Lue keskustelun säännöt.
Mitä pitäisi ajatella ihmisestä joka väittää että hänellä on enemmän elämänkokemusta kuun muilla saman ikäisillä?
Kommentit (50)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on lapsuudenystäviä/tuttavia jotka jäivät asumaan pienelle kotipaikkakunnalle (eivät siis ole edes opiskelleet muualla), avioituneet parikymppisinä ja saanet lapsia ja tehneet koko työuransa siellä tyyliin sairaalassa tai kaupassa. Nyt ollaan keski-iässä.
Voin kyllä sanoa rehellisesti että minulla on todennäköisesti enemmän elämänkokemusta kuin heillä. Muutin pois heti lukion jälkeen välivuodeksi Hkiin, opiskelin pk-seudulla, lähdin vuosiksi ulkomaille töihin (kahdessa maassa asuin), avioiduin ulkomaalaisen kanssa ja saanut lapsia jotka ovat kaksikielisiä, olen vaihtanut alaa, verkostoitunut ja menestynyt alallani. Lisäksi olen näistä elämän nurjista puolista joutunut kokemaan läheisen sairastumisen ja saattohoitamisen ja yksin hoitanut kaikki kuolemaan liittyvät jutut asuntojen myynnit ymym ja lisäksi hoitanut yksin toisen iäkkään sukulaisen kaikkia taloudellisia asioita ja hoidon järjestämistä.
Elämä ei ole kilpailu mutta kyllä se nyt vain on niin että toiset ovat aktiisempia ja heidän elämässään tapahtuu enemmän kuin joidenkin muiden jotka ovat valinneet sen tutun ja turvallisen pienen elämänpiirin. Ei siinäkään tietysti mitään pahaa ole.
Minusta tämä lainaamani henkilö kuulostaa aktiiviselta ja monia asioita kokenelta. Mutta itse en yhdistäisi tuota elämää välttämättä elämänkokemukseksi. Itse ajattelisin elämänkokemuksen enemmänkin ihmisenä kasvamiseksi. Ja siihen ei liity niinkään se onko asunut eri paikoissa, tehnyt erilaisia töitä jne vaan sellainen henkinen kasvu ja kokemus. Esimerkiksi miten ymmärtää elämää. Miten kestää vastoinkäymiset. Miten kestää yksinäisyyttä ja muiden seuraa. Miten auttaa muita ja miten kokee elämän yleensäkin. Sellaista syvällistä pohdintaa.
No tuota... Näin ulkomaalaisen hyvin erilaisesta kulttuurista tulevan miehen vaimona on pakko tarttua tähän. Siinä, jos missä tulee pohdittua asioita syvällisesti ja monelta kantilta, kun yrittää sovitella arkielämää ja kasvattaa lapsia kahden arvomaailmalta lähes vastakkaisen kulttuurin ristipaineessa. Ei voi tuijotella vain omaa napaa, vaan asiat on nähtävä niin laajassa perspektiivissä, ettei sitä ymmärräkään ennen kuin sellaiseen tilanteeseen joutuu. Siinä heittää monet omatkin "kiveenhakatut" arvot kuperkeikkaa monta kertaa. Ei riitä pelkkä yksinäisyyden ja muiden seuran pohdinta, vaan on pohdittava pohjamutia myöten yhtään kiveä paikalleen jättämättä.
Ai niin ja koska olemme av:lla on pakko loppuun mainita, että mieheni ei ole tur-va-pai-kan-ha-ki-ja. Ei ole koskaan ollutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mahdollistahan se on, että on enemmän elämänkokemusta kuin esim. samanikäisillä keskimäärin. Kunhan ei rupea kenellekään tietylle ihmisille hänen historiaansa tuntematta väittämään, että on kokenut enemmän.
Pidän näitä ihmisiä keskimäärin yksinkertaisina ja sellaisina, joilla ei ole sitä oikeanlaista elämänkokemusta, joka avartaisi katsomaan asioita oman piirin ulkopuolella. Koska muutoin he tietäisivät, että ikinä sä et tiiä muista mitä kaikkee ne on kokenut.
Ite olen lapsena seksuaalisestu hyväksikäytetty, äitini alkoholisti, isäni mielipuoli, mut huostaanotettiin 12-vuotiaana huumeiden käytön vuoksi. Olen asunut koulukodissa, kriisipaikalla, nuorisokodissa ja perhekodissa... ennen kuin täytin 18 olin asunut yli kymmenessä eri Suomen kaupungissa (äitikin muutti koko ajan).
Olen elänyt täysikäisenä rikkaan miehen kanssa Helsingin porvarialueella, "täydellistä elämää". Olen matkustellut, olen harrastanut vaikka mitä..
Tässä vain mutamia kohtia elämästäni...äitini raitistui ja sairasti rintasyövän... kavereita tullut ja mennyt..
