Saatko äidiltäsi helposti kehuja?

Eikö kellään samanlaista?

Kyllä kehuu, molemmat vanhemmat itseasiassa.

Ap:n teksti on kuin suoraan minun kynästäni. Välit äitini kanssa eivät ole varsinaisesti huonot, mutta huomaan kyllä että kehujen puute lapsuudessa ja valinnoistani sättiminen näin aikuisiällä edelleen ovat vaikuttaneet aika madaltavasti itsetuntooni. Joo no enpä todella ylpistyntyt, lähinnä lyhistyin. Itse en aio tehdä oman lapseni kanssa samaa virhettä tulevaisuudessa.

En muista koskaan saaneeni kehuja äidiltä. 

En, mutta äitini on aika arka ihminen. Äitini kehuu minua ainoastaan jos on todella aihetta, mutta tiedän, että hän on minusta ylpeä. Itse olen aika paljon rohkeampi ja kannustavampi ja jaan kehuja helpomminkin. Ei ole traumaa silti.

No ei todella ole kehunut, päinvastoin mollannut ja palauttanut nopeasti maanpinnalle, jos joskus onnistuin koulussa, esim. voitin jonkun kilpailun ja menin hölmö siitä innoissani kotona kertomaan. Tasapuolisuuden vuoksi isäni toimi ihan samoin. Kirjoitin 5 laudaturia, mutta yhtäkään kehua en kuullut siitäkään. Ainoa kommentti tais olla ”jaa en minä tiennyt että sinä osaat ruotsia” ( yksi ällistä tuli ruotsista). Mutta ehkä toi oli kehu, kun ei kerran nyt suoranainen haukkukaan ollut ;-)

Olen 55-vuotias, äitini on n. 85-vuotias. Minua ei äitini kehunut minulle tai minun kuulteni ainakaan ennen kuin täytin noin 50 vuotta. Tämäkin vasta sitten kun monia kertoja oltiin eri yhteyksissä puhuttu vanhemmuudesta (omien lasteni) ja positiivisen palautteen tärkeydestä. Olin joskus myös vähän ironisen ilkeästi vastanut joihinkin äitini "vähättelyihin" tai "moitteisiin" (tai siis, semmoisilta ne minusta tuntuivat), että jaaha, pieleen taas meni tämäkin, kiitos - mihin äitini hädissään tai nolostuneena yleensä sanoi että ei hän nyt sentään niin sanonut tms. 

Olen kuitenkin aina jotenkin tiennyt että joiltain osin äiti on minusta ylpeä. Sitäkin tärkeämpää minulle, tytölle, on kuitenkin ollut, että isäni oli minusta ylpeä ja että hän on myös sen aikanaan kertonut. Isän arvostus merkitsee tytölle sanomattoman paljon. Äitini menetti oman isänsä lapsena, ja oma äitinsä piti poikia enemmän arvossa kuin ainoaa tytärtään. Mistäpä hän olisi ymmärtänyt tytärtä kehua, lähinnä hän tavatessamme pönkittää omaa heikkoa itsetuntoaan kehumalla itseään ja kertomalla kuinka hyvin hän jonkin asian on tehnyt tai osannut tai olisi osannut jos hänellä aikanaan olisi ollut... (mahdollisuudet/varaa/aikaa yms. yms.). 

Toivon hartaasti olevani erilainen äiti omille tyttärilleni.  Tietysti toivon, että olisin parempi, mutta mistä sitä tietää, voin olla joiltain osin paljon huonompikin. Olen ainakin kehunut, ihaillut ja kannustanut, jopa niin että joskus tytär on voinut vihjata että ei nyt ihan noin paljon tarttisi kehua... Omista tytöistäni olen huomannut, että äidin sanat huutavat tyttären päässä eri äänellä kuin muiden ihmisen. Esim. samanlainen leikinlasku ja läppä, mitä itse voin harrastaa kaverieni kanssa tai tyttäret omiensa ei voi tulla kuuloonkaan tyttärieni kanssa: se on vinoilua tai ivaamista heidän mielestään. Joskus jopa ilmeeni voi olla väärä! Ajattelen kuulemma jotain mitä en tiennyt ajatelleeni. Ok, luultavasti olen tyttärenä yhtä pyöreäkorvainen oman äitini suhteen. Olemme jutelleet asiasta tyttärien kanssa, toivottavasti he eivät kanna kaunaa ajoittaisesta kömpelyydestäni. (Ja toivottavasti hekin ovat aikanaan tyttärilleen ja pojilleenkin parempia äitejä kuin minä olen konsanaan osannut olla omille lapsilleni).

Ei koskaan kehu.

Edesmennyt äitini ei juurikaan kehunut vaan saattoi jopa moittia minua ja vertailla muihin sukulaislapsiin kuten sekkuihini.

