Lue keskustelun säännöt.
Kännykkä-äidit vi*uttaa mm. puistoissa
19.01.2019 |
Miksi se älypuhelin on tärkeämpi kuin lapsesi? Lapset jää vaille vuorovaikutusta, kun äidit vaan toljottaa kännykkäänsä.
Kommentit (76)
Pienet lapset kyllä kaipaisivat sen vanhemman huomion siellä puistossa. Sitä omaa aikaa voi saada sitten kun lapsi katsoo hetken pikkukakkosta tai illalla kun lapsi nukkuu. Kun lähdetään porukalla puistoon niin onhan se kiva että ollaan yhdessä touhuamassa ja aikuinen on läsnä. Eräskin äiti oli liimautuneena kännykkäänsä melkein koko puisto ajan, lapsi ei osannut vielä puhua kunnolla, seisoi keinun edessä ja toivoi että äiti tulisi nostamaan keinumaan. Ei mitään reaktiota. Seisoi ja koitti sanoa "kaakkuu, kaakkuu" mutta mitään ei tapahdu. Istuin oman lapseni kanssa tekemässä hiekkakakkuja, siellä oli monta lasta jotka aikuisen huomion kaipuussa hakeutuivat sitten siihen lähelle leikkimään ja hakemaan huomiota keneltä tahansa: -kato, mä tein näin hienon kakun! kato, mä osaan jo keinua! Sitten kun kehuu että oletpa taitava niin näkee kuinka iloiseksi lapsi tulee hyvinkin pienestä. Ei ne kännykkä kourassa istuvat vanhemmat oikeasti kuule kun lapsi puhuu, koska he eivät ole läsnä, mutisee vaan joojoo sieltä kännykän takaa. Sitä "perässä pörräämistä" kutsutaan myöskin kasvattamiseksi. "älä ota lelua toisen kädestä, älä lyö, älä laske pää edellä" yms. Sitten ihmetellään kun lapset käyttäytyvät huonosti ja päiväkodista taas tullut sanomista....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
40 jatkaa.
Tämä aloitus on nimenomaan malliesimerkki toksisesta feminisyydestä. Joku oman elämänsä supermamma tuomistee toisen vanhemmuuden leikkikenttähetkien perusteella. Opettele itse chillaamaan, ihme helikopteri.
Muuten hyvä mutta "toksinen feminiinisyys" :Dddddffff
Miksi puistoon pitäisi mennä vuorovaikuttamaan lapsen kanssa? Eikö lapsi saa itse päättää puhuuko siellä äidin kanssa koko ajan vai leikkiikö muiden lasten kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Olen vuorovaikutuksessa aamusta iltaan lapsen kanssa paitsi silloin kun lähdemme leikkipuistoon. Lapsi kiipeilee, keinuu, laskee mäkeä, juttele muiden lasten kanssa. Itse hoidan asioita kännykällä. Jos lapseni tulee kysymään tai huutaa minua niin olen valppaana ja kuuntelen mitä hänellä on asiaa ja vastaan siihen.
Ja kun siitä ei kuulu mitään, olet tyytyväinen. Voisi huoletta kävellä pois puistosta.
Vi**uunnu ihan vapaasti. Mä lähden yleensä pois jos joku asia siellä alkaa vi*uttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän omassa lapsuudessa ne vanhemmat ei edes olleet siellä puistossa vaan kotona, ja lapset sai pärjätä keskenään.
Miettikää hetki sitä.
Meinaat että ne 1-4v oli yksin pihalla vai? Perheen esikoisetkin joilla ei ollut sisaruksia? Kyllä vielä 20 vuotta sitten minulla ainakin äiti oli mukana puistossa kunnes täytin 7. Muutettiin lapsiperhealueelle omatkotitaloon ja alueelta löytyi leikkipuisto. Äiti tuli aina kauemmaksi kyllä mukaan.
