Lue keskustelun säännöt.
”Minusta minun pitääkin nähdä joka yö painajaisia tyttärestäni." Mielipiteitä HS:n itsemurhajutusta?
27.01.2019 |
vain tilaajille https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005978278.html
”Suruni on ollut koko ajan vakio”, Huttunen toteaa. ”Se ei ole mikään prosessi, eikä se ole muuttunut miksikään.”
Hän ei ole kokenut, että suru muuttaisi muotoaan, hälvenisi ja heikkenisi. Saati että se muuttuisi jossain vaiheessa menneisyydeksi.
Suru on ainoa ja uskollisin ystäväni. Se ei petä. Se hakeutuu seuraani.
”Minusta minun pitääkin nähdä joka yö painajaisia tyttärestäni. Vedän omasta elämästäni yhteyden antiikin draamoihin: tragedia syntyy siitä, että ihminen tekee virheen ja yrittää sen jälkeen välttää kohtaloaan, kunnes kohtalo saa hänet kiinni. Minullekin kävi niin, enkä nyt yritä väistää rangaistustani.”
Niinpä hän ei käytä ollenkaan lääkkeitä eikä alkoholia, ei mitään edes hetkellisen turtumuksen saati unohtamisen avittajaa. Tajunta työskentelee tauotta.
”Kuolemansurussa täytyykin nukkua huonosti. Minussahan olisi jotakin vikaa, jos nukkuisin hyvin. En hae olotilaa, jossa voisin kieltää lapseni kuoleman. Minun on saatava elää tässä surussa niin kauan kuin siltä tuntuu. Jos tuntuu samalta elämäni loppuun asti, en taistele vastaan.”
Kommentit (24)
Vierailija kirjoitti:
Maksumuuri
Osaatko lukea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei halua siirtyä elämässä eteenpäin. Raskas tilanne, mutta lopputulos ei muutu, vaikka hän rypisi kuinka kauan syyllisyydessään.
En päässyt lukemaan koko juttua, mutta samasta aiheesta oli YLE:n sivuilla artikkeli. Koskettava juttu. Itsemurhatapauksissa väistämättä läheiset tuntevat syyllisyyttä ainakin siitä, etteivät huomanneet merkkejä ajoissa.
Huttunen on hieno kääntäjä ja osaa kirjoittaa. Pistin tämän uuden kirjan varaukseen kirjastosta, vaikka muutoin olen viime aikoina välttänyt raskaita aiheita.
Tuntui hyvin raskaalta ja vaativalta ihmiseltä. Halusi velloa surussaan vuosikausia, ilman mitään yritystäkään mennä eteenpäin elämässä. Ja sitten syyllisti ystäviä, tai siis entisiä ystäviä, jotka eivät osanneet tai jaksaneet enää olla tukena. Ahdistava tapaus. Hyvin itsekkään oloinen. Sanoo, että tärkein ihmissuhteensa on tyttären hauta. Miten se hänen poikansa, eikö hän ansaitse äitiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka monta vuotta oli vellonut surussa? Aika erikoista. Yleensä jo aika tekee tehtävänsä, mutta ilmeisesti tämä henkilö sitten mässäilee syyllisyyden tunteillaan, jotta se pysyy yllä.
Kuutonen, mieti ihan hetki omaa asennettasi. Kovin kärkkäästi tuomitset ihmisen itse keksimilläsi perusteilla.
Luuletko ihan oikeasti, että hän HALUAA velloa surussa? Kyllä hän varmasti todellisuudessa eläisi mielellään huoletonta ja surutonta elämää elävän tyttären kanssa. Ihminen ei vain oikein voi itse valita sitä, miten reagoi suruun ja traumoihin. Joku kykenee paketoimaan asian sivuun niin, ettei se enää päivittäin vaivaa. Toinen taas elää lamassa lopun elämäänsä.
Toisessa ääripäässä on tuo jutun äiti, toisessa kaiketi ne esimerkiksi tsunamista hengissä selvinneet, jotka perustivat uuden perheen pian sen jälkeen, kun puoliso ja lapset olivat menehtyneet.
