Lue keskustelun säännöt.
Yliopisto ja väärä ala! Ahdistaa...
Taniane
11.02.2019 |
Olen todella hukassa. Olen etsiskellyt omaa polkuani jo tovin. Olen 29-vuotias, ja vasta viime vuosina löytänyt sisäisen paloni opiskeluun. Perhepiiristäni ei juuri löydy korkeasti koulutettuja, joten yliopistot ja ammattikorkeat näyttäytyivät silmissäni pitkään vain kaukaisena utopiana, johon minun rahkeeni eivät koskaan riittäisi. Lukiokin jäi aikanaan kesken, kun en muka olisi siellä kuitenkaan pärjännyt. No, muutaman vuoden päästä kesken jäänyt lukio alkoi kaihertaa mieltä, joten kirjoitin lopulta itseni ylioppilaaksi aikuislukiosta, hyvin arvosanoin. Se oli todella onnellista aikaa ja tunsin, että olin viimein löytänyt oman polkuni, tahdoin palavasti opiskella lisää.
Ilokseni pääsinkin sisään yliopistoon, tosin en ensimmäiseen hakutoiveeseeni. Oli todella ristiriitaiset tunnelma,t sillä ikää minulla oli omaan silmääni mittarissa jo liikaakin, että olisin voinut jarrutella enää yhtään opiskelun aloittamista. Kuitenkaan en ollut varma, oliko tämä juuri minun alani. Lopulta päätin, että kun olen jalan sinne yliopistoon sisään saanut niin kyllä minä sen paikan vastaan otan. Pääsin siis opiskelemaan varhaiskasvatusta.
Ensimmäinen vuosi on menossa ja koko syyslukukauden leijuin pilvissä ja rakastin opiskelua, tuntui että olen todella löytänyt oman paikkani ja vihdoinkin minulla on jotain annettavaa itsestäni. Kaiken lisäksi muut kurssilaiset ovat olleet aivan ihania ja olen saanut hyviä ystäviä yliopistolta, aiemmin minulla kun tuskin edes oli ystäviä. Valitettavasti todellisuus löi vasten kasvoja, kun vuodenvaihteen jälkeen oli vuorossa harjoittelua päiväkodissa. Ymmärsin, että ala ei ole minulle, yritin sen kieltää itseltäni pitkään ja uskotella itselleni pitäväni alasta, mutta en voi taistella todellisia tunteitani vastaan. Ala ei ole sitä mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa, niin surullista kuin se onkin myöntää. Opiskelu vain on ollut antoisaa, koska ensimmäisen vuoden opinnot ovat olleet enimmäkseen ns. yleisopintoja painottumatta liikaa varhaiskasvatukseen.
Olen alkanut tajuta, että intohimoni on kirjoittaa, esimerkiksi kirjallisuustiede kiinnostaa todella paljon. Varhaiskasvatuksen opettajan työnsaanti olisi toki pommin varmaa, kun taas kirjoittajan uralla työnäkymät eivät ole mitenkään itsestään selvät. Siispä pohdin, kannattaisiko rohkeasti hakeutua opiskelemaan alaa, joka todella kiinnostaa, vai sinnitellä kandi nykyisistä opinnoista, olisipahan sitten edes tutkinto takataskussa, jolla töitä heruisi tiukan paikan tullen? Eihän tässä mitään, jos olisin nuorempi ja olisi "aikaa" testailla eri alojen sopivuutta, mutta kohta kolmekymppisenä harmittaa, että opiskelut venyisivät entisestään jos hakeutusin toiselle alalle ja jättäisin nykyiset opinnot kesken... Kaiken kukkuraksi toisen puoliskoni kanssa on suunniteltu perheen lisäystä lähivuosille, ja sekin sitten lykkääntyisi kun opiskelut venyvät..
En tiedä mitä edes haen tällä aloituksella, vertaistukea, neuvoja, näkökulmia? Tärkeintä kai oli saada purkaa sydäntä, kun tuntuu etten kellekään uskalla asiasta mainita, että olenkin mahdollisesti ottanut harha-askeleen...
Kommentit (27)
Minä otin sivuaineeksi alan, josta todella olin kiinnostunut ja sain sen vaihdettua myöhemmin pääaineeksi.
Kävi ylllättävän helposti vaikka ala on sellainen, johon otetaan hyvin vähän opiskelijoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jännä juttu tuo tausta. Itselläni ei suvussa juurikaan korkeasti koulutettuja, ja olen duunariperheestä. Silti en ikinä kokenut, etten voisi mennä yliopistoon siinä kuin kuka vaan muukin. Lukiokin oli itsestäänselvyys.
Sama homma. Olen duunariperheestä, mutta koulussa meni hyvin ja oli ihan itsestäänselvyys jatkaa luokioon ja yliopistoon. Ei niillä taustoilla ollut mitään merkitystä.
Kiitos taas kaikille vastanneille! Kirjallisuutta opiskellessa tosiaan ei sinällään itse kirjoittamista opiskella, mutta kirjallisuutta lukemalla luulisi kirjoittamisenkin harjaantuvan. Tuota linjaa ajattelin myös sen takia, että siinä sivuaineita voi valita huomattavasti vapaammin yli tiedekuntienkin, kuin nykyisissä opinnoissani, jossa noudatanme tarkasti tutkintorakennetta. Siksi ajattelin, että tuo kirjallisuus olisi siinämielessä hyvä, että voisin ”rakentaa” itse polkuni.
