Y-sukupolven rainaa ja valitusta

Korkeakoulututkinto, vakityö. Vanhemmat oli työttömiä kun olin lapsi, puolipakottivat opiskelemaan. Opiskelin ja valmistuin. Olisin halunnut tehdä töitä, mutta sosiaalinen paine ajoi tekemään tutkinnon loppuun.

Nyt olen koulutusta vastaavassa työssä, vakituisessa työsuhteessa, ihan hyvällä palkalla, vain huomatakseni että vihaan työtäni ja olen elänyt koko elämääni vain muille, en itselleni.

"Se kehtaa valittaa" niin, tiedän kyllä. On työ ja toimeentulo. Mutta en ole onnellinen. Tiedän, että työttömyys oli vanhemmille kova paikka ja he ajattelivat parastani. Mutta itse olin opiskelujen ohella työssä, jota rakastin ja johon ikävöin yhä. Puolet pienemmällä palkalla kuin nyt. Mutta sitä minä tykkäsin tehdä. Olin onnellinen. Olisin halunnut jäädä siihen työhön, ja jättää korkeakoulututkinnon suorittamisen kesken.

Olen alkanut ajatella, että olisi vihdoin aika alkaa elämään tätä elämää itselleen eikä muille. Tehdä sitä mitä itse oikeasti haluan tehdä.

Kohtalotovereita?