Nykyään kouluttaudun, olen melko köyhä, sain keh.vammaisen lapsen...(en todellakaan ole viiteentoista vuoteen käyttänut yhtään mitään), asun jöyhän kaupungin vuokra-asunnossa lapseni kanssa kahdestaan.
Kouluttaudun, että voin tarjota hyvän elämän meille. Ei yhtään kavereita...uusi kaupunki
En koskaan koe, että olisin kokenut sen enempää juin muutkaan. Kaikilla meillä on enemmän tai vähemmän kokemusta takataskussa. Tyhmää olettaa toisista yhtään mitään, sen olen oppinut. Kaikki ei useinkaan ole miltä näyttää
Kenestäkään ei pitäisi ajatella yhtään mitään tietämättä henkilön taustoja. Nämä "mitä pitäisi ajatella xx henkilöstä" pohdinnat ovat täysin turhia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä se elämänkokemus oikein on? Minusta elettyä elämää, jokainen tavallaan. Tällä ajattelutavalla samanikäisillä ihmisillä olisi siis saman verran elämänkokemusta.
Tottahan varmasti on, että tässäkin ketjussa mainitut vaikeudet kasvattavat ihmistä eri tavalla kuin helpompaa polkua kulkevaa kanssaeläjää, mutta onko sekään yksioikoista, että tuo "kasvattaminen" on hyväksi? Tai jotenkin tärkeämpää kuin pehmeämmän elämän tekemä "kasvattaminen"? Eikö tärkeintä olisi kyky huolehtia itsestään ja ainakin vähintään ymmärtää muita ja elämän erilaisuutta kaikkinensa?
En tiedä tulkitsenko ketjun kirjoittajia oikein, mutta olen aistivinani, että se runsaasti eletty elämä (matkustelu, ulkomaat, useat paikkakunnat ja työt, lapset, puoliso, vastainkäymiset) olisi jotenkin parempaa kuin pehmeä ja tasainen, ehkä hieman itseään toistavakin elämä? Minusta ei, sillä kukin meistä täällä tallaa tyylillään. Joku kohtaa vastoinkäymisiä enemmän, joku vähemmän. Joku ei osaa ottaa niitä vastaan, toinen taas osaa paremmin. Joku oppii sen taidon ensimetreillä, joku vasta viimeisillään.
Oma mielipiteeni onkin, että elämänkokemus, kaikenlainen, kertyy iän myötä meille jokaiselle.
T. 2 eri maassa ja useilla eri paikkakunnilla asunut, koulukiusattu, perheenjäsenellä rankka huume-elämä, lukio, ammattitutkinto ja yliopistotutkinto suoritettuna ja mitä muita nyt täällä olikaan mainittu, jolla sitä elämänkokemusta tunnutaan mittaavan...
Suhtautuisin skeptisesti. Yleensä oikeasti elämää kokeneet eivät mainosta sitä suureen ääneen saati vertaile itseään muihin. Varsinkin vanhemmissa ikäluokissa huomaa sen, että mitä enemmän joku alleviivaa elämänkokemustaan, sitä ahdasmielisempi ja tuomitsevampi henkilö on. Elämä ei ylipäätään ole mikään kilpailu, jossa elämänkokemusten tarkoitus on lyödä muut laudalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi sitä elämänkokemusta pitää korostaa? Sitä ei voi mitata, kuten työkokemusta, eikä sillä sinänsä ole arvoakaan. On myös täysin henkilökohtaista, miten kaksi eri hmistä kokee saman elämänkokemuksen. Elämänkokemusta ei myöskään voi siirtää toiselle, eikä opettaa.
Näin keski-ikäisenä naisena voin sanoa, että kyllä tuo paikkansa pitää. Joillakin vaan on enemmän elämänkokemusta. Huomaan sen omistakin ystävistäni ja tutuistani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onkohan jokainen vastaaja joka väittää että joillain on enemmän elämänkokemusta kun toisilla omasta mielestään juuri sellainen jolla sitä elämänkokemusta on ikäisiään enemmän? Ja katsovatko he sitten oikeudekseen olla ylimielisiä niitä kohtaan, joilla sitä on heidän mielestään heitä vähemmän?
