Neljänkympin kriisi, miten tästä selviää?

Kouvolatukka, tunika, ja leggingsit...ja sielunsiskojen kanssa laulamaan Kaija Koota. Kyllä se siitä!

Jätä se sika!

Mulla kesti voimakkaana vuoden, sitten ehkä toisen vuoden vielä sellaista lievempää levottomuutta. Sen jälkeen meni itsestään ohi.

Hassua kyllä, mulla tuli neljänkympin kriisin aikaan valtava halu muuttaa kaikki elämässäni. Halusin vuorotellen ulkomaille töihin ja alkaa tosissani luoda kansainvälistä uraa, sitten yhtäkkiä halusinkin miehen ja lapsia (en ollut koskaan ennen halunnut kumpaakaan), sitten taas katselin jotain ekokyliä että jospa minä muuttaisin semmoiseen downshiftaamaan ja elämään pienviljellen ja omistautuen vaikka joogalle ja meditaatiolle. Eli siis keskenään ihan ristiriitaisia, valtavan vahvoja toiveita tehdä valtava muutos elämässä. 

Mun onni oli, että nuo toiveet vaihteli niin usein etten ehtinyt toteuttaa mitään. Aloin deittailla, kun tuli olo että haluan sittenkin miehen ja lapsen, mutta sitten aika pian tulikin olo, että en minä sitä haluakaan vaan itse asiassa yrittää päästä Piilaaksoon töihin ja luoda uraa. Sitten kun aloin kartoittaa mahdollisuuksiani päästä jonnekin alani töihin siellä, yhtäkkiä tulikin kiinnostus henkisyyteen ja downshiftaamiseen. Lopulta koko levottotmuus ja muutoshalu meni ohi, ja lopulta en muuttanut elämässäni ulkoisesti yhtään mitään.

Mutta olen paljon rauhallisempi kuin ennen kriisiä, eikä ns. oravanpyöräelämä ahdista minua enää ollenkaan. En kaipaa mitään muuta, saan iloni arjen pienistä asioista tässä tavallisessa elämässä. En myöskään pelkää enää kuolemaa, en omaani enkä esim. vanhojen vanhempien.

Vierailija kirjoitti:

Kouvolatukka, tunika, ja leggingsit...ja sielunsiskojen kanssa laulamaan Kaija Koota. Kyllä se siitä!

Noita mulla ei vielä olekaan. :D En taida noin radikaaliin ratkaisuun olla vielä halukas.

Vierailija kirjoitti:

Mulla kesti voimakkaana vuoden, sitten ehkä toisen vuoden vielä sellaista lievempää levottomuutta. Sen jälkeen meni itsestään ohi.

Hassua kyllä, mulla tuli neljänkympin kriisin aikaan valtava halu muuttaa kaikki elämässäni. Halusin vuorotellen ulkomaille töihin ja alkaa tosissani luoda kansainvälistä uraa, sitten yhtäkkiä halusinkin miehen ja lapsia (en ollut koskaan ennen halunnut kumpaakaan), sitten taas katselin jotain ekokyliä että jospa minä muuttaisin semmoiseen downshiftaamaan ja elämään pienviljellen ja omistautuen vaikka joogalle ja meditaatiolle. Eli siis keskenään ihan ristiriitaisia, valtavan vahvoja toiveita tehdä valtava muutos elämässä. 

Mun onni oli, että nuo toiveet vaihteli niin usein etten ehtinyt toteuttaa mitään. Aloin deittailla, kun tuli olo että haluan sittenkin miehen ja lapsen, mutta sitten aika pian tulikin olo, että en minä sitä haluakaan vaan itse asiassa yrittää päästä Piilaaksoon töihin ja luoda uraa. Sitten kun aloin kartoittaa mahdollisuuksiani päästä jonnekin alani töihin siellä, yhtäkkiä tulikin kiinnostus henkisyyteen ja downshiftaamiseen. Lopulta koko levottotmuus ja muutoshalu meni ohi, ja lopulta en muuttanut elämässäni ulkoisesti yhtään mitään.