Minusta ainoa ilkeä ja itsekäs teko on mennä tuomitsemaan muita, kun ei kumminkaan ole itse kokenut mitään vastaavaa ja todennäköisesti on perusominaisuuksiltaan ihmisenä aivan toisentyyppinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Komppi 8:lle. Minä olen juuri sellainen resilientti ihminen, joka vatvon asiat aika nopeasti läpi, mutta onneksi en ole noin kauheaa kokemusta joutunut läpikäymään. Ehkä se pysäytäisi pahemmin. Joka tapauksessa en nyt kyllä kehtaisi esittää noin mulkvistejä kommentteja kuin kuutonen (joka lienee kirjoittanut myös kolmos- ja seiskakommentit). Vai on se nyt sitten hitto vie itsekästä surra?! Oman elämänsä hän käytää suremiseen ja hänellä on siihen täysi oikeus. Aika tyypillistä siinä prosessissa on monella sekin, että ei jaksa muita ihmisiä ympärillään. Aikuinen poika suree sitten omalla tavallaan, ei siinä jutussa sanottu äidin laiminlyövän poikaansa.
Tuo on kyllä varmaan kokemuksista raskaimpia. Oman lapsen menetys JA siihen päälle vielä kauheat itsesyytökset siitä, mitä on jättänyt tekemättä. Vaikka todellisuudessa olisi tehnyt parhaansa ja ollut hyvä äiti, sitä miettii kumminkin lopun ikäänsä.
Kun vaan kaikki itsemurhaa pohtivat pysähtyisivät edes hetkeksi miettimään sitä, miltä se omaisista tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syyllisyys mennyt kyllä överiksi. Toivottavasti hän saisi vielä jonkun toivonkipinän, mikä auttaisi hänet ulos tuosta noidankehästä.
Surun voisi jossain vaiheessa kääntää siihen, että miten voisi ehkäistä vastaavia ihmiskohtaloita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En puutu ja kommentoi vieraan ihmisen elämää, josta en tiedä paljoakaan. Rohkeaa on olla esillä tästä aiheesta näin julkisesti, kun tietää maailman.
Vierailija kirjoitti:
Tuntui hyvin raskaalta ja vaativalta ihmiseltä. Halusi velloa surussaan vuosikausia, ilman mitään yritystäkään mennä eteenpäin elämässä. Ja sitten syyllisti ystäviä, tai siis entisiä ystäviä, jotka eivät osanneet tai jaksaneet enää olla tukena. Ahdistava tapaus. Hyvin itsekkään oloinen. Sanoo, että tärkein ihmissuhteensa on tyttären hauta. Miten se hänen poikansa, eikö hän ansaitse äitiä?
Vaikuttaa raskaalta ihmiseltä. On varmaan siirtänyt tuon saman synkkyyden tyttäreensä pikkuhiljaa. Siinä mielessä ymmärsin mitä tarkoitti syyttämällä itseään tyttärensä kohtalosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuutonen, mieti ihan hetki omaa asennettasi. Kovin kärkkäästi tuomitset ihmisen itse keksimilläsi perusteilla.
Luuletko ihan oikeasti, että hän HALUAA velloa surussa? Kyllä hän varmasti todellisuudessa eläisi mielellään huoletonta ja surutonta elämää elävän tyttären kanssa. Ihminen ei vain oikein voi itse valita sitä, miten reagoi suruun ja traumoihin. Joku kykenee paketoimaan asian sivuun niin, ettei se enää päivittäin vaivaa. Toinen taas elää lamassa lopun elämäänsä.
Toisessa ääripäässä on tuo jutun äiti, toisessa kaiketi ne esimerkiksi tsunamista hengissä selvinneet, jotka perustivat uuden perheen pian sen jälkeen, kun puoliso ja lapset olivat menehtyneet.
Minusta ainoa ilkeä ja itsekäs teko on mennä tuomitsemaan muita, kun ei kumminkaan ole itse kokenut mitään vastaavaa ja todennäköisesti on perusominaisuuksiltaan ihmisenä aivan toisentyyppinen.
