IS: Kun äitiys kaduttaa - äidit kertovat kielletyistä tunteista: "Menetin elämäni ja identiteettini, kun sain lapset"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, kuinka kukaan voi sanoa vakavalla naamalla lapsien pilanneen elämän. Omat lapseni tuovat elämään niin paljon sisältöä, että vaikea kuvitella, että jollekin ne omat lapset olisivat vihaamisen kohde.

Eihän se, että katuu lasten hankkimista, automaattisesti tarkoita sitä, että lapsiaan vihaisi. Ei katuminen ole samaa kuin vihaaminen. Itsekin kadun joitakin elämässäni tekemiäni ratkaisuja ja tekisin ne toisin jos saisin valita uudestaan, mutta en silti tunne vihaa näitä asioita kohtaan.

Erikoinen näkökulma ihmisillä tähän katumiseen.

Mennyttä ei voi muuttaa, tehtyjä valintoja ja niiden seurauksia ei voi muuttaa - voit tehdä valintoja vain tulevaa koskien.

Miksi siis kadut? Miksi et pyri hyväksymään tapahtunutta ja mene eteenpäin?

Katumus pitää ihmisen kiinni eilisessä.

Miksi kadut?

Vierailija kirjoitti:

Itse olen vapaaehtoisesti lapseton, ja epäilen, että aihe itsessään on yhä hieman "tabu". Kaikkien, jotka lapsia päättävät puskea tähän maailmaan, täytyy olla tyytyväisiä päätökseensä saastuttaa maailmaa ihmisjätteellä, joita lapsiksi kutsutaan ja näinollen heitä katsotaan kieroon jos ruuhkavuosien kynnyksellä kehtaa vähääkään valittaa omista valinnoistaan lisääntymisen suhteen.

Joillakinhan tuo epäonnistuneisuuden, virheen, tunne saattaa pysyä pikkulapsiajan ylikin. Itseltäni voisin kuvitella vastaavaa reaktiota.

Vai ihmisjätteiksi sanot lapsia... Et siis taida pitää itseäsikään ihmisjätettä parempana. Hanki apua.

Empatia itseään ja tekemiään valintoja kohtaan auttaa pääsemään yli katumuksesta. Ihmiset tarvitsevat kokea enemmän myötätuntoa itseään kohtaan.

En yhtään ihmettele ilmiötä. Iso osa naisista on aivopesty siihen, että lapsia kuuluu hankkia ja että vain äitiys tekee aikuiseksi. Lisänä vielä nykyajalle tyypillinen äitiyden "brändääminen" ja kovat sosiaaliset paineet niin viranomaisten kuin kanssaäitien taholta. Monesti tuntuu siltä, että nainen lakkaa olemasta oma persoonansa heti, kun tulee äidiksi. Jos katuvat äidit eivät miellytä, niin ensimmäinen askel on alkaa muuttaa yhteiskunnallista ilmapiiriä myötätuntoisempaan ja erilaisuutta sallivampaan suuntaan. Kaikkien naisten ei tarvitse olla äitejä ja toisaalta jo äidiksi tulleita pitäisi kohdella enemmän tasavertaisina ihmisinä kuin joinain supermammoina.

Itse olen äitiyttään katuvan äidin tytär. Hän tarvitsi miehen ja lapsen, että pääsi lapsuudenkodistaan irti. Synnyin minä, tytär. Siskoni tehtiin, koska isäni toivoi poikaa.

Äitini toitotti minulle aina, ettei lapsia kannata tehdä. Että olis ihanaa elää vapaana ja tehdä, mitä haluaisi. Aika paljon äitini niin tekikin eikä hän juuri kiinnittänyt meihin tyttöihin huomiota. Kunhan olimme siististi ja hiljaa.

Itselläni on kolme lasta, joita rakastan yli kaiken. Teen kaikkeni, että heidän lapsuutensa olisi erilainen kuin omani. Äitini ei ole koskaan hoitanut lapsiani. Ei ole kyllä koskaan halunnutkaan.