Edelleen silti mietityttää, onko fiksumpaa tehdä kandi nykyisistä opinnoista ensin? Olisiko siitä minkään suhteen hyötyä? Valmistuisin kandiksi alalle, joka ei ole minua varten, ja joka avaa ovia oikeastaan vain yhteen suuntaan, päiväkoteihin. Vai voisiko alan kuin alan kandista olla jotain yleistä hyötyä työmarkkinoilla/muissa opinnoissa?
Sinälläänhän nykyisistä opinnoistani tekisin kandin helpoiten, kun olen jo sisällä ja parin kuukauden päästä olisi jo eka vuosi taputeltu. Opinnot eivät ole myöskään vaikeita. Toisaalta tuntuu että aika valuu hukkaan ja kaipaan aivan erilaista opiskelua, enemmän haastetta. Opinnot ovat kevätlukukaudella painottuneet niin paljon käytäntöön, että tuntuu etten saa mitään itseä kiinnostavaa opinnoista irti, kun tosiaan ala ei tunnukaan omalta. Mieluummin lukisin vaikka jotain yleissivistävää, kun konttaisin yliopiston lattialla leikkien lastenleikkejä kaiket päivät. :/
Ja vielä ap jatkaa, että myöskin kauhistuttaa tulevien vuosien pitkähköt työharjoittelut päiväkodeissa, kun mietin mitä kaikkea voisin senkin ajan opiskella. :/
Millaisten asioitaan parissa haluat tehdä työtä? Se on tärkeä kysymys. Tunnen muutamia yliopisto-opiskelijoita jotka on opiskelleet vain sitä mikä kiinnostaa, ja katuvat myöhemmin, kun ei koulutusta vastaavaa työtä löydy.
Yksi mahdollinen polku mikä tulee mieleen, on että teet nyt kandin siitä mitä opiskelet ja sitten kirjallisuustieteestä maisterin. Ehkä siinä voisi päätyä kirjastotöihin? Siinä varmasti nykyisestä koulutuksesta hyötyä kun työ on asiakaspalvelua ja kirjastoissahan vierailee paljon koululaisryhmiä yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä juttu tuo tausta. Itselläni ei suvussa juurikaan korkeasti koulutettuja, ja olen duunariperheestä. Silti en ikinä kokenut, etten voisi mennä yliopistoon siinä kuin kuka vaan muukin. Lukiokin oli itsestäänselvyys.
Sama homma. Olen duunariperheestä, mutta koulussa meni hyvin ja oli ihan itsestäänselvyys jatkaa luokioon ja yliopistoon. Ei niillä taustoilla ollut mitään merkitystä.
Sehän on tutkimuksissakin ilmi tullut ja ihan yleisessä tiedossa, että koulutustausta ikävä kyllä on vielä tänäkin päivänä melko vahvasti ylisukupolvista, eli periytyy, huolimatta nykypäivän tasa-arvoon pyrkivistä toimista. Lienettekö mitään akateemista koulutusta saaneetkaan kun ette moista tienneet.
Kannattaa myös muistaa, että tosi monen alan kursseja voi käydä ilman, että virallisesti ottaa niistä sivuainetta tms., tai näin ainakin vielä pari vuotta sitten, kun itse olin perustutkinto-opiskelija. Ja luennothan on lähtökohtaisesti avoimia kaikille. Itse vaihdoin pääainetta niin, että tein ensin uudesta pääaineesta (ja parista muusta) muutamia kursseja kokeeksi, ja sitten jatkoin uudesta pääaineesta ikään kuin tosi laajan sivuaineen. Hain sitten siihen aineeseen maisterivaiheeseen ns. erillisvalinnassa, kun kandi ekasta pääaineesta oli valmis (mut en ole varma, onko tätä reittiä enää).
Eli kannattaa ennen vaihtoa ehkä käydä mahdollisuuksien mukaan katsomassa, millaisia kursseja esim. kirjallisuustieteessä oikeasti on ja mahdollisuuksien mukaan suorittaa niitä. Tämä auttaa myös, jos päädyt pääsykokeisiin. Mutta kuten täällä parikin tyyppiä on todennut, niin jos kiinnostuksesi kohdistuu nimenomaan kirjoittamiseen eikä kirjallisuudentutkimukseen, niin joku muu ala voi olla vielä oikeampi. Esim. Sirpa Kähkönen totesi kerran, että hän meni opiskelemaan kirjallisuustiedettä, kun halusi kirjailijaksi, mutta tajusi sittemmin, että historian opiskelu antaa hänelle kirjoittamista ajatellen paljon enemmän.
Melkein kaikkiin yliopisto-opintoihin pätee myös se, että kannattaa miettiä osaamistaan laajemmin kuin jonkin yhden työpaikan näkökulmasta. Samalla pääaineella voi päätyä tosi erilaisiin työtehtäviin. Ja ne sivuaineetkin merkkaa paljon.
Tsemppiä!