Ihan hirvee ikiävä äitiä. Itkettää.

Äitini kuoli kun olin 31 v. Yllättäen lyhyen sairastelun jälkeen. Siitä on jo yli 10 vuotta. Muistan kun avauduin täällä siitä niin sain osakseni pilkkaavia kommentteja miten melkein keki-ikäinen kehtaa itkeä äitinsä perään. Tuntui kauhealta.

Ja joo, olen hengannut tällä palstalla melkein 14-vuotta. Melkoisen säälittävää :) Tosin on ollut pitkiä taukoja välissä.

(*rutistus*)

Kuulostaa tutulta. Aina välillä tulee itsellekin kovia kaipauksen puuskia edesmenneitä vanhempiani kohtaan.  Ehkä sinulla(kin) on jäänyt osa itkuista itkemättä ja osa surusta loppuun saakka surematta noiden 2,5 vuoden aikana, eihän se ole edes pitkä aika. Itke niin kauan ja niin usein kuin sinua itkettää, suru ei lähde pois mitenkään muuten kuin suremalla.

Huomasin itse olleeni äitini kuolemaa seuranneen ensimmäisen vuoden ajan jotenkin turta. Aluksi tietysti oli iso järkytys kun hän menehtyi, mutta sitten oli niin paljon hommaa kaikkien hänen asioidensa selvittämisessä, asunnon tyhjentämisessä ja myymisessä  ja perunkirjoitusta valmistellessa, ettei oikein "ehtinyt" suremaan. Vasta nyt myöhemmin olen ehtinyt käsitellä asiaa, ajatuksiani ja tuntojani perusteellisemmin.  Ja edelleenkin tulee välillä tosi kova ikävä häntä, samoin isääni, ja itkukin tirahtaa toisinaan. Suru on kuitenkin kääntynyt enemmän jo haikeaksi kaipaukseksi ja kiitollisuudeksi, ja toivon mielessäni, että heidän on hyvä olla siellä, missä ikinä nyt sitten tällä hetkellä ovatkin.

Eli et ole tulossa hulluksi, todellakaan. Olet eheytymässä surustasi ja toipumassa menetyksestäsi, ja silloin nousee vielä uudelleen pintaan se osa tunteista, joka on ehkä jäänyt patoutuneeksi sisimpääsi. Kaikkea hyvää sinulle! <3

Itse olen herännyt nyt viime vuosina vahvasti siihen tosiasiaan, että minäkin menetän äitini ja isäni joku päivä. (Ellen itse kuole jostain syystä aiemmin) Ihan raastava ajatus, että jossain vaiheessa he eivät enää olekaan täällä.

Siksi yritänkin jo nyt viettää usein aikaa heidän kanssaan. Nautin siitä, kun käyn äitini kanssa kirpparilla ja kahvilassa. Kun jutustellaan niitä näitä. Kun isä tekee toisinaan ruokaa ja kutsuu meidät aikuiset lapsensa syömään. Miten ihania, kalliita asioita ja hetkiä!

Vierailija kirjoitti:

h.uora äitini , joka pilasi elämäni ELÄÄ

kuka haluaa lohduttaa minua

Ei kukaan. Painu h.uora pois pilaamasta ketjua.

Voimia, voin vain kuvitella.

Itsehän olen kaivannut äitiä aina, siksi ettei sellaista minulla koskaan ollut, biologinen äitini on kyllä elossa, mutta termiä äiti ei hänen suhteen voi käyttää. Varmasti suren kun kuolee ja kun siitä saan kuulla, suren sitä ihmiskohtaloa mikä teki hänestä sellaisen kuin teki.

Äidin kaipuuseen osaan kyllä samaistua, sitä kun on ollut vuosikymmenien ajan. Oman lapsen myötä ymmärrän mitä äitiys ja välittäminen on ja pahoina hetkinä ainoa asia joka pitää elossa, on ajatus siitä etten omalle lapselleni samaa ikävää ja tuskaa halua aiheuttaa.

