Kun vanhempi kuormittaa lasta aikuisten asioilla, miten se vaikuttaa lapseen?

Olin itse äitini pikku terapeutti. Sellainen on erittäin epäoikeudenmukaista ja traumatisoivaa, koska lapsi yrittää pitää vanhempansa onnellisena ja rauhoittelee tätä, mutta häneltä itseltään puuttuvat keinot ja tietämys käsitellä asioita.  Pienetkin asiat saavat valtavat mittasuhteet, koska lapsi pitää niitä valtavina ongelmina. Joten lapsesta tulee samanlainen ahdistunut neurootikko kuin minusta.

Kun äitini kuolee, osa minusta ei sure yhtään.

Nro 19 jatkaa....Nykyään olen siis kotihiiri joka ottaa muutaman oluen jos käydään laivalla, keikkaa kattomassa tms. Ei ole mitään elämänhallinnan ongelmia, mut stressaan, ahdistun, murehdin ja usein riittämätön olo. Luonnossa rauhoitun parhaiten.

Ei ole tervettä, että lapsi joutuu huolehtimaan vanhemmistaan sen sijaan, että vanhemmat huolehtisivat lapsesta. Lapsena ja nuorena yritin ymmärtää vanhempien erikoista käytöstä, koska olin heistä riippuvainen. Aikuisempana vihaan heitä käytöksensä takia enkä halua olla tekemisissä.

Meillä puhuttiin lapsuudessani avoimesti perheen kriiseistä ja meneillä olleista sairauksista, tunsin jo pienestä pitäen että minun täytyy olla tukena äidilleni ja sairaalle isälleni joten minusta kasvoi tunnollinen ja reipas kaikesta huolehtija. Minun roolini oli sanoa äidille että kaikki järjestyy vielä.

Nyt aikuisena en kestä ollenkaan ihmisten heikkoutta vaan odotan muidenkin olevan yhtä vahvoja kuin itse, olen ikään kuin kuolettanut kaikki inhimilliset myötäelämisen tunteet toisia kohtaan ja eristänyt itseni tilanteista joissa minun täytyy huolehtia tai ottaa vastuu toisesta ihmisestä. Elän yksinäisenä erakkona enkä pysty sitoutumaan parisuhteisiin tai perustamaan perhettä.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisestä tulee negatiivininen katastrofiajattelija. Varmaan myös masennusta ja ahdistusta.

Nämä. Ilmiön nimi on parentifikaatio. Ja/tai häpeään perustuva minäkuva, vastuun pelko ja toisaalta ylivastuullisuus kun henkilö tuntee olevansa yksin vastuussa kaikesta mitä maailmassa tapahtuu, ja vastuussa muiden tunteista.

Mun vanhemmat yrittivät olla kaatamatta asioita lasten niskaan, yrittivät salata ongelmansa ja suhteen tilan. Me lapset traumatisoiduimme, ja koska asiat oli pinnan alla, pääsimme vasta aikuisena niitä purkamaan. Nyt katson kun puolison ex esittää superäitiä ja halveksii lastensa isää. Eikä hänellä ole aavistustakaan siitä mitä tekee lapsilleen. Mulla on. Lapsia kuormittaa jos joutuvat vanhemman uskotuksi. Mut se mikä tekee todellista tuhoa ovat ne asiat mitkä on, vanhemmissa, parisuhteessa, perheessä, ja joita ei sanota ääneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisestä tulee negatiivininen katastrofiajattelija. Varmaan myös masennusta ja ahdistusta.

Nämä. Ilmiön nimi on parentifikaatio. Ja/tai häpeään perustuva minäkuva, vastuun pelko ja toisaalta ylivastuullisuus kun henkilö tuntee olevansa yksin vastuussa kaikesta mitä maailmassa tapahtuu, ja vastuussa muiden tunteista.

Tunnistan näitä juurikin itsestäni (nro 19). Ja edelleen on vaikeaa irrottautua siitä terapeutin roolista, samalla jätän omat murheet mainitsematta ystäville, kun rooli on iskostunut helvetin syvälle. Alkkis äitini jaksaa välillä todeta että oon muka päässyt niin helpolla elämästäni, jos huomautan esim hänen juomisesta/ sekopää miesystävistä.

