Lue keskustelun säännöt.
Olen täysin loppu taaperon suhteen eikä mieheni edes yritä ymmärtää
11.02.2019 |
Hänen mielestään minun pitäisi vain asennoitua paremmin lapsen uhmaan, vaikka asenteesta se tuskin enää on kiinni kun saan päivittäin pienistäkin vastoinkäymisistä romahduksia. Kyse ei ole varsinaisesti uhmasta, vaan omasta, jo vuosia horjuneesta mielenterveydestä, joka ei vain kestä tätä uhmaikää enää kaiken muun lisäksi. En jaksa enää edes yrittää hänen kanssaan ja näin ollen vain pahennan tilannetta. Oon yrittänyt tehdä hänen kanssaan kahdestaan kaikkea kivaa ja yrittänyt huomioida hänet aina kun vauvalta ehdin, mutta mikään ei riitä, joten en jaksa enää. Kaikki yritykseni menevät näköjään hukkaan. Vituttaa ja masentaa, kun en pysty edes yhtä vuorokautta oman lapseni kanssa olemaan ilman että huudan, raivoan, itken ja koen pilaavani lapseni elämän olemalla hänen äitinsä. Yhden todella hälyyttävän asian huomasin tänään. Nimittäin sen, että en ärsytykseltäni enää jaksa tai ehdi aina nähdä hänen ihania puoliaan enkä nauraa hänelle, kun tekee tarkoituksella jotain hauskuuttaakseen minua. Mieheni syyllistää tästä jatkuvasti ja sitten taas itken ja lapsi tuijottaa itkevää äitiä oudosti jostain kauempaa.
Soppaa sekoittaa pieni vauva ja väsymys. Tiedostan, ettei toinen lapsi tähän tilanteeseen ollut välttämättä se fiksuin vaihtoehto. Vauva kuitenkin on jo olemassa, joten sillä mennään mitä on annettu.
Mieheni sai aika kauan patistaa hakemaan apua ennen kuin sain neuvolassa suuni auki. Olen siis menossa neuvolapsykologin juttusille. Toivon, että sieltä saisin apua tai edes pienen ponnistuksen kohti parempaa oloa. En tiedä miksi edes kirjoitin tästä tänne. Olen vain niin loppu.
Kommentit (50)
Vierailija kirjoitti:
Aplla varmasti on raskasta mutta ei se silti ole mikään luonnonlaki että KAIKILLA on raskasta. Mulla eka sarja lapsia tuli niin että kolme lasta neljässä vuodessa, kaikkien ikäero toisiinsa alle 2v. Olemme totaalitukiverkottomia, koskaan ei apua mistään.
Toinen sarja tuli sitten 7 v päästä eli 2 lasta alke 2v ikäerolla. Yhteensä lapsia 5. Edelleen totaalitukiverkottomia ollaan, en ole kertaakaan saanut lastenhoitoapua. Silti pärjätään.
Tarkoitus ei ole nyt kehua vaan korostaa että on MAHDOLLISTA pärjätä ilman uupumista ja pään räjähdystä.
Kyllä, aina on poikkeus sääntöön. Aina on joku joka selviää jostain mistä muut ei selviä, aina on se joku hannuhanhi jolla kaikki menee putkeen ja pääsee helpolla. Ihmiset on yksilöitä, niin aikuiset kuin lapsetkin.
Mitä hyötyä on korostaa että on mahdollista ettei 100% kaikilla mene kaikki päin helvettiä? Auttaako se jotenkin niitä kaikkia joilla menee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli ap luulee ratkaisevansa jotain ongelmaa huutamalla ja raivoamalla lapselle?
Katsopas 15- 20 vuoden päästä minkälainen mt-ongelma lapsellasi on.
Miksi mulla oli niin helppoa vaikka olin yh?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aplla varmasti on raskasta mutta ei se silti ole mikään luonnonlaki että KAIKILLA on raskasta. Mulla eka sarja lapsia tuli niin että kolme lasta neljässä vuodessa, kaikkien ikäero toisiinsa alle 2v. Olemme totaalitukiverkottomia, koskaan ei apua mistään.
Toinen sarja tuli sitten 7 v päästä eli 2 lasta alke 2v ikäerolla. Yhteensä lapsia 5. Edelleen totaalitukiverkottomia ollaan, en ole kertaakaan saanut lastenhoitoapua. Silti pärjätään.
Tarkoitus ei ole nyt kehua vaan korostaa että on MAHDOLLISTA pärjätä ilman uupumista ja pään räjähdystä.Kyllä, aina on poikkeus sääntöön. Aina on joku joka selviää jostain mistä muut ei selviä, aina on se joku hannuhanhi jolla kaikki menee putkeen ja pääsee helpolla. Ihmiset on yksilöitä, niin aikuiset kuin lapsetkin.
Mitä hyötyä on korostaa että on mahdollista ettei 100% kaikilla mene kaikki päin helvettiä? Auttaako se jotenkin niitä kaikkia joilla menee?
