Auttakaa nyt, etten löisi tuota per*****n kakaraa....!

Nyt ollaan siinä pisteessä, että kohta jompikumpi lähtee hoitoon, minä tai toi penska. Kyseessä siis 2,5v esikoinen, josta on vauvan, 4kk, tulon myötä tullut uhmaikäinen paskiainen.



Ymmärrän, että kiukuttelu ja idioottimaisuus kuuluu ikään ja kuuluu uuden vauvan tulon aiheuttamaan normaaliin käytökseen. Tämä ymmärtämys ei vain minua lohduta, eikä auta tässä tilanteessa, kun jo vihaan lastani.



Poika potkii, hakkaa, puree ja raapii. Minua, vauvaa. Ja AINOASTAAN silloin kun olemme kotona kolmestaan. Vieraisilla ja mummoloissa käyttäytyy kuin enkeli, kuin ennen. Minun kanssani MIKÄÄn ei suju, ei pukeminen, riisuminen, pottaileminen, syöminen, leikkiminen, nukkuminen. Kun yritän laittaa vaippaa (johon palattiin vauvan myötä) hän potkii minua niin kauan, kunnes luovutan. Jos en laita vaippaa, hän pissaa ja kakkaa sänkyymme. Jos vien nukkumaan, hän juoksee sieltä pois niin monta kertaa, että viimein menetän hermoni (laskin kerran 21 kertaa) ja paiskaan hänet sänkyyn. Hän lyö minua kasvoille ellen pitele häntä väkisin puolta tuntia paikoillaan. Jos puhun päivällä puhelimessa, hän huutaa niin kauan että sanon jotakin, tai kuten viimeksi, alkoi heitellä kirjahyllyn kirjoja vauvan päälle. En voi jättää vauvaa hetkeksikään valvonnatta, sillä esikoinen varmaan tappaisi hänet.



Kaikkiin kieltoihini, jäähypenkkiin (" naughty step" ), selittämiseen jne poikani vastaa nauramalla paskaisesti ja jatkamalla typeryyksiään, tai tekemällä jotain muuta ehdottomasti kiellettyä.



Eikä auta huomion antaminen, olen yrittänyt. Aloitamme päivän aina yhteisellä leikkihetkellä, ja vauvan nukkuessa olemme yhdessä. Olen jättänyt kotityöt tekemättä, jotta voin olla pojan kanssa - ilman tulosta. Mies on reissuhommissa, nytkin 3vkoa pois, ja meidän arkemme täällä kotona on niin hirveää, että haluaisin antaa koko esikoisen pois. Vauva on kiltti, ei huuda ja nukkuu kaikki yöt, mutta hermostuu tietysti kotona vallitsevasta kaaoksesta.



Haaveilen lapseni lyömisestä - en tekisi sitä. Mutta välillä olen huomannut, että riuhdon ja kiellän ja retuutan lasta niin kovaa, että sitä voisi kai joku pitää väkivaltana. En tahtoisi tehdä sitäkään vähää, mutta en esim. voi poistua talosta ilman että vaatteet laitetaan päälle, ja ne täytyy laittaa niin, että istun lapsen päällä ja pitelen häntä kaikista raajoista samalla kun yritän epätoivon vimmalla pukea häntä. Toiset sanovat, että älä sitten pue lasta - mutta kun kaupassa/lääkärissäkin on joskus käytävä!



Mieheni ehdotti, että kun hän tulee kotiin, viettäisin pitkän päivän esikoisen kanssa - mutta en todellakaan halua. Olen niin kurkkuani myöten täynnä koko kakaraa. En enää tiedä, miten voisin hänestä tykätä, en näe enää hyviä puolia. Kaiken päivää haaveilen siitä, kun saisi vain kerrankin potkaista niin, että tuntuu... Ei ole tervettä, tiedän.



Pärjäisin vaikka 7 vauvan kanssa, mutta tämä yksi uhmisko minut nyt sitten vie terapiaan...????



LOPPUUUKO TÄÄ KOSKAAN?????