Minua ei ole kehuttu kummankaan vanhempani toimesta koskaan. Muistan lapsuudessani kun oltiin kesäisin sukuloimassa, niin aikuiset vaihtoi kuulumisia ja tyypillisesti sitten kertoivat/kehuivat kuinka ne omat oli menestyneet vuoden aikana koulussa/harrastuksissa. Kaikki muut siis kertoi kuinka "Minna" oli saanut stipendin ja kuinka "Sari" oli voittanut suunnistuskilpailun ja "Teemu" oli nostanut jo aiemmin hyvää keskiarvoaan.. Mutta ikinä koskaan milloinkaan ei äitini kertonut mitään vastaavaa. 

Ei kehu ja joskus olen antanut palautetta, että koskaan ei sano mitään positiivista niin äiti sanoo esim. että ainahan sä oot ollut hyvä laulamaan pienestä asti, kyllähän sen jo itsekin tiedät. Eli jos joku asia on joskus kerran todettu esim 15 vuotta sitten, niin turha samaa tuoda esille enää koskaan.

Ei kehu. Varmaan joku suurten ikäluokkien juttu. Niille on opetettu, ettei saa kehua, jotta ei lapsi ylpisty. 

.

Vierailija kirjoitti:

Ei kehu. Varmaan joku suurten ikäluokkien juttu. Niille on opetettu, ettei saa kehua, jotta ei lapsi ylpisty. 

Tämä! Oma äitini saattaa sanoa minulle jonkun kehun lapsistani ja samaan syssyyn toteaa, että älä sitten kerro lapsille (juuri etteivät ylpistyisi). Aivan idioottimaista.

eipä ole äiti kehunut, päinvastoin. Isää ei ole koskaan ollutkaan, joten kaikenlainen positiivinen palaute on jäänyt saamatta.

Samanlainen se on kaikille neljälle lapselleen. Kaikkinainen kannustaminen ja kehuminen upuu. Epäkohdat kyllä huomataan ja vittuillahan se osaa kaikesta. Ja jostain syystä ihmeellistä kisaamista lastensa kanssa käy omassa päässään ja on toisinaan pirun kateellinen... vai onko se sitten hänen välittämistä ja huomiotaan, kun siskosta tuli insinööri, niin siskohan nyt tietää kaiken, kun on niin kouluttaunut. Piruilee joka välissä, että ei osaa enää niin hienossa seuraassa ollakaan jne. Siskohan ei ole muuttunut yhtään miksikään, sama kullanmuru kuin aina.

esim jos kyselen, että mitä kaikkea siihen mun lemppariruokaan laitoit? Kysy siskoltas, sehän on niitä kouluja käynyt.

Olen tietoinen, että äitini esimerkki on pureutunut muhun erittäin syvään. Mä olen sarkastinen ja kyyninen ihminen. Teen ison työn arjessa, että osaan kehua lapsiani ja miestäni otan positiivisesti huomioon. Samoin töissä mulla on pari alaista, niin välillä tuntuu todella vaikealta se palautteen antaminen. Onneksi olen löytänyt siipakseni huomioivan ja kehuvan ihmisen. Miehen suku on aivan mahtava boheemihko kehujen tyyssija.

Vierailija kirjoitti:

Ap:n teksti on kuin suoraan minun kynästäni. Välit äitini kanssa eivät ole varsinaisesti huonot, mutta huomaan kyllä että kehujen puute lapsuudessa ja valinnoistani sättiminen näin aikuisiällä edelleen ovat vaikuttaneet aika madaltavasti itsetuntooni. Joo no enpä todella ylpistyntyt, lähinnä lyhistyin. Itse en aio tehdä oman lapseni kanssa samaa virhettä tulevaisuudessa.

Välit äitini kanssa ovat ihan hyvät. Tämä on ainoa asia joka mua kaihertaa ja olen suoraan sanonutkin asiasta, ei vaan ymmärrä. Joissakin tilanteissa kun kerron asian olevan tietyllä tavalla, uskoo sen vasta kun mieheni on kertonut saman.

Itsetuntoa, joka joskus ollut todella huono, olen kasvattanut onnistumisten kautta. Siihen en ikävä kyllä ole saanut apuja äidiltä. Jos lapsena /nuorena tein jotain, joka meni valtaosin hyvin, niin asiasta muistettiin kommentoida vain se huonosti mennyt osuus.

Olen omille lapsilleni toivottavasti ollut kannustavampi. Puhutaan paljon ja kertovat ilot ja murheet. Äiti on tästä kommentoinut, miksi meillä ei ole samoin, mutta kun keskustelu aina loppuu jos en ole samaa mieltä ja myötäile.

Ap