Luitko juttua ollenkaan? Hän sanoi suoraan, että ei halua eikä suostu menemään eteenpäin. Syytteli sen sijaan kaikkia muita(kin) tyttären valinnasta, ja syyllisti entiset ystävänsä, kun eivät jaksaneet enää kannatella häntä. Miksi heidän pitäisi, jos hän ei itse halua mennä eteenpäin?
Vierailija kirjoitti:
Tuo on kyllä varmaan kokemuksista raskaimpia. Oman lapsen menetys JA siihen päälle vielä kauheat itsesyytökset siitä, mitä on jättänyt tekemättä. Vaikka todellisuudessa olisi tehnyt parhaansa ja ollut hyvä äiti, sitä miettii kumminkin lopun ikäänsä.
Kun vaan kaikki itsemurhaa pohtivat pysähtyisivät edes hetkeksi miettimään sitä, miltä se omaisista tuntuu.
Eiköhän jokainen itsemurhaa pohtiva ole miettinyt sitäkin miltä läheisistä tuntuisi, monet vain ajattelevat olevansa kaikille taakka ja itsemurhan olevan hyvä juttu läheisillekin, tai sitten ei vain jaksa välittää muista koska oma olo on niin hirveä ettei sitä voi kestää.
Vierailija kirjoitti:
Komppi 8:lle. Minä olen juuri sellainen resilientti ihminen, joka vatvon asiat aika nopeasti läpi, mutta onneksi en ole noin kauheaa kokemusta joutunut läpikäymään. Ehkä se pysäytäisi pahemmin. Joka tapauksessa en nyt kyllä kehtaisi esittää noin mulkvistejä kommentteja kuin kuutonen (joka lienee kirjoittanut myös kolmos- ja seiskakommentit). Vai on se nyt sitten hitto vie itsekästä surra?! Oman elämänsä hän käytää suremiseen ja hänellä on siihen täysi oikeus. Aika tyypillistä siinä prosessissa on monella sekin, että ei jaksa muita ihmisiä ympärillään. Aikuinen poika suree sitten omalla tavallaan, ei siinä jutussa sanottu äidin laiminlyövän poikaansa.
Lue se juttu uudestaan. Ja ei, en ole kirjoittanut noita mainisemiasi muita viestejä. Saat nyt elää sen asian kanssa, että me koko jutun lukeneet pidämme kyseistä naista raskaana ja itsekkäänä ihmisenä. Mikä ihmeen prosessi se on, että kieltäytyy edes yrittämästä pois sieltä kuopasta, ja kieltäytyy kaikesta avusta, vaikka hänellä on toinenkin lapsi?
Joidenkin ihmisten elämä on ikävää, eikä tule koskaan korjautumaan.
Minulle tuli jutusta surullinen olo. Entä hänen poikansa? Miltä mahtaa pojasta tuntua,kun äidin tärkein ihmissuhde on kuollut lapsi, elossa olevan lapsen sijasta? Minultakin on kuollut lapsi. Käyn tuolla samaisella hautausmaalla kuin jutun nainen, usein, mutta en päivittäin. Haudalla käyminen on minulle tärkeää mutta ei todellakaan tärkein ihmissuhde, ja sitäpaitsi vaikka olisi,en ikinä kertoisi sitä muille lapsilleni. Ja oma kokemukseni on se,että suru ei katoa, mutta ei vuosien kuluttua tunnu niin ylitsevuotavalta ja kaikennielevältä kuin alussa. Pärjään sen kanssa ihan hyvin. Juttuun viitaten, minä en nuku huonosti vaikka minulla on kuolemansuru, enkä todellakaan koe olevani viallinen siksi etten nuku huonosti. (Alussa tosin koin). Sain itse jutusta vaikutelman että jutun nainen on masentunut, tuo ei kuulostanut enää tavalliselta surureaktiolta ollenkaan.
Hänen lapsensa kuolemasta on vasta 2,5 vuotta. Se on noin isossa surussa varsin lyhyt aika. Hänestä saattaa tuntua paremmalta viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, vaikka hän ei sitä nyt usko.
Maksumuuri