Ja jotkut vielä väittävät, että yhteiskunta ei ole lapsi- tai perhevastainen. Media puskee näitä lapsi- ja perhevastaisia uutisia koko ajan. Nyt voisitte kertoa, ketkä sopivat vanhemmiksi ja kenellä pitäisi olla oikeus saada lapsia? Mikä on mielestänne sopiva lapsimäärä ja syntyvyys Suomessa?

On olemassa ihmisiä, jotka katuvat lähes kaikkea mitä tekevät elämässä. Tai ainakin valittavat siitä.

Ostetaan auto, asunto, vaihdetaan seurustelukumppania/puolisoa.  Valivalivali. Ei ole kysymys siitä onko äitiys sen raskaampaa kuin muillakaan tai yhteiskunnan ilmapiiristä. Se on asennekysymys miten suhtautuu siihen, että elämä ei aina olekaan helppoa ja tehdyt ratkaisut eivät sitten olleetkaan mikään ihanuus ja onnellisuuden tae. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen vapaaehtoisesti lapseton, ja epäilen, että aihe itsessään on yhä hieman "tabu". Kaikkien, jotka lapsia päättävät puskea tähän maailmaan, täytyy olla tyytyväisiä päätökseensä saastuttaa maailmaa ihmisjätteellä, joita lapsiksi kutsutaan ja näinollen heitä katsotaan kieroon jos ruuhkavuosien kynnyksellä kehtaa vähääkään valittaa omista valinnoistaan lisääntymisen suhteen.

Joillakinhan tuo epäonnistuneisuuden, virheen, tunne saattaa pysyä pikkulapsiajan ylikin. Itseltäni voisin kuvitella vastaavaa reaktiota.

Tavallaan ei ole ihme, että äitiys kaduttaa ja monille tulee kokemuksia siitä kuinka hukkaa itsensä, kun yleinen asenne toisten elämään, perheeseen ja lapsiin on tällainen.

Pienten lasten äitinä alkaa helposti kokemaan, että pitää eristäytyä muusta maailmasta, koska vauva itkee, taapero kiukkuaa, leikki-ikäinen ei muista aina käytöstapoja jne. Olen vakaasti sitä mieltä, että suomalaisessa ilmapiirissä on osasyy siihen että syntyvyys on laskussa ja ihmiset masentuvat. Opitaan jo äidin rinnalta asti, että kokoajan joku arvostelee ja missään nimessä häpeäksi ei saa olla.

Meillä ei osata antaa eikä vastaanottaa palautetetta sillä lailla, ettei ainakin toinen osapuoli siitä suutu. Johtuu ilmeisesti siitä, että olemme vielä varsin metsäläisiä. 

Asuin muutaman vuoden välillä toisella mantereella ja oli jännä huomata, miten erilainen ilmapiiri on, kun ihmiset ovat pienestä pitäen tottuneet toimimaan yhdessä ja viestimään positiiviseen sävyyn myös ikävämmistä asioista. Ei esimerkiksi sanota "Siivoa koirasi sonnat sakon uhalla" vaan "Haluat varmaankin korjata koirasi jätökset". Tai koulussa tai töissä annetaan rakentavaa palautetta, niin hyvää kuin kehittämisen tarvettakin, tavalla joka ei pistä vastaanottajan korvia punoittamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, kuinka kukaan voi sanoa vakavalla naamalla lapsien pilanneen elämän. Omat lapseni tuovat elämään niin paljon sisältöä, että vaikea kuvitella, että jollekin ne omat lapset olisivat vihaamisen kohde.

Eihän se, että katuu lasten hankkimista, automaattisesti tarkoita sitä, että lapsiaan vihaisi. Ei katuminen ole samaa kuin vihaaminen. Itsekin kadun joitakin elämässäni tekemiäni ratkaisuja ja tekisin ne toisin jos saisin valita uudestaan, mutta en silti tunne vihaa näitä asioita kohtaan.

