Kun vanhempi kuormittaa lasta aikuisten asioilla, miten se vaikuttaa lapseen?

Luulisi, että koska lapsen käsityskyvyllä asioita ei luultavasti osaa laittaa oikeisiin mittasuhteisiin eikä huomioida kaikkia näkökulmia, niin asia kasvaa lapsen mielessä helposti suuremmaksi kuin mitä se todellisuudessa on. Vähintään aiheuttaa siis turhaa stressiä, joka on aina pahasta. Mutta voi jättää myös pelkoja ja ahdistusta kyseisiä asioita kohtaan.

En tiedä onko noin. Kunhan maalaisjärjellä mietiskelen.

up

Ainakin se kasvattaa aivoja verrattuna siihen, että kasvattaa lapsen tynnyrissä pumpuliin käärittynä ja sensuroi siltä pahat kohdat Harry Pottereista.

Elämässä tuppaa tapahtumaan ikäviäkin asioita, joita ei toivo kenellekään edes mietittäväksi. Tuskin on ketään, jonka lapsuus on täydellinen ja vapaa murheista, jotka eivät oikeastaan edes lapselle kuulu. Ainahan asioista jotenkin selviää. Aika paljon myös lapsesta kiinni.

Lapsen kulloisenkin ikävaiheen mukaan voi kertoa murheista järkeä käyttäen. On ihan ok, että lapsi ymmärtää, ettei kaikkeen ole varaa, äiti ja isä tappelevat joskus, mutta se ei ole lapsen vika.

Omassa lähipiirissä olen huomannut, että aikuisina pahiten ovat oireilleet ne, joiden lapsuudessa kaikki paha on lakaistu maton alle. Ongelmat ovat olleet se kuuluisa virtahepo olohuoneessa.

Sitten taas me, rankkojakin juttuja kokeneet olemme nykyään paremmin sinut lapsuuden ristiriitojen kanssa. Tosin, oma äiti kertoi minulle ollessani vielä lapsi vähän turhankin rehellisesti esim. suunnitelleensa perhesurmaa. Tätä minun ei olisi tarvinnut välttämättä koskaan tietää.

Mieheni joutui lapsena äitinsä uskotuksi. Äiti puhui pojalleen, miten vaikea isä on ja miten hänen kanssaan ei voi tulla toimeen. Mieheni koki asian hyvin vaikeana, sillä hän koki syyllisyyttä siitä, että piti isästään, joka oli äidin mielestä pahin nilkki.

Miehestäni tuli aivan isänsä kaltainen, mutta sillä erolla, että hän ei voi luottaa yhtään naisiin, ainakaan vaimoonsa, sillä vaimothan ovat miestään vastaan. Syntyi siis jo lapsuudesta tullut ennakkoluulo, joka ei vuosien jälkeenkään ole helpottanut, vaikka hän tunnustaakin, etten ole kuin hänen äitinsä. 

Vanhemmilla oli huono parisuhde. Paha olo purettiin lapsiin. Lopputulos ei ole hyvä ainakaan omalla kohdalla. Olen kärsinyt pitkään traumaattisten kokemusten aiheuttamista mielenterveysongelmista.

Lasten seurassa ei voi edes aikuisten kesken puhua normaalisti ja vapaasti, vaan pitää varjella pikku korvia. Ja sitten jotkut vielä väittävät, että kaikkea voi vanhemmat tehdä kuten ennenkin.

Ihmisestä tulee negatiivininen katastrofiajattelija. Varmaan myös masennusta ja ahdistusta.

Minusta ensimmäinen vastaaja puhuu asiaa, lapselta puuttuu vielä perspektiivi. On oltava huolellinen, että lapsi kohtaa tarvittaessa ikävät asiat ikätasoisesti. Kaikkia murheitaan ei kannata lapsille vuodattaa.

Minä olen huomannut monien yliarvioivan lasten henkiset kyvyt. Moni vaalii ajatusta, että "lapset tajuavat paljon enemmän kuin uskoisi". Minä en usko, että lapsi pystyy esimerkiksi tekemään kovin paljoa johtopäätöksiä vanhempiensa suhteen tilasta, jos vanhemmat kohtelevat toisiaan asiallisesti ja kunnioittavasti. Luulen, että moni, joka luulee lapsen yliluonnollisesti aistivan vanhempien suhteen ongelmat tai väljähtyneen seksielämän, on todellisuudessa riitaisa räjähtelijä, joka luo puolisonsa kanssa käytöksellä huonoa ilmapiiriä kotiin.

