Lue keskustelun säännöt.
”Minusta minun pitääkin nähdä joka yö painajaisia tyttärestäni." Mielipiteitä HS:n itsemurhajutusta?
27.01.2019 |
vain tilaajille https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005978278.html
”Suruni on ollut koko ajan vakio”, Huttunen toteaa. ”Se ei ole mikään prosessi, eikä se ole muuttunut miksikään.”
Hän ei ole kokenut, että suru muuttaisi muotoaan, hälvenisi ja heikkenisi. Saati että se muuttuisi jossain vaiheessa menneisyydeksi.
Suru on ainoa ja uskollisin ystäväni. Se ei petä. Se hakeutuu seuraani.
”Minusta minun pitääkin nähdä joka yö painajaisia tyttärestäni. Vedän omasta elämästäni yhteyden antiikin draamoihin: tragedia syntyy siitä, että ihminen tekee virheen ja yrittää sen jälkeen välttää kohtaloaan, kunnes kohtalo saa hänet kiinni. Minullekin kävi niin, enkä nyt yritä väistää rangaistustani.”
Niinpä hän ei käytä ollenkaan lääkkeitä eikä alkoholia, ei mitään edes hetkellisen turtumuksen saati unohtamisen avittajaa. Tajunta työskentelee tauotta.
”Kuolemansurussa täytyykin nukkua huonosti. Minussahan olisi jotakin vikaa, jos nukkuisin hyvin. En hae olotilaa, jossa voisin kieltää lapseni kuoleman. Minun on saatava elää tässä surussa niin kauan kuin siltä tuntuu. Jos tuntuu samalta elämäni loppuun asti, en taistele vastaan.”
Kommentit (24)
Tässä on saman henkilön kirjoittama juttu Apu-lehdestä: https://www.apu.fi/artikkelit/vuosi-sitten-suomentaja-katriina-huttusen…
Surullinen juttu kyllä.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En päässyt lukemaan koko juttua, mutta samasta aiheesta oli YLE:n sivuilla artikkeli. Koskettava juttu. Itsemurhatapauksissa väistämättä läheiset tuntevat syyllisyyttä ainakin siitä, etteivät huomanneet merkkejä ajoissa.
Huttunen on hieno kääntäjä ja osaa kirjoittaa. Pistin tämän uuden kirjan varaukseen kirjastosta, vaikka muutoin olen viime aikoina välttänyt raskaita aiheita.
Hyvin usein merkit ovat kyllä olleet nähtävissä. Ihmiset, jotka eivät ole nähneet elämän nurjaa puolta, kuvittelevat asian olevan niin, että jos vain merkit huomataan, kaikki jotenkin mystisesti järjestyy. Että sitten joku tulee auttamaan ja apu oikeasti toimii.
Isäni onnistui itsetuhossaan vuosien sekoilun jälkeen. Hän kävi terapiassa ja oli mielisairaalassakin jonkin aikaa. Tyttäreni itsemurhayritys ei todellakaan tullut yllätyksenä. Hänen vaikeuksiinsa ei ole löytynyt apua. Tiesin kyllä hänen olevan kestokykynsä rajoilla. Mutta mitä voin tehdä? Apua on haettu ja lääkäreillä juostu. On tuettu ja puhuttu. Joskus vain on liian vaikeaa.
Monet eivät edes arvaa, mitä elämä voi olla. Se enkeli tai valkea ritari tai jumala ei aina tule huudettaessa, eivätkä asiantuntijat pysty myöskään läheskään kaikkia auttamaan.
Ei kukaan pysty kopioimaan tänne tota juttua?
Mistä valinnasta? Luin jutun mutten nähnyt mitään mistään valinnasta.