Tosi väsyttävää, varmaan ois pitäny painuu terapiaan ajat sitten.

AP alustus kuulostaa tutulle. Minun lapsuudenperheen lapsista 50% on sekaisin ja tarvitsisvat hoitoa ja jotain hoitoa ovatkin saaneet.

Itse olen ollut kiitollinen vanhemmalla sisarukselle joka suojeli minua parhaansa mukaan. Joten itse olen selvisin lapsuudesta hyvin ja olen terve aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Meillä puhuttiin lapsuudessani avoimesti perheen kriiseistä ja meneillä olleista sairauksista, tunsin jo pienestä pitäen että minun täytyy olla tukena äidilleni ja sairaalle isälleni joten minusta kasvoi tunnollinen ja reipas kaikesta huolehtija. Minun roolini oli sanoa äidille että kaikki järjestyy vielä.

Nyt aikuisena en kestä ollenkaan ihmisten heikkoutta vaan odotan muidenkin olevan yhtä vahvoja kuin itse, olen ikään kuin kuolettanut kaikki inhimilliset myötäelämisen tunteet toisia kohtaan ja eristänyt itseni tilanteista joissa minun täytyy huolehtia tai ottaa vastuu toisesta ihmisestä. Elän yksinäisenä erakkona enkä pysty sitoutumaan parisuhteisiin tai perustamaan perhettä.

Vau, kiitos tästä. Autoit minua ymmärtämään itseäni. Olen myös erakko, enkä ole ikinä oikeastaan seurustellut.

-21

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat yrittivät olla kaatamatta asioita lasten niskaan, yrittivät salata ongelmansa ja suhteen tilan. Me lapset traumatisoiduimme, ja koska asiat oli pinnan alla, pääsimme vasta aikuisena niitä purkamaan. Nyt katson kun puolison ex esittää superäitiä ja halveksii lastensa isää. Eikä hänellä ole aavistustakaan siitä mitä tekee lapsilleen. Mulla on. Lapsia kuormittaa jos joutuvat vanhemman uskotuksi. Mut se mikä tekee todellista tuhoa ovat ne asiat mitkä on, vanhemmissa, parisuhteessa, perheessä, ja joita ei sanota ääneen.

Hmmm, minulle on sanottu vaikka mitä vanhemman itsemurha-ajatuksista alkaen. Kuitenkin jos jälkikäteen yritän puhua asioista, niin muistoni ovat kuulemma valemuistoja.

Lapsesta tulee "aikuinen" liian varhain -> isänikäisiltä miehiltä hakemaan turvaa (antamalla vaihdossa seksiä)

Vierailija kirjoitti:

Lapsesta tulee "aikuinen" liian varhain -> isänikäisiltä miehiltä hakemaan turvaa (antamalla vaihdossa seksiä)

Ei tuo välttämättä toimi noin. Minulla oli pitkään niin kielteinen käsitys parisuhteista, että kanssakäymistä vastakkaisen sukupuolen kanssa oli ensimmäistä kertaa vasta melkein 2-kymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsesta tulee "aikuinen" liian varhain -> isänikäisiltä miehiltä hakemaan turvaa (antamalla vaihdossa seksiä)

No tämä on aika suoraviivainen päätelmä. Tuskin kaikille toimii noin, varsinkin jos mahdollisella narsistiäidillä on myös vahva halu tukahduttaa tyttärensä seksuaalisuus. Sinänsä olisi hyvä, jos pystyisikin hakemaan aikuisesta parisuhteesta turvaa, mutta jos kotona ei ole sellaista nähnyt, niin on aika monta mutkaa edessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsesta tulee "aikuinen" liian varhain -> isänikäisiltä miehiltä hakemaan turvaa (antamalla vaihdossa seksiä)

No tämä on aika suoraviivainen päätelmä. Tuskin kaikille toimii noin, varsinkin jos mahdollisella narsistiäidillä on myös vahva halu tukahduttaa tyttärensä seksuaalisuus. Sinänsä olisi hyvä, jos pystyisikin hakemaan aikuisesta parisuhteesta turvaa, mutta jos kotona ei ole sellaista nähnyt, niin on aika monta mutkaa edessä.