Lapsen vedättäminen on loppujen lopuksi aika helppoa, ellei aikuinen ole todella h e ikk ola hjainen.

Tuollainen toiminta saattaa aikuistelta tuntua vähäpätöiseltä, mutta se ahdistaa ja hämmentää lasta. Lapsi ei kykene käsittelemään, eikä selvittämään, aikuisten ongelmia. Mitä enemmän tällaista tapahtuu, sitä syvemmin ne vaikuttavat lapseen ja voi purkautua myöhemmin vakavana kipuiluna ja oireiluna. Lapsilla ja nuorilla on  muutenkin paljon paineita, niitä ei tarvitse vanhempien suunnalta enää lisätä.

Olkaa tarkkana mitä lasten kuullen puhutte. Pienillä padoilla on suuret korvat.

Minua on ainakin traumatisoitu monilla aikuisten asioilla lapsuudessa. Äitini esimerkiksi on koko lapsuuteni hokenut kuinka "ei oo rahaa, ei oo rahaa" ja minulla on täysin kieroutunut suhde rahaan. Hirveät omantunnon tuskat jos jollakulla menee minun asioihin tai tarpeisiin rahaa. Parisuhteissa myös ollut vallankäyttöä rahalla. 

Tätini taas on puhunut kuolemastaan ja itsemurhahaluistaan minulle ja omille lapsilleen siitä lähtien kun olemme osanneet puhua. Traumoja, traumoja..... Kyllä aikuisen ihmisen pitää pystyä erottamaan mikä on ns. "aikuisten asiaa", joka ei lapsille kuulu. 

No minusta on paljon asioita, joista voi lapsen kanssa puhua. En näe mitään järkeä ihan pumpulissa kasvattaa. Tietysti lapselle voi puhua asioista lapsen tasoisesti, hiukkasen suodattaen ja niin, ettei lapsi ota kohtuutonta huolta itselleen.

Mutta jos tulee sairauksia, nämä täytyy puhua. Jos tulee rahattomuutta, tästäkin voi puhua. Olen puhunut erosta, mutta en nyt ihan kaikkia omia mielipiteitä ole lapselle isästään kertonut. Mutta en nyt myöskään sano, että kyllähän isi ja äiti vielä tykkää toisistaan, kun ei tykätä. Exä taas sai raivarit kun lapsi ihmetteli et miksi iskä on koko ajan kotona eikä töissä. Kerroin mikä on, niin exän mielestä hänen sairastelut ei lapselle kuulu. Eikä ollut mitään vakavaa, pikku juttu, josta toipui.

En ymmärrä miksi lapsille pitäisi teeskennellä, ei ikinä riidellä lasten nähden yms.

Minulle on jo pienestä vuodatettu aikuisten asioita. Olen aina ollut äidilleni olkapää, johon tukeutua ja valittaa kaikki isästäni ja suvustani. Nykyään harvemmin, mutta silti toisinaan äitini käyttäytyy näin. En minä halua kuulla miten rumasti isästäni puhutaan (vaikkei ihan puhdas pulmunen hänkään ole), eikä minun pitäisikään kuulla. Se on vanhempieni välinen asia.

Ei lapsille pidä kaataa aikuisten asioita niskaan, se on väärin. Jo hyvin pieni lapsi todella ottaa asian omille harteilleen, vaikkei osaa edes prosessoida sitä vielä. Eikä pitäisi koskaan joutua prosessoimaankaan. Näin kokemuksen pohjalta sanon, että se on vaikuttanut minuun myös vanhemmiten.

Kiitos tästä keskustelusta. Tämä herätti ajattelemaan ja toimimaan: en halua tai jaksa enää kuulla pahaa isästäni.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on jo pienestä vuodatettu aikuisten asioita. Olen aina ollut äidilleni olkapää, johon tukeutua ja valittaa kaikki isästäni ja suvustani. Nykyään harvemmin, mutta silti toisinaan äitini käyttäytyy näin. En minä halua kuulla miten rumasti isästäni puhutaan (vaikkei ihan puhdas pulmunen hänkään ole), eikä minun pitäisikään kuulla. Se on vanhempieni välinen asia.

