Lue keskustelun säännöt.
Kuinka usein käy niin, että mies lähtee, koska ei kestä vauva-arkea tai pikkulapsiarkea?
15.02.2019 |
Meillä on juuri vuoden täyttänyt lapsi, ja koko vuoden ajan on tuntunut siltä, että mies ei kestä tätä pikkulapsiarkea, ei siis kestä melua, sitä että kaikkialla ei ole aivan siistiä koko ajan, eikä sitä että lapsi tarvitsee koko ajan jommankumman meistä huomioita ja hoitoa. Juttelin eilen pitkään erään miespuoleisen ystäväni kanssa tästä meidän kotitilanteesta, ja tämä kaveri ei muuten kommentoinut mutta sanoi, että eräs hänen kaverinsa (miespuoleinen siis) muutti vauvavuonna pois vaimon ja vauvan luota ihan vain siksi, että ei kestänyt vauvan läsnäoloa (itkua ym.). Lisäksi tiedän yhden tutun miehen, joka halusi avioeron päästäkseen eroon pikkulapsiarjesta, hän tapaa lapsiaan vain silloin tällöin. Kuinka yleistä tämä oikeasti on? Ja pitääkö tässä nyt oikeasti alkaa pelkäämään, että omakin mies häipyy, vaikka lapsenhoidosta suurimman osan teen minä?
Kommentit (28)
On se aika yleistä että mies ei kestä pikkulapsiarkea. Jokainen ei tietenkään eroa, mutta sellainen kiukuttelu, autotalliin/kavereiden luo katoaminen, salasuhteen aloittaminen jne. on hämmentävän yleistä mielestäni.
Kun me saimme lapsen ja alun rankkuus iski vasten kasvoja, mieheni sanoi minulle: "meidän pitää vain pitää mielessä, että tämä on ohimenevä vaihe. Tällä hetkellä meidän pitää vain koittaa jaksaa ja pitää huolta toisistamme, jossain vaiheessa kyllä helpottaa." Silloin tiesin löytäneeni aarteen. Jos kaikki osaisivat suhtautua noin, olisivat vauva-ajat niin paljon helpompia. Mutta kun karkuun on päästävä HETI kun vähänkin elämään tulee ahdistusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen myös joitain. En pidä vastuun pakoilijoita oikein edes miehinä. Pelkkiä mikkihiiriä tommoset pellet.
Täällä kesti lähes 10vuotta, mutta kun erityislasten kanssa koko 10vuotta on ollut vaikeeta ja hirvee stressi päivästä toiseen niin lähti ja jätti kaiken. En ihmettele yhtään, jos se olisi vaihtoehto niin olisin lähtenyt myös. Valitettavasti en voi lapsille sitä tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Täällä kesti lähes 10vuotta, mutta kun erityislasten kanssa koko 10vuotta on ollut vaikeeta ja hirvee stressi päivästä toiseen niin lähti ja jätti kaiken. En ihmettele yhtään, jos se olisi vaihtoehto niin olisin lähtenyt myös. Valitettavasti en voi lapsille sitä tehdä.
Mikähän siinä on, että miesten on psykologisesti paljon helpompi häipyä kokonaan ja jättää lapset kuin naisen? Mikä miehen psyykessä mahdollistaa tämän, mutta ei naisen psyykessä? Toki jotain poikkeuksia on, mutta tämä on kyllä ehdoton pääsääntö.
Tiedän yhden tapauksen. Oma esikoinen 10 ja valtava määrä lapsiperheitä lähipiirissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ei siis ole lapsen isä? Huomaatko, että et kertaakaan käyttänyt sanaa isä?
on yleistä. loppupeleissä mitä sellaisella miehellä tekisikään. oma kehitys jääny jälkeen eikä kykene vastuun ottamiseen. käykö se edes töissä. voikohon sitä löytää paremman miehen myöhemmin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun exäni teki näin. Ei kestänyt lapsiperhe-elämää edes yhtä kuukautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kesti lähes 10vuotta, mutta kun erityislasten kanssa koko 10vuotta on ollut vaikeeta ja hirvee stressi päivästä toiseen niin lähti ja jätti kaiken. En ihmettele yhtään, jos se olisi vaihtoehto niin olisin lähtenyt myös. Valitettavasti en voi lapsille sitä tehdä.