Ihan totta, mutta narsisteja on kuitenkin hyvin vähän, ehkä 1% väestöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsesta tulee "aikuinen" liian varhain -> isänikäisiltä miehiltä hakemaan turvaa (antamalla vaihdossa seksiä)

Ei tuo välttämättä toimi noin. Minulla oli pitkään niin kielteinen käsitys parisuhteista, että kanssakäymistä vastakkaisen sukupuolen kanssa oli ensimmäistä kertaa vasta melkein 2-kymppisenä.

Ei noiden parisuhteet normaaleja olekaan.

Minä olin äidin uskottu ja tukipilari isän juopotellessa. Nykyään pärjään jo (syömishäiriötä lukuun ottamatta) hyvin, mutta ylikorostunut syyllisyys, vastuuntunto, miellyttämisentarve ja riittämättömyys olivat tiiviisti seurana nuoruuden ja varhaisaikuisuuden. Lapsena syntyi kuvitelma että minun pitäisi voida ratkaista asioita jotka eivät ole minun vallassani, ja nyt 35v+ alan olla päässyt siitä uskomuksesta eroon.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin äidin uskottu ja tukipilari isän juopotellessa. Nykyään pärjään jo (syömishäiriötä lukuun ottamatta) hyvin, mutta ylikorostunut syyllisyys, vastuuntunto, miellyttämisentarve ja riittämättömyys olivat tiiviisti seurana nuoruuden ja varhaisaikuisuuden. Lapsena syntyi kuvitelma että minun pitäisi voida ratkaista asioita jotka eivät ole minun vallassani, ja nyt 35v+ alan olla päässyt siitä uskomuksesta eroon.

Lisättäköön, että minä päädyin teininä n. 10v itseäni vanhemman miehen kanssa parisuhteeseen. Minuun vetosi hänessä ehkä juuri se luotettavuus ja varaukseton hyväksyntä jota vaille jäin kai kotona, mun ei tarvinnut suorittaa ollakseni arvokas. Minä taas olin miehelle jotain samaa, turvallinen ja helppo edellisen henkisesti väkivaltaisen suhteen jälkeen. Kuulostaa pipiltä lähtöasetelmalta, mutta me ollaan nyt 20v myöhemmin edelleen hyvässä, tasa-arvoisessa ja vakaassa parisuhteessa jossa kumpikin on kasvanut ihmisenä varmaksi, vahvaksi ja onnelliseksi. Seksi ei koskaan ole ollut meillä valuutta. Tilastojen valossa en voi suositella mutta meillä kävi tuuri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsesta tulee "aikuinen" liian varhain -> isänikäisiltä miehiltä hakemaan turvaa (antamalla vaihdossa seksiä)

No tämä on aika suoraviivainen päätelmä. Tuskin kaikille toimii noin, varsinkin jos mahdollisella narsistiäidillä on myös vahva halu tukahduttaa tyttärensä seksuaalisuus. Sinänsä olisi hyvä, jos pystyisikin hakemaan aikuisesta parisuhteesta turvaa, mutta jos kotona ei ole sellaista nähnyt, niin on aika monta mutkaa edessä.

Ihan totta, mutta narsisteja on kuitenkin hyvin vähän, ehkä 1% väestöstä.

Eli ihan oikeasti aina jonkun äiti (vanhempi) on narsisti ja sen aiheuttama tuska ei vähene sillä että muistutetaan kuinka vähän narsisteja onkaan.

Ensin siitä tulee hämmentyneen näköinen Greta, joka toistaa lukemiaan asioita kokemuksen syvällä rintaäänellä pelastaakseen maailman. Sitten sen mielenterveys pettää ja 20 vuotiaana hän on hoidossa. 

Kaveri avautuu usein ongelmistaan alakouluikäiselle lapselleen tai sitten hänen kuullen. Lapsesta pystyy päättelemään, että mitä kaverin elämään kuuluu ja missä väleissä hän tällä hetkellä on kunkin läheisensä kanssa.

Mun mielestä kaikkea ei tarttis käsitellä lasten kuullen, kun ei lapsi pysty kaikkea ymmärtämään eikä käsittelemään. Eikä sillä vielä ole kunnollista perspektiiviä tulkita aikuisten välejä äitinsä puheiden perusteella.