Onko nykyajan nuoret henkisesti heikompia kuin nuoret 20 vuotta sitten?

Vierailija kirjoitti:

Työ elämä on kyllä kovaa. Nykyään on kauheat paineet menestyä. Ennen juurikin riitti se että teki työuran siellä kaupan kassalla. Riitti että teki työtä leipänsä eteen niin sai arvostusta. Nykyään ei kelpaa mikään normaali työ. Ihmiset häpeää näitä matalapalkka alojen töitä eikä kukaan kehtaa niitä tehhä. Tämä pitäisi muuttua. Kyllä kaikki työ on yhtä arvokasta. Pääasia että saa elantonsa omalla työllään. Ei kaikista ole korkeakouluihin. Arvostakaa kaikkia aloja niin häviää nämä menestymisen paineet työ elämässä.

Niin ja kuten hoitajalakosta voimme päätellä, niin perustason suorittavasta työstä pitäisi saada todella kovaa liksaa.

Enpä usko. Nykyään vaan tongitaan ja analysoidaan kaikki mikroskoopin alla. Ei ihme, jos ahdistaa. Tieto lisää tunnetusti tuskaa, ellei psyykkinen puoli ole valmis käsittelemään tietoa.

Nuorilla on nykyään eri tavalla painetta, kun itseä verrataan toisiin nuoriin:

Jos ennen Laura 15 v vertasi itseään, hän vertasi itseään rinnakkaisluokan Annaan, joka oli kaunis ja suosittu. Nyt Olivia 15 v ei vertaa itseään vain siihen rinnakkaisluokan kauneimpaan tyttöön, vaan somessa kaikkiin muihinkin. Some on pullollaan kauniita, rikkaita ja suosittuja ihmisiä. Aiemmin se ero Lauran ja Annan välillä ei välttämättä ollut niin iso, sitten taas Olivian ja jonkun somemallin kanssa kontrasti voi olla todella suuri.

Jos ennen terveydenhoitajaopiskelija Tiina 20 v vertasi itseään vaikka lukioajan kavereihin, oli vertailukohdat todennäköisesti aika arkisia: Mikko oli lähtenyt opiskelemaan tradenomiksi, Jenna oli päässyt opettajaopintoihin ja koulussa menestynyt Juho lähti lukemaan lääkäriksi. Nyt Tiina 20 v vertaa itseään somessa ikäisiinsä superlahjakkaisiin nuoriin, jotka ovat parikymppisenä perustaneet menestyvän yrityksen tai ovat henkilöbrändänneet itsensä somessa jonkun ammatin osaajiksi.

Arjen haasteet on niin mitättömiä fyysisesti että pyöritellään kaikkea turhaa ajatustasolla päässä niin kauan että ne saavat suhteettoman suuren merkityksen, aiheuttavat pelkotiloja ja ahdistusta. Fyysinen rasitus ja siitä seuraava kivistys lihaksissa tulkitaan vaaralliseksi, lääkäriä vaativaksi ja sairasloman arvoiseksi.

Miten on vaikea ymmärtää ettei kaikki ole nättejä ja rikkaita? Ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan.

Ja se kaikki ulkoinen on katoavaista ja mitään ei täältä mukaansa saa.

Minusta liian monelta nuorelta nykyään puuttuu sellaiset positiiviset onnistumisen kokemukset elämästään. Jo ihan siitä lähtien, että sai jossain junnufutiksessa tehtyä maalin tai kokeesta kympin. Nykyajan nuorilla on viihdettä ja virikkeitä tarjolla niin paljon, että ei niiden tarvitse tehdä mitään vaivalloista saadakseen dopamiinihittejä. Sitten ei paljoa enää koulut kiinnosta, syrjäydytään ja heitetään kirves kaivoon pienimmästäkin epäonnistumisesta, kun ei ole koskaan päässyt sen makuun, että kun jotain järkevää tekee kunnolla ja lopulta onnistuu muutaman epäonnistumisen jälkeen.

Katsoo vaikka sitä logged in -dokkaria. Siinä vaikkapa se Patrik oli minusta loppuunsa ihan täysipäinen ja yhteiskuntakelpoinen, mutta todella laiska. Ei sitä ole koskaan kukaan kannustanut missään, mamma on kyllä varmaan paaponut ja pitänyt huolen siitä, että videopelit antavat ne oikeassa elämässä puutteelliset onnistumisen kokemukset. Ei tuollaisella ihmisellä ole motivaatiota pyrkiä mihinkään, kun ei ole koskaan onnistunut juuri missään, ei ole kannustettu eikä ohjeistettu järkevien asioiden pariin.