Kyllä, noin se oli. Olen itsekin alle kouluikäisenä vahtinut ulkona 2-3-vuotiaita, koska aikuisia ei pihalla ollut.
Leikkipuistossa joku kaksivuotias touhuaa yksinään kun vanhemmat tuijottaa puhelinta.
Viisivuotias osaa olla hetken valvomatta, kaksivuotias ei.
Kun tekin tajuaisitte tämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mutta. Sitten kun on sen lapsensa kanssa vuorovaikutuksessa siellä puistossa, niin siitäkin valitetaan (palstoilla). Kun on niin ärsyttävää kun äidit sanoittaa ja juttelee ja menee lapsensa perässä. Tätä kun muuten tekee (nuorimmaiseni on paljon huomiota rakastava pälättäjä), niin äkkiä siinä on muitakin lapsia hakemassa sitä mun huomiota, oli niiden äidit sitten kyräilijöitä tai ei. Ärsyttävää. Ja kun sekin on sitten väärin, kun ei huomio niitä muita.
Tai auta armias, jos siellä puistossa on joku tuttu. Sitten kyräillään, että siellä se äiti-mafia/sisäpiiri/mikälie vaan juttelee keskenään eikä ota muita huomioon, ja niiden lapsetkin on heitteillä.
Vähiten tuntuu ärsyttävän nimenomaan se äiti tyyppi, joka hiljaa seuraa lastaan ja tuijottaa muita äitejä joko mitäänsanomaton ilme kasvoillaan, tai omaa epävarmuutta peittelevät ylimielinen ilme naamalla. Tämä persoona ärsyttää vähiten, varmaan siksi, että iso osa äidistä on juuri näitä kyttääjiä, jotka repivät sitä itsevarmuutta mollaamalla muita ja tekemällä naurettavia päätelmiä tunnin tai kahden puistoilusta.
Uskokaa pois. Kymmenen vuoden kokemuksella, monta puistoa ja äiti-ihmistä nähneenä.
Vierailija kirjoitti:
Pienet lapset kyllä kaipaisivat sen vanhemman huomion siellä puistossa. Sitä omaa aikaa voi saada sitten kun lapsi katsoo hetken pikkukakkosta tai illalla kun lapsi nukkuu. Kun lähdetään porukalla puistoon niin onhan se kiva että ollaan yhdessä touhuamassa ja aikuinen on läsnä. Eräskin äiti oli liimautuneena kännykkäänsä melkein koko puisto ajan, lapsi ei osannut vielä puhua kunnolla, seisoi keinun edessä ja toivoi että äiti tulisi nostamaan keinumaan. Ei mitään reaktiota. Seisoi ja koitti sanoa "kaakkuu, kaakkuu" mutta mitään ei tapahdu. Istuin oman lapseni kanssa tekemässä hiekkakakkuja, siellä oli monta lasta jotka aikuisen huomion kaipuussa hakeutuivat sitten siihen lähelle leikkimään ja hakemaan huomiota keneltä tahansa: -kato, mä tein näin hienon kakun! kato, mä osaan jo keinua! Sitten kun kehuu että oletpa taitava niin näkee kuinka iloiseksi lapsi tulee hyvinkin pienestä. Ei ne kännykkä kourassa istuvat vanhemmat oikeasti kuule kun lapsi puhuu, koska he eivät ole läsnä, mutisee vaan joojoo sieltä kännykän takaa. Sitä "perässä pörräämistä" kutsutaan myöskin kasvattamiseksi. "älä ota lelua toisen kädestä, älä lyö, älä laske pää edellä" yms. Sitten ihmetellään kun lapset käyttäytyvät huonosti ja päiväkodista taas tullut sanomista....