Erikoinen näkökulma ihmisillä tähän katumiseen.

Mennyttä ei voi muuttaa, tehtyjä valintoja ja niiden seurauksia ei voi muuttaa - voit tehdä valintoja vain tulevaa koskien.

Miksi siis kadut? Miksi et pyri hyväksymään tapahtunutta ja mene eteenpäin?

Katumus pitää ihmisen kiinni eilisessä.

Miksi kadut?

Tämä on hyvä pointti. Mun mielestä normaali tapa reagoida vaikeuksiin on miettiä, miten ne taklataan. Jos niihin jää vellomaan, sille ei tule loppua ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että nuo tuntemukset liittyvät pikkulapsiaikaan? Ehkä sitten ei enää kaduta kun on vanha ja on joku joka auttaa ja tulee käymään. Edes joskus.

t. lapseton nainen

...jos tulee. Nähty on miten paljon tullaan ja autetaan. Olen työskennellyt pian 30 vuotta hoitoalalla ja valtaosan siitä kotihoidossa. Kyllä ne vanhukset ja sairaat yksin jää, omaiset ei käy kuin joskus harvoin jos ollenkaan. Pahalta tuntuu kun eräskin vanhus sanoi että ihan kuin oma tytär minulle olisit. En halua olla kenenkään asiakkaani tytär, hänellä on omat lapset.

Vedotaan välimatkoihin ja kiireisiin yms. On se vain kumma kun kaikkien vanhusten omaiset asuu aina toisella puolella Suomea, ja puhelinyhteydet ei toimi. Niin että ei niitä pentuja kannata sen tähden tehdä että vanhana olisi ketään joka välittäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että nuo tuntemukset liittyvät pikkulapsiaikaan? Ehkä sitten ei enää kaduta kun on vanha ja on joku joka auttaa ja tulee käymään. Edes joskus.

t. lapseton nainen

...jos tulee. Nähty on miten paljon tullaan ja autetaan. Olen työskennellyt pian 30 vuotta hoitoalalla ja valtaosan siitä kotihoidossa. Kyllä ne vanhukset ja sairaat yksin jää, omaiset ei käy kuin joskus harvoin jos ollenkaan. Pahalta tuntuu kun eräskin vanhus sanoi että ihan kuin oma tytär minulle olisit. En halua olla kenenkään asiakkaani tytär, hänellä on omat lapset.

Vedotaan välimatkoihin ja kiireisiin yms. On se vain kumma kun kaikkien vanhusten omaiset asuu aina toisella puolella Suomea, ja puhelinyhteydet ei toimi. Niin että ei niitä pentuja kannata sen tähden tehdä että vanhana olisi ketään joka välittäisi.

Omaiset asuu toisella puolella Suomea, koska kotiseudulta on joutunut työn perässä muuttamaan.  Vanhemmat puolestaan eivät halua muuttaa perässä, jotta välimatka olisi lyhyempi, eivätkä halua edes tulla kylään - koska mihinkäs sitä kotoaan lähtisi. Eivätkä puhelinyhteydet tunnu toimivan kuin yhteen suuntaan. Minun äitimuorini ei muuta jaksakaan kuin valittaa koko ajan, kun hänelle ei soiteta. Hän itse ei soita edes syntymäpäiväonnitteluita. Eli jos kukaan ei koskaan käy eikä koskaan soita, syytä saattaa olla myös itsessä. 

Olen itse vielä lapseton, joskus tilanne ehkä tulee muuttumaan, mutta aika surullinen mielikuva tuli itselleni joistain tarinoista ja kommenteista. Kamalaa, jos äiti tai isä tai molemmat näyttävät ja osoittavat lapsilleen myös sen, miten katuvat päätöstään hankkia lapsia. Onko taustalla mahdollisesti sitten yhteiskunnan paine, että aikuisten ihmisten tulee lisääntyä ja luotetaanko tuota ajatellen siihen vaaleanpunaiseen haavekuvaan täydellisistä lapsista ja täydellisestä perheidyllistä?