Täytyy olla. Joskus 20-30 vuotta ei tullut mieleenkään että tämän palstan kaltainen väärien mielipiteiden maaninen sensurointi olisi normi tässä maassa. Eikä se sensurointiin tule jäämään vaan seuraavaksi väärää mieltä olevia jahdataan lainsäädännöllä monenkin eri lain varjolla, mm. tulevan maalituslain. Jo nytkin se onnistuu kuten vaikka räsäsestä nähdään. Ei taviksella esim. olisi mitenkään varaa puolustautua tuollaisia syytöksiä vastaan mistä räsästä syytetään ja vieläpä valtionsyyttäjän koko viraston voimin ja arvovallalla. 

Nykyään kaikkien täytyisi menestyä. Ennen suurelle osalle riitti paljon vähempikin.

Vierailija kirjoitti:

Mt-ongelmista puhutaan nykyään enemmän ja niihin on enemmän apua tarjolla kuin aiemmin. Se on hyvä asia.

Näin juuri. Vaatii vahvuutta kohdata vaikeutensa ja selvittää ne. Hyvä nuoret!

Vierailija kirjoitti:

Olisko kasvatus metodit muuttuneet. Ehkä semmonen yleinen mentaliteetti valloillaan, että kaikkien pitää saada samanlainen elintaso ja kaikki samat asiat elämässä riippumatta siitä mitä itse on valmis panostamaan tai näkemään vaivaa ja tekemään asioiden eteen. Työmotivaatiota ei opeteta ja kaikesta voi pahoittaa mielensä.

Samoin suhtautuminen rahaan on siltä osin muuttunut että ei kukaan enää puhua mistään tavoitesäästämisestä vaan tavarat pitää saada heti enemmän tai vähemmän edullisella lainarahalla. Pankit vain tyrkkyvät lainoja ja uusia nopeita maksutapoja kertomatta sitä miten sitä rahaa saadaan ensiksi sinne omalle tillle.

Vierailija kirjoitti:

Suomi oli parempi paikka 20-30v sitten

Tämä on totta. Olin parikymppinen ysärin lopulla ja monet asiat oli helpompia kuin nykyään. Tosin en tiedä nykypäivän parikymppisten elämästä, mutta noin yleensä yhteiskunta oli asiallisempi ja toimivampi. Totta on että ihan joka asiasta ei silloin itketty ja monet pettymykset sai käsitellä omissa oloissaan, mutta en nyt muista että silloin olisi mitenkään erityisen heitteillä nuoret olleet. Nykyään on yhteiskunta muuttunut hyvin paljon yksilökeskeisemmäksi ja se näkyy joka tasolla. Voi niitä raukkoja jotka eivät siinä kyydissä pysy.

Nykyään ei tarvitse tehdä mitään henkensä pitimiksi, eikä työtä ole kaikille. Ennen kuka tahansa raajarikoton sai työpaikan ja työntekoa vaadittiin. Onko se sitten jollekin yllätys, että osa syrjäytyy?

Minun lapsuudessani ei ollut kovin paljon näitä ns. pumpulissa kasvatettuja. Hyvien perheiden lapset oli ihan samalla tavalla ulkona ja kohtasi maailmaa kuin huonompienkin perheiden. Tämä muisto siis ysäriltä. Nykyään railo on paljon isompi: kaikki elää omissa kuplissaan ja osa kai elää täysin netissä kohtaamatta mitään todellisuutta. Kuulostaa pahalta. 

Ennen tiedettiin että elämän kuuluukin olla masentavaa rämpimistä. Nykyään pitää kaiken olla fab.

Vierailija kirjoitti:

Nuorilla on nykyään eri tavalla painetta, kun itseä verrataan toisiin nuoriin:

Jos ennen Laura 15 v vertasi itseään, hän vertasi itseään rinnakkaisluokan Annaan, joka oli kaunis ja suosittu. Nyt Olivia 15 v ei vertaa itseään vain siihen rinnakkaisluokan kauneimpaan tyttöön, vaan somessa kaikkiin muihinkin. Some on pullollaan kauniita, rikkaita ja suosittuja ihmisiä. Aiemmin se ero Lauran ja Annan välillä ei välttämättä ollut niin iso, sitten taas Olivian ja jonkun somemallin kanssa kontrasti voi olla todella suuri.

Jos ennen terveydenhoitajaopiskelija Tiina 20 v vertasi itseään vaikka lukioajan kavereihin, oli vertailukohdat todennäköisesti aika arkisia: Mikko oli lähtenyt opiskelemaan tradenomiksi, Jenna oli päässyt opettajaopintoihin ja koulussa menestynyt Juho lähti lukemaan lääkäriksi. Nyt Tiina 20 v vertaa itseään somessa ikäisiinsä superlahjakkaisiin nuoriin, jotka ovat parikymppisenä perustaneet menestyvän yrityksen tai ovat henkilöbrändänneet itsensä somessa jonkun ammatin osaajiksi.