Onhan tuo totta. Se, onko elämänkokemuksesta hyötä on toinen juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein yhdy tuohon lauseeseen. Ensinnäkin, miten määritellään elämänkokemus? Ei se minusta ole sitä, että kokee vaikeita asioita (sairaus, päihteet, läheisten kärsimys, köyhyys) tai sitten toisaalta reissaa ympäri maailmaa. Elämänkokemus on musta ihan täysin subjektiivinen käsite ja merkitsee enemmän sitä, mitä ihminen on oppinut pitämään elämässään arvokkaana. Mun mielestä tuo lausahdus on usein yksi tapa nostaa itseään jalustalle ja pitää itseään kokeneempana, kun on opiskellut ja tehnyt töitä ulkomailla tmv. Toki tämäkin kokemus on kokemusta, mutta en sanoisi sitä elämänkokemukseksi, koska ei ole vain yhtä oikeaa tapaa elää. Elämänkokemus on itselle ainakin enemmän sitä, että oppii elämään itselle sopivalla tavalla ja nauttii omasta elämästään, oli se sitten maaseudun rauhassa tai kiireisenä liike-elämän ihmisenä.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan jokainen vastaaja joka väittää että joillain on enemmän elämänkokemusta kun toisilla omasta mielestään juuri sellainen jolla sitä elämänkokemusta on ikäisiään enemmän? Ja katsovatko he sitten oikeudekseen olla ylimielisiä niitä kohtaan, joilla sitä on heidän mielestään heitä vähemmän?
Tuskin. (Olen tuo keski-ikäinen nainen joka tuon yhden vastauksen kirjoitti.) Huomaan sen vaan ihmisten puheista, mutta en tietenkään mene kenellekään vähättelemään heidän elämäänsä. Sehän on ihan hyvä jos ihminen on tyytyväinen elämäänsä vaikka se toisesta kuulostaisi hyvin tapahtumaköyhältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikeudet ja vastoinkäymiset kasvattavat ihmistä, ja elämänkokemus on kasvamista. Helppoa elämää eläen elämänkokemus ei kasva.
Vierailija kirjoitti:
Mitä se elämänkokemus oikein on? Minusta elettyä elämää, jokainen tavallaan. Tällä ajattelutavalla samanikäisillä ihmisillä olisi siis saman verran elämänkokemusta.
Ei eletty elämä ole aina samanarvoista. Jos se eletty elämä ei koskaan ole ollut mitään muuta kun tietokonella pelaamista kotona, ei siitä mitään elämänkokemusta kartu.
Minulla oli nuoruudessa kaveri joka parikymppisenä uhosi että hänellä on todella paljon elämänkokemusta, vaikken ikinä tiennyt millä perusteella se olisi totta. Hän myös puhui siitä kuinka hyvä äiti hän on lapsilleen eikä ole sellainen kypsymätön joka odottelee kolmekymppiseksi ennen lasten hankintaa. Tosin noita lapsia ei silloin ollut olemassakaan muuta kuin hänen omassa visiossaan.
Omasta mielestään hän oli jotenkin muita kehittyneempi, vaikka enemmän se tuntui jälkipuberteetilta.
Minä saatoin joskus nuorena puhua tuohon tyyliin, vaikka nyt kun elämänkokemusta oikeasti on enemmän en niin sanoisi. Olin 18v kun muutin ensimmäiseen avoliittoon, ja lapsen sain 21-vuotiaana. Kuvittelin tuolloin että olen jotenkin täysin muiden samanikäisten yläpuolella, enkä suunnilleen suostunut edes keskustelemaan alle kolmekymppisten kanssa.
Jälkikäteen ajatellen minulla ei paljoa elämänkokemusta ollut. En ollut koskaan asunut yksin, eikä ikinä ollut tarvinnut selvitä omin neuvoin mistään, vaan aina olivat joko vanhemmat tai mies tukena. Toki lapsen saanti antoi tiettyä elämänkokemusta, muttei se mitenkään erilaiseksi tehnyt.
Omassa työssäni sairaanhoitajana elämänkokemuksella on suurikin arvo, erityisesti potilaille, joita päivittäin kohtaan.
Osaan kohdata hyvin monenlaisia henkilöitä ja keskustella heidän elämäntilanteistaan, sekä ymmärrän heidän kipuaan ja tarpeitaan omien kokemusteni myötä paremmin, kuin osaisin ilman elettyä elämääni.
Joku sanoi, että elämänkokemus on arvotonta, ja sitä ei voi siirtää eteenpäin.
Minä koen, että olen saanut kokemistani asioista viisautta kuunnella, ymmärrystä olla nöyrä, sekä rohkeutta uskaltaa silloin kun täytyy.
Lisäksi koen rikkaudeksi sen, että olen saanut olla niin monelle lohduksi ja tueksi erittäin vaikeiden tunteiden keskellä.
Joten arvotontako?
Ei minusta, ei ollenkaan.
Yksi sellainen vanha vitsi on se että jos mies haluaa alle kolmekymppistä naisseuraa, niin hän voi laittaa deitti-ilmoituksen jossa alaikäraja on 30v ja painottaa vielä että alaikäraja on ehdoton koska haluaa naisen jolla on elämänkokemusta.
Sellaisella on sen verran vähän elämänkokemusta, että ymmärtäisi, ettei ulkonäön perusteella tai pinnallisen tuttavuuden perusteella voi tietää, mitä toinen on kokenut tai ei ole kokenut.