Et ole tulossa hulluksi, itsekkin välillä kaipaan kuolleita läheisiäni, vaikka niiden kuolemista olisikin ollut vuosia.

<3

Tänä avaus sai minut soittamaan äsken omalle äidilleni. 😢 Halaus sinulle.

Äidin kuolemasta 4,5v ja viikottain tulee kauhea ikävä ja itku :(

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli kun olin 31 v. Yllättäen lyhyen sairastelun jälkeen. Siitä on jo yli 10 vuotta. Muistan kun avauduin täällä siitä niin sain osakseni pilkkaavia kommentteja miten melkein keki-ikäinen kehtaa itkeä äitinsä perään. Tuntui kauhealta.

Ja joo, olen hengannut tällä palstalla melkein 14-vuotta. Melkoisen säälittävää :) Tosin on ollut pitkiä taukoja välissä.

Tänne palstalle on pesiytynyt paljon ihmisiä, joilla on todella huono suhde vanhempiinsa. Heidän on vaikea ymmärtää, että normaalissa vanhempi-lapsi -suhteessa on kiintymystä ja rakkautta.

Äitini oli 53-vuotias, kun äitinsä kuoli. Nyt 10 vuoden jälkeenkin äiti joskus huokaisee, kuinka on äitiä/mummoa ikävä. Tietenkin on. Kyllähän tuossa ajassa jo ehtii kiintyä...

Isä kuoli 7 vuotta sitten ja mäkin itken ikävääni aina joskus. Tuo sun kirjoitus sai mut myös nyt itkemään. Ikävä ei lopu koskaan, sen kans vaan oppii elämään. Halaus sinulle 💖

Ja itku ja ikävä ei tarkoita patoutuneita tunteita, vaan halua jakaa asia rakastamansa ihmisen kanssa, jota ei enää ole.

Silloin voi jutella mielessään rakkalleen ja miettiä, mitä hän nyt vastaisi.

On ihan p*seestä, että joudumme lähtemään täältä eri aikoina. Niin epäreilua. Anteeksi

Vierailija kirjoitti:

Kuolemani huolettaa vain siitä näkökulmasta, että lapset jäävät suremaan.

Itse olen sinut asian kanssa. Sairastan aggressiivista syöpää ja elinajanodote on maksimissaan vuosi.

Nuorin on 16 - vuotias. Ajattelen, että karmeaa menettää äitinsä tässä vaiheessa. Totta kai olen tietoinen siitä, että monet pajon varhemmin. Pahalta tuntuu..

Voi hyvin sinäkin rakas vaikka en tunne. Kaikkea hyvää!

Halaus ja voimia sulle . Itse selvisin kuolemanporteilta ja nyt tiedän, että aikuiset lapseni rakastaa mua todella paljon. Toki olen sen tiennytkin mutta tuli huono omatunto siitä, että miten mä nyt tälläsen sairaskohtauksen sain ja pelästytin lapseni.

Voimahalaus sinulle ap ja muille vanhempansa menettäneille ❤️ Itse kaipaan isääni joka kuoli 4 v sitten, yleensä haikea kaipaus rinnassa, ei enää itkukohtauksia. Yhden kerran muistan vielä, isän kuolemasta oli ehkä reilu vuosi, ajoin autolla ja kännykkä alkoi soimaan... yhtäkkiä mieleeni tuli vain ajatus ”isä ei soita mulle enää koskaan”. Puhkesin hillittömään itkuun niin että oli pakko ajaa auto pysäkille ja pysähtyä nyyhkimään 😓

Minun tulee kurja kalvava yksinäinen ikävä äitiä aina, kun kaupungilla näen muita äitejä ja tyttäriä yhdessä ostoksilla tai kahvilla. Minullakin kuuluisi olla vielä äiti. Hän kuoli 50-vuotiaana, aika loppui kesken. Tästä on 9 vuotta, minulla on edelleen aivan kaikki hänen tavaransa enkä varmaan palaudu enää entiselleni.