Totuus näemmä kolahti ja sattui moneen. Ainakin alapeukuista päätellen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pienet lapset kyllä kaipaisivat sen vanhemman huomion siellä puistossa. Sitä omaa aikaa voi saada sitten kun lapsi katsoo hetken pikkukakkosta tai illalla kun lapsi nukkuu. Kun lähdetään porukalla puistoon niin onhan se kiva että ollaan yhdessä touhuamassa ja aikuinen on läsnä. Eräskin äiti oli liimautuneena kännykkäänsä melkein koko puisto ajan, lapsi ei osannut vielä puhua kunnolla, seisoi keinun edessä ja toivoi että äiti tulisi nostamaan keinumaan. Ei mitään reaktiota. Seisoi ja koitti sanoa "kaakkuu, kaakkuu" mutta mitään ei tapahdu. Istuin oman lapseni kanssa tekemässä hiekkakakkuja, siellä oli monta lasta jotka aikuisen huomion kaipuussa hakeutuivat sitten siihen lähelle leikkimään ja hakemaan huomiota keneltä tahansa: -kato, mä tein näin hienon kakun! kato, mä osaan jo keinua! Sitten kun kehuu että oletpa taitava niin näkee kuinka iloiseksi lapsi tulee hyvinkin pienestä. Ei ne kännykkä kourassa istuvat vanhemmat oikeasti kuule kun lapsi puhuu, koska he eivät ole läsnä, mutisee vaan joojoo sieltä kännykän takaa. Sitä "perässä pörräämistä" kutsutaan myöskin kasvattamiseksi. "älä ota lelua toisen kädestä, älä lyö, älä laske pää edellä" yms. Sitten ihmetellään kun lapset käyttäytyvät huonosti ja päiväkodista taas tullut sanomista....
Totuus näemmä kolahti ja sattui moneen. Ainakin alapeukuista päätellen.
Onko tullut mieleen, että lapset rakastavat huomiota. Sen suhteen he ovat pohjattomia kaivoja ja voisivat esitellä mitä tahansa kenelle tahansa. Sama pohjaton huomionhaku on kotona, joten suokaa se hengähdystauko niille puistoäideille älkääkä marisko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ärsyttää se, kun kytätään toisten vanhempien (useimmiten äitien) tekemisiä ja soimataan heitä. Joo, varmaan olisi parempi pitää puhelin taskussa, mutta kukaan meistä ei ole täydellinen. Voi myös olla, että se kyseinen äiti oli kuolemanväsynyt ja jo pelkästään sinne leikkipuistoon selviytyminen lapsen kanssa oli hyvä suoritus. Siellä saa sitten paremmalla omallatunnolla koomata puhelimella, kun lapsella on kivaa tekemistä ja virikkeitä.
Mitäs jos koetettaisiin olla muita vanhempia kohtaan myötätuntoisia ja armollisia ennemmin kuin tuomitsevia ja kriittisiä? Meistä jokaisella todennäköisesti on heikot hetkensä ja puutteensa, mutta ne eivät tarkoita, ettemmekö rakastaisi lapsiamme yli kaiken.
S**tana kun mitään ei saa tehdä ilman että joku kyttää ja tuomitsee selän takana, eikö äiti opettanut teille siellä puistossa että selän takana pahan puhuminen on rumaa? Mene kasvokkain sanomaan että v**un av-mamma laita känny pois, ja katso miten hyvän keskustelun siitä saa aikaan.
Sit mietitään miksei nykynuoret tee lapsia. Ei jessus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikeastaan edes tiedä miksi osallistun tähän samaan keskusteluun (uudessa aloituksessa) aina uudelleen, mutta jostain syystä sen teen.
Olin 7 vuotta kotiäitinä ja nautin siitä suuresti. Lauloin, luin, leikin. Kaksivuotiaani osasi nimetä puolenkymmentä eri pähkinää ja nelivuotiaani opetteli kanssani italian turistisanastoa. On askarreltu, leivottu, maalattu, kerrottu keijusatuja metsässä, tehty temppurataa, rakennettu majaa, on opeteltu hiihtämään, luistelemaan, uimaan, pyöräilemään, käyty kirjastossa, museossa, teatterissa, tavattu kavereita ja ohjattu ja autettu kaverisuhteisiin, ja selitetty, selitetty ja selitetty maailmaa, ihan jo siksi että minä olen puhelua ja vuorovaikutushakuinen ihminen enkä osaa aina olla hiljaa silloinkaan kuin pitäisi.