Mutta olen paljon rauhallisempi kuin ennen kriisiä, eikä ns. oravanpyöräelämä ahdista minua enää ollenkaan. En kaipaa mitään muuta, saan iloni arjen pienistä asioista tässä tavallisessa elämässä. En myöskään pelkää enää kuolemaa, en omaani enkä esim. vanhojen vanhempien.

Kiitos, sä annoit mulle toivoa. Työelämäni joudun kyllä laittamaan uusiksi, nykyinen työpaikka tappaa mut henkisesti. Toivotaan että muutostarve tyydyttyy sillä. 

Tuota rauhallisuutta, zen-olotilaa, kaipaan mäkin. Tämä levottomuus ja tunne kuinka haluan kaiken mutten mitään on aika raskasta. Tosin vauvaa mä en halua, siihen olen tekemässä lopullisen ratkaisun lähiaikoina. 

Lisää kohtalotovereita?

-ap

Meillä tuli avioero ikäkriisin takia. Kaduttaako? Kyllä. Oma, lasten ja miehen elämä meni mankelista läpi oman kypsymättömyyden ja sekoilun vuoksi. Neuvoisin, että jäitä hattuun eikä isoja ratkaisuja kriisivaiheessa

En mä ole ongelmajätettä iästäni huolimatta, sen tiedän hyvin. Haluan pitää avioliittoni kuitenkin kasassa vaikka tällä hetkellä mies vaikuttaa yhtä mielenkiintoiselta kuin ylen merisää-lähetys. Epäilen tämän tilani olevan ohimenevä joten haluaisin sinnitellä tästä yli. Kun vaan tietäisi miten, tuntuu raskaalta ajatella elämää merisään kanssa muutama vuosikin. Miten mä saisin mielenkiinnon heräämään taas? Tai edes inhon pois?

Jotenkin tuntuu että ne puolet miehessä joista en pidä mutta ennen hyväksyin, on nyt ylitsepääsemättömän tylsiä.

Ehkä turvallisin keino on hankkia joku uusi harrastus? Laittaa energiaa siihen, niin mieskin ärsyttää vähemmän.

Mä juoksin baareissa ja hain huomiota parin vuoden ajan. Onneksi mies kesti sen, että tuli aina tyttöjen iltoja. Vaihe meni ohi ja mitään peruuttamatonta ei tapahtunut. Silti huono olo siitä ajanjaksosta ja nyt niin onnellinen, että olen oma seesteinen itseni. Vaihdevuosia odotellessa ;)

t. N44

Kesäksi mulla on onneksi harrastus jonka kanssa voin olla yksin rauhassa. :D Työaika, huono rahatilanne ja miehen työtilanne (on sellainen että kaikki kotiasiat on mun vastuulla) pitää ihmeemmät harrastukset minimissä. Paitsi tuon kesäharrasteen, siitä mä en luovu. 

En tiedä, kaikkea pitäisi mutta ei sitten kuitenkaan jaksa. Onneksi se kesä tulee kohta, kesälomien jälkeen taidan ottaa loparit tästä työpaikasta. Tekee mielelle hyvää ja saan sitä vaihtelua.

Et sinä varmaan saa millään pois sitä tylsyydentunnetta miestä kohtaan, jos sulla on itselläsi sisäistä levottomuutta aiheuttava kriisi. Se täytyy vaan sinnitellä läpi. Tai no, tekeehän moni radikaaleja muutoksiakin tuossa vaiheessa, mutta harva sitten pään taas selvittyä kriisivaiheesta pitää niitä muutoksia hyvinä. Moni heittää pois hyvän parisuhteen, jotkut taas ammatin joka oli tilapäisesti ahdistanut oman kriisin takia - huomatakseen sitten, että kun on jo pari vuotta ollut pois alan töistä, eipä yli nelikymppisenä niin vaan mennäkään takaisin sinne oman alan töihin, jos on pari vuotta tehty jotain ihan muuta.