Mikähän siinä on, että miesten on psykologisesti paljon helpompi häipyä kokonaan ja jättää lapset kuin naisen? Mikä miehen psyykessä mahdollistaa tämän, mutta ei naisen psyykessä? Toki jotain poikkeuksia on, mutta tämä on kyllä ehdoton pääsääntö.
Jokin idea siinä on, että lapsen ensimäinen hoivaaja on nainen. Tämä itsekeksimänne idologia ei tainut tuoda sitä onnellisuutta perheisiin ja parisuhteet muistuttaa enemmänkin sotaa kumpi sukupuoli saada tehdä mitäkin, kuin että haettaisiin sitä onnellisuutta perheisiin niin kuin luonto on tarkoittanut. Isä ei osaa olla äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies ei siis ole lapsen isä? Huomaatko, että et kertaakaan käyttänyt sanaa isä?
Niin onko se isä saanut mahdollisuuden? Vai onko isä joku varavanhempi joka vastaa kun se sopii äidille? Onko isälle annettu tilaa olla lapsen kanssa ilman ohjaamista ja säätelyä? Kuinka moni teistä jaksaisi, jos joku teille koko ajan yrittää määritellä millaista sen isyyden tulisi olla tai teki isä niin tai näin tyytymättömyys tulee esille, jne...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies ei siis ole lapsen isä? Huomaatko, että et kertaakaan käyttänyt sanaa isä?
Niin onko se isä saanut mahdollisuuden? Vai onko isä joku varavanhempi joka vastaa kun se sopii äidille? Onko isälle annettu tilaa olla lapsen kanssa ilman ohjaamista ja säätelyä? Kuinka moni teistä jaksaisi, jos joku teille koko ajan yrittää määritellä millaista sen isyyden tulisi olla tai teki isä niin tai näin tyytymättömyys tulee esille, jne...
Eron jälkeen isäni oli sitä mieltä, että lasten kanssa ei heidän kylässä ollessaan tarvitse tehdä mitään eivätkä lapset saa olla vanhemmalle häiriöksi. Kutsutko sinä tuota vanhemmuudeksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapseni isä oli, on, tällainen. Minä lähdin lapsen kanssa, ettei tarvinut jäädä hänen nyrpeää naamaansa kattelemaan. Mielestäni lapselle parempi niin, että näkee isäänsä kaksi kertaa kuukaudessa ja viettää laatuaikaa, kuin että näkisi nyrpeetä naamaa ja poissaoloa 24/7. Lapseni ei pyytänyt isäkseen tuollaista nysvää, joka ei osaa ottaa vastuuta.
Nykyinen mieheni on samanlainen. Ei kestä lapsiarkea. Erona vain se, että meillä ei ole yhteisiä lapsia ja jälkiviisaana on nyt helppo sanoa, että ei myöskään tule. Jos mies haluaa lapsia, tehkööt niitä jonkun muun kanssa tai aikuistukoot. Sitä ennen niitä mun kanssa turha edes haaveilla. En yhtään lasta tähän maailmaan synnytä, joka isän vuoksi joutuisi yhtään kärsimään, kun toinen ei osaa ottaa vastuuta. Miehelläni siis yksi lapsi edellisestä suhteesta, joten tiedän, minkälainen hän on "isänä"... ja no, ihmisenä.
Tiia16 kirjoitti:
on yleistä. loppupeleissä mitä sellaisella miehellä tekisikään. oma kehitys jääny jälkeen eikä kykene vastuun ottamiseen. käykö se edes töissä. voikohon sitä löytää paremman miehen myöhemmin?
Ja tälläisten miesten kanssa naiset perustavat sen perheen ja tämän jälkeen typistävät itsensä lapsen asemaan ikään kuin olisivat tahdottomia olentoja vailla vastuuta omista valinnoistaan, päätöksistään ja arvioistaa omassa elämässään.
Te, ette ap ole missään erikoisasemassa tavattoman monet liitot päättyy eroon varsinkin pikkulapsivaiheessa. Parisuhde on aina kahden kauppa, jossa tulisikin aina miettiä pelkän yhden osapuolen syyttelyyn sijaan olisiko kummassakin vikaa. Tietoisuus siitä kuinka usein mies jättää perheensa tai miesten haukkuminen ei teidän liittoa pelasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kesti lähes 10vuotta, mutta kun erityislasten kanssa koko 10vuotta on ollut vaikeeta ja hirvee stressi päivästä toiseen niin lähti ja jätti kaiken. En ihmettele yhtään, jos se olisi vaihtoehto niin olisin lähtenyt myös. Valitettavasti en voi lapsille sitä tehdä.
