Armoa Ei Anneta, Sääliä Ei Tunneta

Kiitos rohkaisun sanoista. Tänään on ollut sellainen kiva päivä, että ehdin syödä aamupalan kahdeltatoista, vaikka olin aamuneljästä hereillä. Matala verensokeri ja epäily alkavasta rintatulehduksesta --> itkuinen fiilis hela dagen, mukaan lukien ne kaksi tuntia jotka neuvolatäti vietti kotikäynnillä. Niitä hetkiä lukuun ottamatta koko päivä on kulunut imettäessä (mahdollisimman kivuliaassa asennossa tietysti, vauvan imuotteen ja mahdollisten refluksivaivojen takia), kipeää rintaa lämmittäessä ja lypsäessä, ja sitten sama uudestaan. Ja sitten tulee hormoni-itkukohtaus, kun syytän itseäni siitä että tilanne tuntuu vaikealta, vaikka itse halusin sen vauvan eikä mikään ole sen syytä... Miehellä on kestämistä, kun kämpässä on yksi itkijänainen ja yksi mahavaivoja rääkyvä vauva.

Menee ihan täysin hormonien piikkiin. Älä murehdi, kyllä se helpottuu. Oikeasti.



Vauvat ovat rankkoja pomoja, siitä ei pääse yli eikä ympäri vaikka miten paljon lapsiansa halusi ja rakastaa :) Puolen vuoden kuluttua pohdit jo toista lasta ;)

Mirkku: sulla on menossa alkuajan baby blues! Se on ihan kamalaa mutta helpottaa muutamassa viikossa, kun imetyshormonit tasaantuu. Mä lupaan että sulla on parempi olo kahden viikon päästä! Siihen asti pidä itsesi ruoassa ja levossa, sulje äidit, siskot ja muut valittajat pois korvista ja koira kestää. Ja lääkäriin sen rintatulehduksen kanssa. Tunnen kovasti sympatiaa, eka lapsi ja alkuaika vauvan kanssa muutenkin, on oikeasti rankkaa. Jennille myös tsemppiä, alku kahden kanssa on...mielenkiintoista :)

Voi luoja... XD Tätä se on sitten meilläkin neljän kuukauden päästä. Täytyy ottaa kaikki huumori sun kirjoituksesta irti nyt, koska voi olla että omalla kohdalla on hymy jo hyytynyt.



Mulla on ollut niin p*ska päivä, mut sen vikat minuutit pelastui ihan vaan tällä, KIITOS! Lähden nyt availemaan tuota siveys/tukivyötä ja pyörimään hylkeen lailla sänkyyn, jotta löytäisin säryttömän asennon (iskias, uusi suosikkikirosanani) ennen aamuyötä.



Tsemppiä siihen suuntaan, ihan oikeasti.

Eikö ole aivan normaalia, ettei taapero halua tehdä yhtä paljon itse kuin ennen vauvan tuloa. Se on regressio, joka johtuu tilanteesta. Onkohan todella pakko pitää periaatteista noin tiukasti kiinni? Mitä sillä saavutat? Joustokin voi olla mahdollista, vaikka lapsella on myös rajat. Joskus jousto on rakkautta.