Ja baareissa mä hieman juoksen. En nyt kamalasti koska tuo rahatilanne on tosiaan mikä on mutta kuitenkin. Se piristää vaikken sinänsä hae huomiota, on vaan kiva tavata uusia ihmisiä ja jutella. Mies harvemmin lähtee mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt mikä ihme mua vaivaa. Kaikki tuntuu turhalta. Ajatus työ-koti-oravanpyörässä elämisestä vielä vuosikymmeniä ahdistaa. Mies ärsyttää, oikeastaan kaikki mitä se tekee / ei tee / sanoo / ei sano ärsyttää. Uutta pitäisi saada elämään joka osa-alueelle (paitsi miestä, haluaisin vaan olla yksin). Yhtäkkiä sen tajusin, taitaa olla surullisenkuuluisa neljänkympin kriisi koputtelemassa ovelle.

Miten mä selviän tästä ilman avioeroa ja koko elämäni perusteiden pilaamista? Kauanko tämä kestää? Kokeneet, vertaistukea tänne ja äkkiä!

Hyvin selviää,mutta 50v kriisi siinä sitä tekemistä on.

Tolkuton kriisi täälläkin, taitaa olla just se neljänkympin kriisi. Haluaisin pois avoliitosta ja muuttaa yksin jonnekin syrjäseudulle, ostaisin pienen talon ja auton. Lapsia ei ole kun en ole halunnut ja työ on kaikessa kuormittavuudessaan kovin palkitsevaa. Haluaisin vain paljon eristäytyneemmän elämän ja vähentää kontakteja kaikkiin sukulaisiin ja ystäviin.  Muiden seurassa joutuu antamaan itsestään ja kuuntelemaan omia tyhmiä puheitaan, en osaa olla luontevasti enää kenenkään kanssa ja suutun salaa tämän tästä ihan jokaiselle lähelläni olevalle. Olen kyllä täysi paska ihmiseksi :D

Vierailija kirjoitti:

Et sinä varmaan saa millään pois sitä tylsyydentunnetta miestä kohtaan, jos sulla on itselläsi sisäistä levottomuutta aiheuttava kriisi. Se täytyy vaan sinnitellä läpi. Tai no, tekeehän moni radikaaleja muutoksiakin tuossa vaiheessa, mutta harva sitten pään taas selvittyä kriisivaiheesta pitää niitä muutoksia hyvinä. Moni heittää pois hyvän parisuhteen, jotkut taas ammatin joka oli tilapäisesti ahdistanut oman kriisin takia - huomatakseen sitten, että kun on jo pari vuotta ollut pois alan töistä, eipä yli nelikymppisenä niin vaan mennäkään takaisin sinne oman alan töihin, jos on pari vuotta tehty jotain ihan muuta.

Näin mä vähän epäilen. Täytyy yrittää saada sisäinen maailma kuntoon niin ehkä merisää muuttuu taas retroperjantaiksi. En tosiaan halua tätä suhdetta heittää pois, ollaan niin paljon yhdessä koettu ettei sitä voi sivuuttaa. Työpaikka on ahdistanut jo pitkään ja siellä on oikeasti ongelmia, en ole ainoa oireileva työyhteisössä. On psykopaattipomoa, alipalkkausta ja muuta kivaa. Työpaikan vaihto ei siis ole kriisin oire vaan pikemminkin hoito. 

Mutta siis, kärsivällisyyttä mulle itseni kanssa. Tästä tulee vaikeaa.