Mikähän siinä on, että miesten on psykologisesti paljon helpompi häipyä kokonaan ja jättää lapset kuin naisen? Mikä miehen psyykessä mahdollistaa tämän, mutta ei naisen psyykessä? Toki jotain poikkeuksia on, mutta tämä on kyllä ehdoton pääsääntö.
Koska miesten perimmäinen tehtävä on siitellä ympäriinsä ja naisten tehtävä on hoitaa tulokset. Näin on ollut jo vuosituhansia.
En tunne yhtään tuollaista tapausta.
Mun mies ei kestänyt. Tuli jo raskausaikana levottomaksi ja etäiseksi, vaikka tosiaan itse oli lasta halunnut vähintään yhtä paljon kuin minä itse. Vauvan synnyttyä hermostui pienestäkin itkusta aivan järjettömästi, ahdistui ja usein lähti ulos kävelemään. Alkoi paeta ylitöihin ja kaljoitteluun pubissa yhä enemmän, ja puhui siitä että luultavasti oikeasti sekoaa jos jää asumaan minun ja vauvan kanssa.
Kun vauva oli 7 kk, mies ilmoitti että muuttaa pois. Samalla kertoi myös, että hänellä on toinen nainen, joten on turha ruikuttaa perään enää. Sillä tosiaan oli joku baarista pokattu paljon nuorempi rajun näköinen nainen, jonka kanssa juttu ei sitten ilmeisesti kuitenkaan montaa kuukautta kestänyt. Mies halusi myös että olen yksinhuoltaja, koska hän ei halua sitoa itseään rääkyvään kersaan, jonka kanssa hänellä ei ole hajuakaan miten toimitaan. Haluaa vapaasti muuttaa ulkomaille jne ilman sitoumuksia. Hyvä eroonpääsy, mnäin jälkeenpäin ajatellen, mutta otti se koville silloin aikanaan, kun aikomukseni ei ollut todellakaan yh:ksi ryhtyä.
Täällä aikuinen, lähes 40v mies yllättyi kovasti siitä, millaista vauva-arki oli, vaikka vakuutti, että on kyllä varautunut pahimpaan. Meillä oli kaiken lisäksi hyvin helppo vauva, mutta vauvan isä meni jotenkin täysin solmuun uudesta elämäntilanteesta. Kun lapsi oli vuoden vanha isä jäi vuodeksi hoitovapaalle. Silloin vasta hän tunsi olonsa mukavaksi uudessa roolissaan.
Minun mieheni kyllä nauttii silminnähden isyydestä ja vauva/pikkulapsiajasta. Loistava isä ja vaikuttaa olevan erittäin onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies ei siis ole lapsen isä? Huomaatko, että et kertaakaan käyttänyt sanaa isä?
Niin onko se isä saanut mahdollisuuden? Vai onko isä joku varavanhempi joka vastaa kun se sopii äidille? Onko isälle annettu tilaa olla lapsen kanssa ilman ohjaamista ja säätelyä? Kuinka moni teistä jaksaisi, jos joku teille koko ajan yrittää määritellä millaista sen isyyden tulisi olla tai teki isä niin tai näin tyytymättömyys tulee esille, jne...
Eron jälkeen isäni oli sitä mieltä, että lasten kanssa ei heidän kylässä ollessaan tarvitse tehdä mitään eivätkä lapset saa olla vanhemmalle häiriöksi. Kutsutko sinä tuota vanhemmuudeksi?
Omat vanhempani eivät olleet edes eronneet he olivat sitä mieltä, että lapset ei saa näkyä ja kuulua. Ja vanhemmuus oli sitä, että oli koti, vaatteet ja ruoka. Eikä meidän kanssa mitään tehty ja mitä enemmän oltiin ulkona tai kavereilla sen parempi. Kutsuisitko sinä tuota vanhenmuudeksi.
Onko sinulla kokemuksellista vertailupohjaa tämän päivän isyydestä?
Tunnen yhden tällaisen miehen, enkä arvosta hänen tekoaan kyllä yhtään.