Tuntui pahalta kun kukaan ei kysellyt kuinka jaksan kuolemantapauksen jälkeen

Ei se ruumis vastaisi kuitenkaan, en kysele. Ja huonohan sen vointi on kun ei hengitä ja haisee,

Isäni kuoli kun olin 13 - vuotias. Kukaan ei kysynyt miten minä ja pikkuveljeni jaksetaan tai miltä meistä tuntuu. Ei kertaakaan.

En osaa auttaa enkä lohduttaa sinua.

Tsemppiä.

Tää on useimmille ihmisille vaikea paikka. Voi pelätä ettei ole oikeita sanoja jos alkaisit asiasta enemmän puhumaan.

Mutta mä kysyn nyt, miten sä jakselet?

Vierailija kirjoitti:

kuinka usein voi kysellä vointia?

Lähimmäisenrakkauteen kuuluisi kysellä vointia.

En tiedä missä on lähimmäisenrakkautta.

- sama joka menetti isänsä lapsena.

En joutunut olemaan yksin, kun läheinen kuoli. Jaksoimme yhdessä melko hyvin. Hetki jona läheinen kuoli tuli yllättäin, mutta itse kuoleman saapuminen lähiaikoina ei ollut yllättävää, kun oli jo vanhasta ja sairaasta ihmisestä kyse.  Alussa oli hyvä huolehtia toinen toisistaan joka päivä, että varmasti jokainen jaksaa.

Ihmisten on vaikea lähestyä surevaa ihmistä.

Itse menetin veljeni kun olin 17. Kukaan ei uskaltanut puhua minulle asiasta vuosiin. Eikä kukaan uskaltanut kysyä, miten voin.

Me ihmiset ollaan erilaisia.

Itse olen arvostanut suuresti sitä, että kukaan ei ryhtynyt kyselemään, miten voin. Siis niissä kahdessa tapauksessa, joissa olen menettänyt lähiomaisen.

Jaksoin eteenpäin vain sen ansiosta, että minuun suhtauduttiin töissä ja muuallakin niin kuin ennenkin, sen enempiä kyselemättä. Jos joku olisi ottanut puheeksi menetykseni (edes tuossa muodossa, että "kuinka jaksat"), olisin romahtanut.

Kun ei onneksi kyselty, pääsin aloittamaan toipumista omaan tahtiini, kun saatoin olla varma, että minua ei muistuteta asiasta.

Ongelma on se, että toisesta on vaikea tietää, haluaisiko hän kuolemantapauksen jälkeen tuollaisia kyselyitä vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Tää on useimmille ihmisille vaikea paikka. Voi pelätä ettei ole oikeita sanoja jos alkaisit asiasta enemmän puhumaan.

Mutta mä kysyn nyt, miten sä jakselet?

Jatkan tähän vielä, että itse aina toivoin ettei kukaan kysele mun kuulumisi läheisen kuoleman jälkeen, koska mä aina aloin itkemään. Se tuntui niin hyvältä tavallaan kun joku tuntui välittävän ja tunteet vaan puskivat pintaan ja vollotin kuin mikäkin, paikasta riippumatta.

Vierailija kirjoitti:

kuinka usein voi kysellä vointia?

Siis mitä tarkoitat?

"Kuinka usein voi kysellä vointia?" Onko sinulla itselläsi tähän joku näkemys vai haluatko, että joku kertoo sinulle, kuinka usein voi kysellä vointia?

Menetettyään elämänkumppaninsa laulaja Vuokko Hovatta päivitteli  haastattelussa, miten typeriä ihmiset ovat, kun kysyvät, miten hän voi. Se on kuulemma tyhmää, koska vastaus on itsestään selvä eli hän voi huonosti. Hän suhtautui ikään kuin tuo kysymys antaisi ymmärtää, että ehkäpä hän ei surekaan ja on ihan onnessaan. No tuskin sitä on tarkoitettu.

Jo silloin korpesi tuo avautuminen, koska tuon luettuaan eivät ihmiset enää uskalla kysyä surevalta mitään, kun se on kaikki muka aivan väärin. Tosiasiassa tuo on aivan normaali kysymys, jota moni sureva odottaakin.

Vaikka kuinka yrittäisi ymmärtää surevaa Hovattaa, silti hänen kaltaisensa ammattiloukkaantujat ottavat päähän. Kuka tässä voi enää sanoa mitään mihinkään tai kysyä keneltäkään mitään? Totta kai kysyjä tietää, että sureva voi huonosti. Kysymys on tarkoitettu mahdollisuudeksi halutessaan kertoa siitä tarkemmin. 

Ap:lle sanoisin, että ihmiset eivät ehkä vain enää uskalla kysyä. Likikään kaikki eivät kuitenkaan kai loukkaantuisi, jos itse oma-aloitteisesti kertoisit kuulumisia. 

Ihmiset ovat erilaisia ja osa pelkää kuolemaa.

Osa haluaa, että kysytään ja toiset eivät halua.

Olen aina ollut puhelias, joten kerron ihmisille, miltä minusta tuntuu. Introvertimpi ei ehkä halua kertoa.

Multa kun kuoli samalla kertaa useampi lähipiiristä, ei kukaan työkaveri tai kaveri kysellyt vointia. Ei se mua haitannut sinänsä. Enemmän ehkä ärsytti se että kyseltiin että miksi vaikutan väsyneeltä, en saa hoidettua töitä entiseen tahtiin, miksen tule juhlimaan ym vaikka tiedettiin tilanne.

Aika jännä juttu sinäänsä, ehkä sellaiset ei ymmärrä asiaa/surua joilta ei vielä ole kuollut ketään läheistä? Itsekin kyllä aika varovainen olisin tuollaisten kyselyiden kanssa, jotkut tosiaan ei niitä halua ja jotkut haluaisi. Vain lähimmiltä ihmisiltä kysyn. Kuuntelen kyllä tietenkin jos joku haluaa puhua.

Minun sisareni mies kuoli yllättäen, ja kun sisko soitti siitä minulle sanoin niinkuin asia oli; en osaa sanoa mitään. Olen sanaton. Ja hän vastasi että ei tarvitsekaan osata sanoa. Riittää että kuuntelee eikä pakene. Myöhemmin sitten jo pystyimme juttelemaankin asiasta.

Mitään hienoja korulauseita ei tarvitse ladella. Surevaa ei tarvitse osata lohduttaa koska se ei oikeasti auta eikä tapahtunutta muuta. Tärkeintä on todellakin läsnäolo ja kuuntelu. Tai sitten olla hiljaa yhdessä, ihan miten se on luontevinta. Kyllä ne sanat sitten löytyvät kun aika on. Ihmisillä vain on tapana paeta ja jättää yksin. Missähän vaiheessa sekin on muuttunut? Ennen läheisen kuoltua ystävät ja naapurit kävivät jättämässä surunvalittelunsa ja saatettiin tuoda ruokaa tai leivottiin jotain. Annettiin ymmärtää että ollaan lähellä. Ei jätetä yksin. Ihmisistä on tullut kylmiä.