Joku kaalimato g-piste sauva oli ihan jees ja pari sidukkaa :)

Vierailija kirjoitti:

Tolkuton kriisi täälläkin, taitaa olla just se neljänkympin kriisi. Haluaisin pois avoliitosta ja muuttaa yksin jonnekin syrjäseudulle, ostaisin pienen talon ja auton. Lapsia ei ole kun en ole halunnut ja työ on kaikessa kuormittavuudessaan kovin palkitsevaa. Haluaisin vain paljon eristäytyneemmän elämän ja vähentää kontakteja kaikkiin sukulaisiin ja ystäviin.  Muiden seurassa joutuu antamaan itsestään ja kuuntelemaan omia tyhmiä puheitaan, en osaa olla luontevasti enää kenenkään kanssa ja suutun salaa tämän tästä ihan jokaiselle lähelläni olevalle. Olen kyllä täysi paska ihmiseksi :D

Tunnistan tästä hyvin paljon itseäni. :D En jaksa enää ihmisiä. Haaveilen erämaamökistä Lapissa. Tosin mulla on kaksi lasta, ovat onneksi hemmetin fiksuja teinejä joten niitä mä jaksan aika hyvin. Muita en sitten jaksakaan ennen kuin muutaman oluen jälkeen. Sitten olenkin ylisosiaalinen. Kätevää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kouvolatukka, tunika, ja leggingsit...ja sielunsiskojen kanssa laulamaan Kaija Koota. Kyllä se siitä!

Noita mulla ei vielä olekaan. :D En taida noin radikaaliin ratkaisuun olla vielä halukas.

No sittenhän sinulla on vielä toivoa :DDDD

Kyllä se siitä <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kouvolatukka, tunika, ja leggingsit...ja sielunsiskojen kanssa laulamaan Kaija Koota. Kyllä se siitä!

Noita mulla ei vielä olekaan. :D En taida noin radikaaliin ratkaisuun olla vielä halukas.

No sittenhän sinulla on vielä toivoa :DDDD

Kyllä se siitä <3

Kiitos. <3 :D

Täytyy sanoa miehelle että sitten kun niska näkyy hiusten alta, on syytä oma-aloitteisesti lähteä karkuun. Tilanne on menetetty.

Joo varokaa tosiaan radikaaleja päätöksiä kriisivaiheessa. Minä pilasin työurani noin. Mulla oli it-alalla hyvä työpaikka, mutta 40 kriisissäni aloin kaivata jotain "henkisempää" kuin kova korporaatiomaailma. Irtisanouduin, lähdin ensin reppureissaamaan, siellä koin suuren valaistuksen (silmienpyöritystä) että omistan elämäni henkisyydelle ja parantamiselle. Kävin ayurvedahoitajakoulutuksen, fytoterapiakoulutuksen, life coach kurssin ja ties mitä. Hävettää tunnustaa mutta myös enkelihoitokurssin. Ajattelin että näistä joistakin tai ehkä yhdistelmästä tulee mulle ammatti. 

Vika vaan oli että mun höyrähdykseni noihin vaihtoehtojuttuihin kesti vain kriisin ajan. Pari vuotta, niin en enää itsekään uskonut noihin vaan pidin hörhöilynä. Tai no, fytoterapia ja ayurveda ei ole täyttä hörhöilyä, koska onhan yrteissä ihan oikeita vaikuttavia aineosiakin. Mutta kuitenkin, aloin taas nähdä että miksi palata menneisyyden tehottomiin suht hoitokeinoihin, kun nykyaikana on osattu lääkkeisiin erottaa ne vaikuttavat aineet kasveista ja syntetisoida kokonaan uusia lääkeiaineita. Life coach homman suhteen tajusin että olisin täysin epäpätevä puoskari, jos ketään alkaisin neuvomaan. Ja enkeleihin en enää edes uskonut. 

Halusin takaisin it-alalle, mutta eipä 43-v nainen töihin päässyt. Lopulta pääsin helpdesk-tyyppiseen työhön, joka sentään on jotenkin samaa alaa, mutta ikävä on kyllä koodarin ja arkkitehdin hommia. Palkkakin oli tuplasti parempi kuin nyt.