Kun menimme puistoon, ja lapseni olivat sen ikäisiä, sellaisessa mielentilassa ja sellaisessa seurassa että eivät tarvinneet minua viereensä, en tuputtanut seuraani. He osasivat mennä kauemmas ja tulla lähemmäs jos tarvitsivat, osasivat tulla kertomaan jos on asiaa. Itse asiassa lapsilla on oikeus, ja varsinkin yhdellä lapsistani (introvertinpana) tarve, olla olematta koko ajan vuorovaikutuksessa kanssani. Heillä on myös (iänmukaisesti ja valmiudet huomioiden) oikeus ja tarve harjoitella kaverikuvioita ilman että minä hengitän niskaan. Puisto on siihen mitä mahtavin areena! Joten minä joko hakeuduin rupattelemaan jonkun aikuisen kanssa, luin uutisia tai sometin, koska - no miksi en?
Ei se lapsi ihan oikeasti halua jutella äidin kanssa KOKO AJAN (Vaikka äiti olisi tällainen moottoriturpa), miksi puistossa ei voisi olla se hetki kun lapsi suuntaa huomionsa muuhun kuin mamman höpinöihin?
Sen ymmärrän, että jurppii jos lasten turvallisuudesta tai asiallisesta käytöksestä ei huolehdita tai lapsen toistuvaan kontaktiyritykseen ei vastata.
Eikö puistoon mennä, että lapset saavat vuorovaikutusta toisten lasten kanssa?
Ja ilmeisesti toisen äidin kanssa livenä puistossa jutteleva äiti on ok?
Kirjan lukeminen on epäilyttävää, Lapsen toimintaa pitää vahtia kuitenkin koko ajan. Ei voi uppoutua kännykkään, kirjaan tai linnunlauluun.
Sarkasmi sikseen, voisiko olla että äiti tietää miten paljon antaa tilaa ja miten paljon pitää seurata tapahtumia.
Vierailija kirjoitti:
Vuorovaikuta ite niitten lasten kanssa, jos asia kiinnostaa.
Hypäänkö niiden eteen, karjaisen ja näytän munaa???!!!!
Itse asuin lapsuuden maalla, ulkona yksin tai sisaruksen kanssa. Ilman mitään ongelmaa.
Alle kouluikäisenä. Tosin vanhemmat tiesi aika tarkkaan missä ollaan juoksemassa, ja milloin pitää olla takaisin sisällä talossa :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän omassa lapsuudessa ne vanhemmat ei edes olleet siellä puistossa vaan kotona, ja lapset sai pärjätä keskenään.
Miettikää hetki sitä.
Meinaat että ne 1-4v oli yksin pihalla vai? Perheen esikoisetkin joilla ei ollut sisaruksia? Kyllä vielä 20 vuotta sitten minulla ainakin äiti oli mukana puistossa kunnes täytin 7. Muutettiin lapsiperhealueelle omatkotitaloon ja alueelta löytyi leikkipuisto. Äiti tuli aina kauemmaksi kyllä mukaan.
Kyllä, noin se oli. Olen itsekin alle kouluikäisenä vahtinut ulkona 2-3-vuotiaita, koska aikuisia ei pihalla ollut.
Henkinen laiskuus. Se on tämän päivän trendi.
40 jatkaa.
Tämä aloitus on nimenomaan malliesimerkki toksisesta feminisyydestä. Joku oman elämänsä supermamma tuomistee toisen vanhemmuuden leikkikenttähetkien perusteella. Opettele itse chillaamaan, ihme helikopteri.