Toivottavasti tuo ei ole kovin yleistä, eikä varsinkaan se, että jos päätöstä kadutaan niin sitä näytetä sitten lapsille. Lapset ovat kuitenkin viattomia ja syyttömiä tilanteeseen.

Kyllä sen muutenkin menettää ikääntymisen myötä. Ensin pitäisi löytää oma tyyli ja elämäntapa yms. ja sitten kolmenkympin jälkeen ei ole enää sosiaalisesti hyväksyttyä toteuttaa niitä.

Ei heillä mitään identiteettiä ollutkaan, jota menettää; lapsi vain toi esille, että kun huolella rakennettu tekoelämä romahtaa, jäljellä ei olekkaan minuutta... koska se koko rakennelma oli falski! 

Paljon on näitä asennevammaisia äitejä, joista se vauvamasu ja lapsi itsensä jatkeena puettuna iiiiihanasti on ajatuksen tasolla ihana ja hieno, mutta käytännön toteutus ontuu ja pahasti.

Joo, lapsi rajoittaa, lapsi tarvitsee huolenpitoa, lapseen menee rahaa, lapset ovat välillä todella raskaita ja ärsyttäviä, lapset PITÄÄ kasvattaa (kauhean raskasta oikeasti), lapsi voi ajaa parisuhteen kriisiin, lapsen myötä oma kroppa yleensä muuttuu ainakin jonkun verran, lapsi voi tuntua ajoittain perässä vedettävältä kivireeltä... mutta jos lapsen tekeminen kaduttaa, niin kyllä sen syyllisen saa etsiä ihan sieltä omasta itsestään.

"En ymmärrä, että jos lapsenteko kaduttaa, niin eikö sen huomaa jo sen ensimmäisen kohdalla, että on tehnyt virheen eikä hommaa enempää? Itselläni on yksi lapsi ja kaduttaa. Lasken melkein sekunteja, että täyttäisi 18, vaikka nyt on vasta kohta 3 vuotta. Harmittaa, että samalla tulen laskeneeksi sekunteja omaan vanhenemiseeni." 

Sitten voi muuttaa sitä asennetta niin, että lapsen kanssa on kivaa ja näkee kuinka lapsi kasvaa ja ai että, elämä on heti paljon helpompaa ja kivempaa eikä enää kaduta niin paljon. Ja tiedän tämän, koska olen kolmen lapsen äiti, joka on menettänyt avioliittonsa ja joutunut yksin opettelemaan elämään uudestaan. Ja jonka on ollut pakko muuttaa asennetta lapsiaan kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, kuinka kukaan voi sanoa vakavalla naamalla lapsien pilanneen elämän. Omat lapseni tuovat elämään niin paljon sisältöä, että vaikea kuvitella, että jollekin ne omat lapset olisivat vihaamisen kohde.

Masentunut, muuten mt-ongelmainen.

Eivätköhän nuo kommentoijat ole ihan tavallisia ja terveitä henkilöitä. Tuskin tuollaisen mielipiteen omaaminen tarkoittaa välttämättä sitä, että henkilöllä olisi jotain mt-ongelmia. Mieli on saattanut muuttua tai huomannut halunneensa elämältään sittenkin jotain muuta, jonka jälkeen on paha enää itkeä.

Vierailija kirjoitti:

Toimittajahan laittoi aiheen ensin tänne, keräsi siihen kymmeniä sivuja samanhenkisten ruikutuksia ja valkkasi niistä mieleiset juttuunsa. Ruikuttajat lukevat ne lehdestä ja vakuuttuvat entisestään, että kyllä, pahempaa ei ihminen voi itselleen tehdä kuin hankkia lapsia. 

