Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kaveria pidetty lapsena vähällä ruualla, ellei peräti nälässä, nykyään syö kaiken ja ”salaa”.
17.02.2019 |
Kyseessä siis kolmekymppinen, työssäkäyvä mies. Hän on lapsuutensa elänyt perheessä, jossa äitipuoli säännösteli lapsille ruuan niukaksi. Mainitsen vaan tämän äitipuolen siksi että näin oli asia. Isä oli aina töissä eikä osallistunut huuhollin pitoon ollenkaan.
Kaveri syö ihan hirveästi, aina, ja kiireellä, jos jossain yhdessä ruokaillaan. Hän hätäile ja seuraa syödessään sivusilmällä annoksia ja ruokia että vieläkö jotain on.
Jos hänet jättää yksin pöydän ääreen missä jotain tarjottavaa vielä on, hän oikeesti kaapii kulhot ja vadit sillä tavalla tyhjiksi, että kaikkiin jää pienenpieni murunen tai siivu, muuten puhtaaksi raapustettuna astiaan, ettei kukaan voi sanoa ”sähän olet syönyt kaiken”.
Ollaan tehty ihan testimielessä: jätetään kaveri yksin pöydän ääreen keittiöön, siinä on mustikkapiirakkaa vielä jäljellä. Tullaan takaisin vähän ajan kuluttua, niin piirakkapelti on raapustettuna puhtaaksi,ja reunassa on semmoinen 2cm pala.
Se sanoo itsekin välillä ettei vaan voi sille mitään että pitää huolehtia ruuan riittävyydestä. Koska lapsena oli aina nälkä.
Asuu yksin ja jääkaapissaan on yksi jugurttipurkki ja voipaketti, säännöstelee itse kotonaan kuitenkin ruokaa ihan naurettavuuksiin.
Onko sillä jokin syömishäiriö?
Kommentit (13)
Jotain samaa tulee mieleen kuin mitä oman, luultavasti syömishäiriöisen, mieheni käytöksessä on. Heillä kotona vouhotettiin jatkuvasti ettei saa lihoa ja painoa seurattiin ja sitten haukuttiin läskiksi. Tavatessamme mies oli niin luiseva, että lähekkäin olo teki kipeää, mutta kun sitä painoa oli silti niiiiiiin paljon. Muuten hyvä, mutta 2m pitkä mies painaa väkisinkin enemmän kuin muutaman kymmentä senttiä lyhyempi ja hoikka isänsä esimerkiksi, mutta siihen verrattiin silti aina. Ruuan hinta oli lapsuuden kodissa myös aina kynnyskysymys ja siitä säästettiin mitä ihmeellisimmin tavoin.
Tavatessamme mies punnitsi kaiken ja jakoi esimerkiksi rahkapurkin neljään osaan eri päiville ja siinä oli koko illan ateria. Kotonansa söi minimaalisen vähän ja töissä sitten taas niin paljon kuin ikinä pystyi kun "siitä on kerran maksettukin". Niin paljon urheilevaksi ihmiseksi näytti aika kamalalta suoraan sanottuna, ei lihaksia missään ja oli aina väsynyt ja vetämätön. On hämmentävää kuinka erilaiselta hän näyttääkin nykyään kun on oppinut syömään suht normaalisti. Välillä saan yhä kiinni ruuan punnitsemisesta ja punnitsee itsensä pahimmillaan joka aterian jälkeen. Näin tapahtuu yleensä kun on nähnyt vanhempiaan ja saanut kuulla miten sairaalloisen lihava hän onkaan taas
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan kuin mun koira. Sen pentueessa oli yksi hyvin ahmatti pulska poika, joka hotki kaikki ruuat. Ja kolme pienempää tyttöä. Yksi näistä tytöistä on mun koira. Sille on jäänyt päälle se että kaikki ruoka hotkitaan nopeasti pois ja ihan kaikki kelpaa syötäväksi. Sai eläinlääkäristäkin kehuja kuinka hyvä on syömään. Surullista.
Surullista. Ap:n uteliaassa suhtautumisessa on myös jotain karmivaa. Ystävälläsi on varmaankin lapsuudenkokemuksista johtuen traumaattinen suhde ruokaan. Jokaisella olisi tuollaisen lapsuuden jälkeen. Voisitte porukalla vaikka olla ymmärtäväisiä eikä "testailla". Mikä ihmeen järki tai mieli teillä siinä on? Joku voisi vaikka spekuloida, että jollain teidän porukassa ei ole empatiakykyä.
Mun miehen isäpuoli ei antanut poikapuoliensa syödä klo 16 jälkeen. Aamupaloja ei herunut. Koulussa lounas, kotona joku toinen sapuska sillon klo 16. Traumoja on edelleen 30 vuotta myöhemmin. Poikien äiti oli ilm. usein illat töissä.
Mulla on sama trauma ja on johtanut syömishäiriöön. Olen sekä nälkiinnyttänyt itseäni tarkoituksella (liittynee trauman toistoon, en kokenut olevani ruoan arvoinen, kotona pidettiin tarkoituksella nälässä äitipuolen toimesta). Toisaalta taas hotkin ja syön todella isoja annoskokoja. Ja jos syön lounasta, syön lähes aina liikaa. Suhde ruokaan on todella vinoutunut. Liian syömisen takia on painoa tullut tässä vuosien varrella mielestäni liikaa ja laihdutan taas, mutta meinaa mennä tuttuun kituuttamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ex-miehen isä laittoi jääkaappiin erillisen lukon jonka avain oli hänellä. Ei tietenkään itse laittanut ruokaa mutta oli tarkka että ruoka-aikoja seurattiin ja että pöytään tultiin kun ruoka oli valmista. Opetti siis mielestään lapsille täsmällisyyttä.