Varmasti ihan totta. Tuo vertailu oli itselle myrkkyä nuorena, mutta silloin ei sentään ollut somea mikä olisi varmaan tuhonnut itsetuntoni. Aikuisena se ei enää samalla tavalla vaikuta, sitä osaa elää omaa elämäänsä ja tietää mikä on merkityksellistä ja mikä ei. Mutta nuori on sosiaalinen eläin ja pitääkin olla, mutta varmasti on kovat paineet.

Jos vertaa vuoden 1992 lukioikäistä ja vuoden 2022 lukioikäistä niin eroja on kyllä varmasti on ja paljon. Pojat oli ainakin jotenkin kovempia. Olisi ollut täysin mahdotonta että tuolloin pojat olisivat halanneet toisiaan muuta kuin 3 promillen kännissä ja tunteista puhuminen tai terapiassa käyminen olisi katsottu kyllä täydellisen hullun merkiksi. En tarkoita että noissa on mitään pahaa, mutta ajat oli toiset. Ehkä kestokyky monissa asioissa oli siksikin kovempi, koska vinkumista ei kuunneltu ja oli pakko klaarata itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työ elämä on kyllä kovaa. Nykyään on kauheat paineet menestyä. Ennen juurikin riitti se että teki työuran siellä kaupan kassalla. Riitti että teki työtä leipänsä eteen niin sai arvostusta. Nykyään ei kelpaa mikään normaali työ. Ihmiset häpeää näitä matalapalkka alojen töitä eikä kukaan kehtaa niitä tehhä. Tämä pitäisi muuttua. Kyllä kaikki työ on yhtä arvokasta. Pääasia että saa elantonsa omalla työllään. Ei kaikista ole korkeakouluihin. Arvostakaa kaikkia aloja niin häviää nämä menestymisen paineet työ elämässä.

Niin ja kuten hoitajalakosta voimme päätellä, niin perustason suorittavasta työstä pitäisi saada todella kovaa liksaa.

Se on fyysisesti kuluttavaa ja vuorotyö rasittaa terveyttä enemmän kuin päivätyö. Tottakai siitä pitää maksaa. Tuo ilkeily " todella kovasta liksasta" sopii näihin pikkupomoihin ja päälliköihin, joita moni korkeasti koulutettu on. Olevinaan tärkeitä, mutta mitään ei oikein osata tehdä.

Entisaikaan sitä otettiin tapaaminen haulikon kanssa, jos kävi liian tiukaksi. Minusta nykyään parempi siinä mielessä.

En oikein usko, että se on miksikään muuttunut, maailma vaan on muuttunut, asioista ollaan tietoisempia mutta ehkä myös tulee mieleen vähän lääkärikirjan lukeminen - mulla varmasti on toi sairaus kun tunnen näin..

Nyt pitää jo 3 vuotiaana (juuh, kärjistys) päättää, mitä lopulta elämältään haluaa, mihin kerhoon mennään ja koulussa pitää liian nuorena valita loppuelämän asioita. Ei ne kuulu lapselle (edes lukioon oikeasti)...lapsen pitäisi saada kasvaa ja aikuisen pitäisi antaa sen lapsen kasvaa, eikä kysellä koko ajan että haluutko sitä vai tätä - mistä se kersa tietää mitä loppuelämältään haluaa.

On tietty valintoja, joita lapsen itsensä tulee tehdä, kuten harrastukset, jos pianonsoitto kiinnostaa, niin sitten sitä, jos taas jalkapallo, niin sitten sinne. Mutta nykyään stressaannutaan jo pienneä, kun pitää päättä asioista, joista ei pitäisi päättää (joku lastenpsykologi tätä oli tutkinut). 

Ja sitten tämä itsensä vertailu koko maailmaa vastaan someineen ja vaatimuksineen olla sitä tai tätä. 

Kyllä elämään kuuluu menetykset ja vastoinkäymiset - jo pienestä pitäen. Veljen vaimo ei halunnut lapsia viedä mummon hautajaisiin, kun kuulemma stressaantuvat eikä se kuulu lapsen elämään, mummo siis vain jotenkin "katosi" eikä hänestä enää puhuttu ja kun lapset kyselivät, niin ei missään nimessä saanut sanoa, että mummo on kuollut. Siis mitä? Ja lemmikkikin vain "katosi" sen sijaan, että se olisi haudattu yhdessä ja surtu menetystä mutta sitten tilalle vaan ilmestyi uusi...miten tämmöisen kasvatuksen saaneet pystyvät käsittelemeään pettymyksiä/menetyksiä?

Ahdistus tuntuu olevan nykyisin uusi kansantauti. Kaikesta ahdistutaan, ihan kaikesta.