Milloin tämä ruikutusmuoti oikein loppuu? On täysin ok tunnustaa, että lasten kanssa eläminen on ajoittain rankkaa ja ottaa välillä päästä, mutta se myös normaalisti antaa paljon enemmän kuin ottaa. Lisäksi on erittäin suotava oppia elämään niin, että välittää muistakin eikä vaan itsestään.

Nyt ei millään tahdota kestää sitä, että jonkun toisenkin ihmisen tarpeet pitäisi huomioida.  Emme piittaa enää sukulaisista, emme isovanhemmista, emme vanhemmistamme, sisarukset ovat taatanasta ja lapset hevletistä. Puolisosta erotaan ja kevään tulon tietää siitä, että hullut syöttävät koiranpennuille  ongenkoukkuja lihapullissa.

Tuntemani lapsettomat kyllä välittävät ja auttavat sukulaisia, ystäviä ja monet myös työkseen muita ihmisiä. Ovat eläinrakkaita ja pohtivat/ vaikuttavat vanhusten oloihin. Monilla kummilapsia joiden kanssa vietetään aikaa.

Aika jää ihan tälle kaikelle ihan oikeasti enemmän kuin perhearjessa. Sillä erotuksella, että usein hyödyttää laajemmin muitakin kuin sitä omaa perheyksikköä.

Siitä se oikea elämä alkaa kun saa vauvan. En kadu että sain viettää pitkän nuoruuden ja vanhemmalla iällä sain ainoan lapseni. Olen todella ollut tyytyväinen että uskalsin. Paljon olisin menettänyt ellei olisi lasta. 

Vierailija kirjoitti:

Siitä se oikea elämä alkaa kun saa vauvan. En kadu että sain viettää pitkän nuoruuden ja vanhemmalla iällä sain ainoan lapseni. Olen todella ollut tyytyväinen että uskalsin. Paljon olisin menettänyt ellei olisi lasta. 

Mielestäni erityisesti nämä kommentit saattavat johtaa ihmisiä harhaan vanhemmuuden todellisuuden suhteen. Kuvitellaan, että itsekin saavutetaan vain lapsia saamalla se oma "täydellisyys", että lapset täydentävät jotenkin sinua ihmisenä. Kommentin kautta saa mielikuvan, kuinka vauvat ovat täydellisiä, ihania, ja elämä tosiaan alkaisi vasta lapsen saatua.

Jos, kommentoija, todella koet näin, onnittelut. En kuitenkaan usko, että kaikki tuntisivat näitä tunteita, vaikka lapsiaan eivät katuisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Pienten lasten äitinä alkaa helposti kokemaan, että pitää eristäytyä muusta maailmasta, koska vauva itkee, taapero kiukkuaa, leikki-ikäinen ei muista aina käytöstapoja jne. Olen vakaasti sitä mieltä, että suomalaisessa ilmapiirissä on osasyy siihen että syntyvyys on laskussa ja ihmiset masentuvat. Opitaan jo äidin rinnalta asti, että kokoajan joku arvostelee ja missään nimessä häpeäksi ei saa olla.

Tämä kuvaus osuu naulan kantaan. Me muutimme puolison kanssa Keski-Eurooppaan, ja hämmästyksemme oli valtava, kun näimme miten eri tavalla täällä suhtaudutaan lapsiin. Samoin järkytys, kun tajusimme, kuinka lapsivihamielinen ilmapiiri Suomessa todella on täkäläiseen verrattuna. Nyt odotamme ensimmäistä lastamme, mutta aika epätodennäköiseltä näyttää, että Suomi saisi hänestä uutta veronmaksajaa... tavallaan sitä haluaisi kasvattaa lapsensa suomalaiseksi suomalaisessa ympäristössä, mutta paluu ei vain kerta kaikkiaan houkuttele yhtään juuri tuon ilmapiirin takia.