Kun äiti sanoi että ruoka on valmista, piti tulla heti pöytään. Tämä selevä. Mutta myöhästyä ei saanut siis yhtään, sekuntiakaan. Myöhästymisen tietysti arvioi sadistinen isäukko. Jos olet vaikka vessassa, niin kyllä siinä varmaan vähän ”myöhästyy”, kun kutsu käy.
Jos ei ollut pöydässä oikeaan aikaan niin jäi ilman. Seuraavan kerran sitten uudella aterialla. Jääkaappi lukkoon ja avain ukolle. Itse toki haki vielä iltsmyöhälläkin sieltä huikopalaa. Hänen maksamia ruokia ne oli kuulemma.
Voin sanoa ettö oli hieman jännittynyt tunnelma kaikkeen ruoanlaittoon liittyvässä sekä ruokailussa siinä perheessä. Muka näyteltiin normaalia ja ihan insinööri olikin ukko ammatiltaan.
Kaikki lapset aikuisena käyttää liikaa alkoa, eroja ja hermot loppu kaikilla.
Mulla on jonkin asteista traumaa ruokaan liittyen, mutta ei todellakaan noin pahaa. Meillä isä vahti juustonsiivun kokoa ja ettei varmasti laittanut toista tai muiden kalliiden tuotteiden määrää. Nälässä en ollut, mutta meillä ei ikinä ollut jogurttia, muroja, keksejä, limsoja, mehuja, leikkeleitä, hedelmiä, vihanneksia (paitsi oman maan porkkanaa tms), juustoja tms. Syötiin veteen keitettyä linssikeittoa (siis vettä ja linssikeittoa), pelkkää kaurapuuroa ilman maitoa, marjoja tai hilloa. Hyvin halpaa jaa yksinkertaista ruokaa. Jääkaapissa ei ollut mitään tai kaapeissa. Just vaan halvimmat kuivatarvikkeet. Leivät tehtii itse. Maitoa ei ollut juotavaksi.
Lopputuloksena, kun nyt on rahaa aikuisena, että ostan kaupasta kaikkea, mitä tekee mieli. Ihan kuin ruoka loppuis maailmasta. Kaapit pursuaa keksejä ja jääkaappi vihanneksista ym mitä on tehnyt mieli. Osa menee pilalle, kun en osaa suhteuttaa mitä kerkeän syödä ja mitä vain henkisesti haluan lapsuuden takia.
Riittää työstettävää, jotta saan ostelun tasapainoon.
Mua häiritsi tuo kaverin testailu. Mä suhtautuisin ymmärtävästi häneen ja tekisin ekstra paljon ruokaa kun hän on paikalla. Antaisin syödä niin paljon kun tekee mieli. Okei, jos on itsellä tiukkaa rahasta niin sitten jotenkin hienovaraisesti toisin ruuat, kun kaikki valmiita syömään.
Ystävällesi voisi ehdottaa että menisi terapiaan, helpottaisi varmasti hänen oloaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka läheinen olet tuon henkilön kanssa? Onko mitään hienovaraista keinoa ohjata häntä hoitoon? Varmasti itse kärsii suuresti tuosta, ja syömiseen liittyy syyllisyyttä, häpeää jne.
Mun mielestä tuon lapsuudenkokemuksen lisäksi on ihan yhtä karua tuo että pitää tolla lailla kaveria "testata". Aikamoisia kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei ollut itse ruuan kanssa ongelmaa, mutta kun perhe oli siinä koolla, niin usein tuli joku väittely. Ruumiillista kuritusta kun 80-luvulla käytettiin, niin usein pöydässä lyötiin siinä syömisen lomassa. Mielelläni söisin nyt aikuisena yksin, vaikka perhekin on. Johtuneeko tuosta, no ehkä liioittelen. Välillä on kyllä mullakin sellainen tunne, että en ansaitse ruokaa ja häpeän kun muut näkevät minun syövän. Syömishäiriöitä ei ole, koska nälkää en kestä.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä tuon lapsuudenkokemuksen lisäksi on ihan yhtä karua tuo että pitää tolla lailla kaveria "testata". Aikamoisia kavereita.
Niinpä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mikään ihme jos on nälässä pidetty että sitten hotkit kaiken minkä näet kun tilaisuus tulee...traumatisoitunut piruparka, veikkaan. terapiaan?
Alue: Aihe vapaa
Oot kyllä törkee kaveri. Sillä ei ole syömishäiriö. Sillä on trauma.
Mulla oli sadisti isä joka hakkasi, sulki pimeään kellariin, nöyryytti rajoittamalla vessakäyntejä (piti pidättää tuskissaan pitkiä aikoja) ja joka piti nälässä tahallaan, ei ilkeyttään sntanut ruokaa.
Nyt aikuisena oon vähän samanlainen: syön hotkien nopeasti, tarkksilen ettei kukaan tuu nappasmaan mun lautasta pois enkä saakaan syödä (näin tehtiin lapsena) ja saatan hotkaista isoja määriä. Kylässä en rohmua, osaan kontrolloida itseäni.
Trauma on asia jonka olemassaoloa ei itse voi päättää eikä se mene ohi omalla päätöksellä. Sun pitäisi ilkkumisen ja pilkkaamisen sijasta olla kaverillesi MYÖTÄTUNTOINEN.