Ei auta mutta se kumoaa väitteen jonka joku esitti: ”kaikilla on rankkaa”.. olet vissiin yksinkertainen kun et ymmärrä lukemaasi.
Ja ps en ole todellakaan hannuhanhi vasn lapsena ha-kat-tu ja hyväksi_käytetty. Tän takia oon tukiverkoton. Ja SILTI pärjään. Taitaa käydä sua hermoon kun ite et pärjää edes yhdenkään kanssa...
Vierailija kirjoitti:
Eli ap luulee ratkaisevansa jotain ongelmaa huutamalla ja raivoamalla lapselle?
Katsopas 15- 20 vuoden päästä minkälainen mt-ongelma lapsellasi on.
Miksi mulla oli niin helppoa vaikka olin yh?
Jos AP luulisi näin, niin hän ei olisi varmaan kirjoittanut tuollaista aloitusta kuin kirjoitti.
Suosittelen lukemaan - tällä kertaa käyttäen sisälukutaitoa.
Vierailija kirjoitti:
Eli ap luulee ratkaisevansa jotain ongelmaa huutamalla ja raivoamalla lapselle?
Katsopas 15- 20 vuoden päästä minkälainen mt-ongelma lapsellasi on.
Miksi mulla oli niin helppoa vaikka olin yh?
Kylläpä luit ap:n viestin hyvin. Tietenkään se ei halua huutaa ja raivota lapsilleen. Täällä monet yrittää auttaa sitä mutta sitten on sellaisia ylimielisiä ääliöitä niin kuin sinä jotka kuvittelette että kaikki ihmiset on samanlaisia ominaisuuksiltaan ja kyvyiltään. Säälin lapsiasi jos olet yhtä ylimielinen sitten kun heillä on omia lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Unohdin täysin kirjoittaa aloitukseen, että esikoinen on hoidossa kolmena päivänä viikossa. Luulisi, että se auttaisi jaksamaan paremmin ja saakin sen hoitopäivän ajan kun saan olla rauhassa kotona vauvan kanssa. Mutta kun lapsi tulee taas kotiin, niin sota syttyy. Mies on myöskin viettänyt nyt paljon aikaa taaperon kanssa kodin ulkopuolella, mutta tuntuu, että työnnän lastani aina vain kauemmas kun hän on poissa.
Joku otti herneen nenäänsä otsikosta. Miehen takia hain apua, mutta kotona koen kokoajan pelkkää syyllistämistä siitä miten "hoidan" tämän äitiyden tällä hetkellä. Mies on myös melko väsynyt tilanteeseen, mutta kestää huomattavasti paremmin tällaista kuormittavaa elämänvaihetta kuin minä. Hän ehkä saattaa hermostuksissaan sanoa asioita, joita ei tarkoita, mutta kyllä minua loukkaa kommentit siitä miten huonosti taas suoriudun.
Ja syy miksi olen alunperinkään tehnyt lapsia... En tiedä, en rehellisesti sanottuna tiedä. Tai en ainakaan muista.
Ap
Tää on ihan hyvä huomio myös että läheskään aina se vanhemman sisaruksen osapäivähoitoon laittaminen ei helpota tilannetta koska samalla kun kotona olevan vanhemman stressi hieman vähenee niin sen hoitoon laitettavan lapsen stressi ja tarve vanhemman huomiolle moninkertaistuu.
Ymmärrän turhautumisesi miehen kommentointiin, sen täytyy tuntua todella ikävältä tilanteessa kun olet aivan loppu ja koitat vain selviytyä minuutti kerrallaan. Toisaalta miehesi saattaa olla ihan yhtä loppu sinun huutamiseen ja lapsen kanssa tappeluun, ehkä hänkin koittaa selviytyä ilta kerrallaan ja tekee vain sen mihin pystyy? Se ei tee hänen kommentoinnistaan fiksua, järkevää tai oikeaa, huolimatta kommenttien syystä ne ovat tahdittomia ja loukkaavia. Mutta sinä huudat lapselle ja mies huutaa sinulle. Toimitte molemmat väärin eikä yhden syyllistäminen kummankaan toimesta ole järkevää.
Tärkeää on että sinä ap, saat oman mielenterveytesi mahdollisimman pian hoidon alle. Neuvolapsykologi on varmaan ihan hyvä paikka aloittaa mutta tarvitset säännöllisen hoitokontaktin ja terapiaa, mahdollisesti lääkitystä ainakin jos olet sellaisesta jo aiemmin saanut apua. Tilanne kotona ei parane ennen kuin sinä saat pääsi parempaan kuntoon, sitä kautta tilanne rauhoittuu kun saat itsesi jälleen parempaan kontrolliin ja kykenet sietämään haastavia lapsia. Tarvitset myös "luvan" olla ihan loppu, miehesi täytyy ymmärtää että kyse ei ole tavallisesta väsymyksestä etkä sinä ilkeyttäsi sille lapselle huuda. (Tuskin miehesikään ilkeyttään siis sinulle huutaa). Miehesi täytyy ehdottomasti ottaa vetovastuu molemmista lapsista useampana iltana viikossa ja joka ilta vähintään toisesta. Hyvää tekisi varmaan myös äidin miniloma ystävän luona tai hotellissa ja isä hoitaa lapset, saa tarvittaessa apua isovanhemmilta mutta sinua ei häiritä.