Ei lapsille pidä kaataa aikuisten asioita niskaan, se on väärin. Jo hyvin pieni lapsi todella ottaa asian omille harteilleen, vaikkei osaa edes prosessoida sitä vielä. Eikä pitäisi koskaan joutua prosessoimaankaan. Näin kokemuksen pohjalta sanon, että se on vaikuttanut minuun myös vanhemmiten.

Kiitos tästä keskustelusta. Tämä herätti ajattelemaan ja toimimaan: en halua tai jaksa enää kuulla pahaa isästäni.

Entä jos lapsen vanhempi olis alkoholisti, narkomaani, rikollinen, väkivaltainen, eikö lapsen tarvitse tietää näitä millään tasolla? Että iskää vaan kehuttais, kun lapsi kysyy jotain.. enpä tiedä, eikö sekin olis aika traumaattista, kun totuus jossain vaiheessa lävähtää päin naamaa?

En voi yleistää enkä varmuudella sanoa, että johtuu tuosta, mutta omalla kohdalla näin:

- Rahan loppumisen pelko. Säästän liikaa suhteessa tuloihin ja luovun asioista, joihin olisi varaa.

- Yleinen turvattomuuden tunne, elämisen pelko, jämähtäminen, ahdistus. Kaipuu että joku muu päättäisi puolestani mitä tehdä. Että päivien rakenne ei olisi omissa käsissäni vaan minä vain "makaisin" ja tottelisin. Voisinpa vaikka elää laitoksessa tai vankilassa (tekemättä rikosta). Armeijaan ei liitä kunto, ja olisin varmaan jo liian vanhakin sinne.

- Olin lapsena isosisko, en saanut olla pieni, minua pidettiin jonain johtajana, vaikken olisi halunnut olla. Nykyään tosi epäselvä minäkäsitys: olenko enemmän alistuva vai dominoiva. Välimuodot vaikeita.

No, mulla on muitakin ongelmia ja varmaan monista eri syistä.

Itse kauhistuin kun luin aikoinaan, että prinsessa Diana pitää poikaansa Williamia uskottunaan ja kertoo tälle mieshuoliaan. Kuinka vanhempi voi tehdä lapselleen niin?

Ääripääkäyttäytyminen tuppaa aina olemaan - no - äärimmäistä. Jos ei ole hyvästä lapselle kaataa aikuisten huolia lapsen niskaan, niin ei varmasti sekään, että lapselta salataan kaikki. Kultainen keskitie toiminee hyvin.

Mutta on tietysti selvää, että kaikki vanhemmat eivät ole niin valveutuneita, että huomaisivat missä kaikissa asioissa sitä kultaista keskitietä tarvittaisi.

Olin lapsena ja herkässä teini-iässä paskasankko johon kaadettiin kaikenlaista murhetta. Isä selosti tarkkaan alkoholisti äitini pettämiskuviot ja valitti niistä. Äitini kertoi humalapäissään miesseikkailuistaan ja valitti isästäni. Ehdotin isälle että eikö kannattais jo erota kun kaikki kärsittiin heidän parisuhteestaan. Mutta ei, erosivat vasta kun oltiin muutettu pois kotoa. Isällä oli tapana valittaa meille ääneen KAIKESTA mikä ärsytti maailmassa. Ja rasittava jankkaaminen seurasi siitä jos olit erimieltä. Lisäksi sanoi minulle, tyttärelleen usein, että naiset on usein tyhmempiä kuin miehet. Äiti osasi myös soittaa suutaan humalassa.

Että semmosta.... teininä oli muutenkin vaikeaa joten tuli silloin vedettyä viinaa kaksin käsin, stressaannun herkästi enkä uskalla olla vaivaksi kellekään. Pysyn hiljaa isossa porukassa. Nykyään yritän arvostaa itseäni enemmän, mutta tunnen itseni usein tosi luuseriksi. Menneisyys lähinnä ahdistaa.

Minusta tuli toistuvasta masennuksesta kärsivä ahdistuneisuushäiriöinen.