa).

Miksi sinulla ei ole enää tunnetta, että olet parisuhteessa? Kyseessä on kuitenkin väliaikainen tilanne. Onko teillä mahdollisuus laittaa lapset vaikka vuorokaudeksi hoitoon ja tehdä kahdestaan jotain kivaa?

Koska mies on se joka on halunnut lopettaa seksin ongelmien takia. Ap

Näillä foorumeilla ja suomalaisten nykynaisten voimaantuneissa mielissä juurisyy kaikkeen on aina miehessä, ja toiset naiset ovat aina valmiita komppaamaan ja myötäilemään tätä asennetta. Se näkyy aivan suoraan erotilastoissa, että nainen ei lähtökohtaisesti ole valmis katsomaan peiliin, myöntymään, ja näkemään omat vikansa. Ongelmat eskaloituvat yleensä peruskaavalla, jossa mies ei edes täysin ymmärrä koko ongelmaa ja nainen ei ymmärrä, miksi mies ei tee mitään vaan pahentaa ongelmaa.