Kuinka usein käy niin, että mies lähtee, koska ei kestä vauva-arkea tai pikkulapsiarkea?

Miten teistä kukaan voi sellaista sanoa mieheksi, joka ei kykene kuin keppiään survomaan, muttei lapsiaan hoitamaan.Ei se olu mies vaan kutjake.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kesti lähes 10vuotta, mutta kun erityislasten kanssa koko 10vuotta on ollut vaikeeta ja hirvee stressi päivästä toiseen niin lähti ja jätti kaiken. En ihmettele yhtään, jos se olisi vaihtoehto niin olisin lähtenyt myös. Valitettavasti en voi lapsille sitä tehdä.

Mikähän siinä on, että miesten on psykologisesti paljon helpompi häipyä kokonaan ja jättää lapset kuin naisen? Mikä miehen psyykessä mahdollistaa tämän, mutta ei naisen psyykessä? Toki jotain poikkeuksia on, mutta tämä on kyllä ehdoton pääsääntö.

Koska miesten perimmäinen tehtävä on siitellä ympäriinsä ja naisten tehtävä on hoitaa tulokset.  Näin on ollut jo vuosituhansia.

Ja tämän itsenäinen rohkea itsenäinen nykynainen on halunnut muuttaa ja v***uiksi meni. Eli rakkkaat naiset sitä saa mitä tilaa. Minä keskityn katkaravun vatkaamiseen te miesten haukkumiseen kuinka kelvottomia he ovat ja kuinka he samalla tekevät lasten elämästä ihan kamalaa.

Vierailija kirjoitti:

Tiia16 kirjoitti:

on yleistä. loppupeleissä mitä sellaisella miehellä tekisikään. oma kehitys jääny jälkeen eikä kykene vastuun ottamiseen. käykö se edes töissä. voikohon sitä löytää paremman miehen myöhemmin?

Ja tälläisten miesten kanssa naiset perustavat sen perheen ja tämän jälkeen typistävät itsensä lapsen asemaan ikään kuin olisivat tahdottomia olentoja vailla vastuuta omista valinnoistaan, päätöksistään ja arvioistaa omassa elämässään.

Te, ette ap ole missään erikoisasemassa tavattoman monet liitot päättyy eroon varsinkin pikkulapsivaiheessa. Parisuhde on aina kahden kauppa, jossa tulisikin aina miettiä pelkän yhden osapuolen syyttelyyn sijaan olisiko kummassakin vikaa. Tietoisuus siitä kuinka usein mies jättää perheensa tai miesten haukkuminen ei teidän liittoa pelasta.

Miten ap on muka haukkunut miestään tai muita miehiä?

Vierailija kirjoitti:

Miten teistä kukaan voi sellaista sanoa mieheksi, joka ei kykene kuin keppiään survomaan, muttei lapsiaan hoitamaan.Ei se olu mies vaan kutjake.

#voimaantuminen

Vierailija kirjoitti:

Miten teistä kukaan voi sellaista sanoa mieheksi, joka ei kykene kuin keppiään survomaan, muttei lapsiaan hoitamaan.Ei se olu mies vaan kutjake.

Se on enemmän mies kuin se, joka ei koskaan pääse keppiään survomaan. Myös sen survomattoman mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on juuri vuoden täyttänyt lapsi, ja koko vuoden ajan on tuntunut siltä, että mies ei kestä tätä pikkulapsiarkea, ei siis kestä melua, sitä että kaikkialla ei ole aivan siistiä koko ajan, eikä sitä että lapsi tarvitsee koko ajan jommankumman meistä huomioita ja hoitoa. Juttelin eilen pitkään erään miespuoleisen ystäväni kanssa tästä meidän kotitilanteesta, ja tämä kaveri ei muuten kommentoinut mutta sanoi, että eräs hänen kaverinsa (miespuoleinen siis) muutti vauvavuonna pois vaimon ja vauvan luota ihan vain siksi, että ei kestänyt vauvan läsnäoloa (itkua ym.). Lisäksi tiedän yhden tutun miehen, joka halusi avioeron päästäkseen eroon pikkulapsiarjesta, hän tapaa lapsiaan vain silloin tällöin. Kuinka yleistä tämä oikeasti on? Ja pitääkö tässä nyt oikeasti alkaa pelkäämään, että omakin mies häipyy, vaikka lapsenhoidosta suurimman osan teen minä?

Eikööhän siinä molemmat vanhemmat käy kierrrroksiilla. Tuli idea jos edes toiiinen vanhempi joi hetkeksi vapautuaa niiin toisellla on enempi voiiimia tukea.

Lapsen tekemisvaihe on ymmärrettävästi mukavaa mutta sitten...

Mikähän siinä on että haasteiden kohtaaminen tuntuu olevan niin vaikeaa? Ihanko oikeasti se tilanteesta pakeneminen on se parempi vaihtoehto josta sopii onnitella itseään vielä eläkeiässäkin? Että ihanaa kun onnistuin väistämään isän/äidin vastuuni, jipii kun elämä voikin olla ihanaa! Tulipa toukka tehtyä mutta ei minun niskoilleni.

Elämän on mun mielestä tarkoitus kasvattaa. Jos sä lähdet hiihtelemään aina kun tulee tiukka paikka niin pystytkö koskaan olemaan oikeasti tyytyväinen itseesi: selvisinpäs, pystyinpäs, hyvä minä!

Löysin tämän vanhan ketjun googlaamalla. Minun miehelläni on vaikeuksia jaksaa pikkulapsiperheen elämää, mutta ei hän ole paha tai turha ihminen. Hänellä vain oli idealistiset käsitykset ja suuret odotukset siitä millaista isyys tulisi olemaan, ja näen hänestä että hän kokee epäonnistuneensa kun ei jaksakaan. Se taas masentaa. Toivon kovasti että löydämme silti tavan jatkaa perheenä ja että mieheni saisi itsensä parempaan kuntoon.