Ap ja esikoinen tarvitsevat positiivisia kokemuksia toisistaan ja se vaatii aikaa, ei voi ajatella että nyt pelaan lapsen kanssa peliä puoli tuntia ja sitten sen on perkule sentään paras olla kiltisti loppuilta kun sai huomiota. Isä kotiin vauvan kanssa ja äiti esikoisen kanssa ulos, hauskaa pitämään. Aloittakaa pienestä mutta pitäkää yhteinen aika säännöllisenä ja pyri sinä aikana keskittymään lapseen täysin. Ei haittaa jos joskus suutut mutta älä lähde sotaan, älä syyllistä lasta äläkä huuda. Äläkä missään nimessä rankaise lasta sillä että lopetat yhteisen ajanvieton.
Äärimmäinen keino saada apua on sitten tehdä omista lapsista lastensuojeluilmoitus, sitä kauttakin voi kuitenkin olla vaikea saada sellaista tukea joka olisi itselle mieluisinta. Toivottavasti joku vinkeistä osuu edes vähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisit miettiny kolmesti enneku halusit saattaa lapsen maailmaan, jota et halunnutkaan.
Sanohan tämä äidillesi.
Sinähän tässä ongelma olet.
Vastaa nyt miksi pitää tehdä niitä lapsia kun mielenterveys on mitä on?Ajattele vähän millaisen lapsuuden annat lapsellesi.
Ai minäkö? Minulla on yksi lapsi, kouluiässä. Eikö tule mieleesi, että sivullisten mielestä maassa makaavan potkiminen ei ole hyväksyttävää käytöstä?
Ajattele sinä, mitä vahinkoa teet aapeen lapsille käymällä heidän äitinsä kimppuun. Jos syyllistäminen auttaisi, hänellähän menisi jo loistavasti. Onhan hänellä jo alalla ansioitunut mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse ole ollut kolmen pienen lapsen yksinhuoltajan vailla minkäänlaista tuki verkostoa. Mies häipyi, eikä pitänyt minkäänlaista yhteyttä. Ei siinä ole valitukset auttaneet. Nuorena jaksaa.
Äitini yhdeksän lapsen äitinä ei valittanut koskaan. Oli kantovedet ja aina ruokaa laittaessaan hellaan oli sytytettävä tuli. En ymmärrä miksi nuoret äidit valittaa joka pikkujutusta.
No, sanontahan on, Ennen oli miehet rautaa.
Hienoa että te olette jaksaneet. Vaan mistä tiedät, että äitisi ei valittanut?
Minun isoäitini ei jaksanut, masentui ja jäi sänkyyn makaamaan luteiden kanssa, lapset saivat pärjätä miten pärjäsivät. Lapset kerjäsivät kadulla ruokaa nälkäänsä. Helsingissä, pari sukupolvea takaperin. Ihan samalla lailla ennenkin kärsittiin, sitä vaan ei ymmärretty, eikä siitä puhuttu.
Ennen oli myös tapana auttaa tarvitsevaa: ei potkia maassa makavaa. Sinä olet osasyy siihen, miksi niin moni suomalainen voi huonosti.
Heippa! Ajattelin tulla kertomaan väliaikatietoja. En sitten enää paneutunut tähän ketjuun myöhemmin. Oli jotenkin niin paha olla ja aivot solmussa, joten en jaksanut.
Olen nyt käynyt muutamia kertoja siellä psykologilla ja olo on joka kerran jälkeen hieman keveämpi. On ihana purkaa kaikki ilman vastaanottavan osapuolen syyllistämistä. Jo sillä tuntuu olevan suuri merkitys. Psykologi ehdotti jo viikottaista terapiaa ja ensi kerralla aion kysyä tästä tarkemmin. Tietenkään muutaman kerran purkautuminen ei ole mikään oikotie onneen, mutta oikeilla jäljillä ollaan ehkä.
Esikoisen mustasukkaisuus on hieman helpottanut, mutta uhma tietysti jatkuu. Hänen kanssaan on vaikea ottaa kahdenkeskistä aikaa, koska vauva on niin pieni ja syö todella huonosti pullosta. Miehestä on ollut apua isomman kanssa, mutta ei hänen ymmärrys minun päänsisäisiä ongelmia kohtaan ole vielä riittävällä tasolla.
Ap
On niin törkeää arvostella toisia äitejä. Esim. Ellei teillä ole ollut 35 vuotiaana 15 krt yössä herättävä lapsi ja sen lisäksi uhmaikäinen niin teillä ei ole mitään oikeutta arvostella mua.
T: Ei ap