Millaisia järjenvastaisia pelkoja sinulla oli lapsena?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli tavallisia pelkoja. Pelkäsin pimeää ja sitä, että yöllä sänkyni alla on hirviö. Suojauduin sängyssä niin, että vedin peiton korviin ja laitoin kädetkin peiton alle. Eipä silloin pääsisi mörkö tarttumaan niihin. Kädet ja jalat eivät saaneet roikkua sängyn laidan yli, jotta mikään ei nappaisi niihin kiinni.

Mä pelkään vielä aikuisenakin tätä. En pysty roikottaa raakoja sängyn ulkopuolella koskaan. Ei auta vaikka koitan järkeillä itselleni ettei sängyn alla voi olla mitään ja jos olisi yhtä lailla se siellä on vaikka en kättä sen edessä roikottaisikaan. En vaan pysty. Alkaa ahdistaa heti. Mistä lie tämmöinen pelko voi edes kehittyä?Järjetöntä.

Tuollainen on kyllä ihmeen yleistä lasten lisäksi aikuisillakin, tunnistan sen itsellänikin. Olisikohan joku jäänne ihmisen aivoissa muinaisesta petojen pelosta?

Vierailija kirjoitti:

Pelkäsin että joku olis päässy meijän saunaan piiloon ja tulis sieltä esiin just silloin kun olin suihkussa:D

Oi, sama!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkäsin että joku olis päässy meijän saunaan piiloon ja tulis sieltä esiin just silloin kun olin suihkussa:D

Oi, sama!

Siksi käynkin aina saunan läpi ennen kuin menen suihkuun!

Pelkäsin, että järvessä on haita. Välillä vieläkin aikuisena inhottaa uida järvessä, kun vesi on niin sameaa, eikä näe mitä siellä on.

Vierailija kirjoitti:

Pelkäsin ukkosta aivan järjettömästi. Äitini pelkäsi myös ja se tarttui meihin lapsiin.

Tarkennuksen: menimme jopa äidin kanssa "piiloon" ukkosta! Oven taakse seinän ja oven väliin litteiksi. Aikuisena en ole enää pelännyt, suorastaan nautin mahtavasta räiskeestä.

Pelkäsin että auringosta loppuu tehot ja kuolemme kaikki. Koulussa sitten selvisi että kyllä se vielä posottaa ainakin minun elämäni ajan, ja muutaman miljardi vuotta siihen päälle.

Vierailija kirjoitti:

Pelkäsin pimeää ( ja pelkään edelleen, ikinä en nuku ilman jotain valoa ja olen jo 46- vuotias kolmen lapsen äiti. Lapset eivät pelkää).

Siskoni pelkäsi kettua joka tulee sängyn alta ja syö varpaat:)

Mäkin pelkäsin sängyn alusta. Siskoni tiesi tämän, joten oli kerran kiusakseni piiloutunut sänkyni alle ja nappasi eräänä iltana nilkkaan kiinni mennessäni makuulle.

Olen kostanut siskolleni mitä mielikuvituksellisimmin tavoin traumaani viimeiset 20 vuotta.

Olemme läheisiä edelleen. ;)

Pelkäsin hirveästi, että kun tuulee niin puut kaatuvat päälle. Uskoin myös itse voivani vaikuttaa tuulen voimakkuuteen. Keinuminen oli traumaattista. Oma havainto vääristi todellisuutta vauhdista. Tuuli näytti kovenevan. 

Autoillessa pelkäsin saastetta. Oli jotenkin niin kuuma ja kuiva ilma. Silloin puhuttiin paljon myös ilmastonmuutoksesta. Aina kun matkustin moottoriajoneuvolla (kyydissä siis) niin pelkäsin tuhoavani maailman. Se oikeasti ahdisti minua tavattomasti. Sinänsä tässä oli kyllä totuuden perää.

Kun olin hiihtämässä ja lumessa oli syviä jalanjälkiä, pelkäsin että jos hiihdän sellaisen yli, suksi napsahtaa poikki ja putoan sinne loputtoman syvään (10 cm) jalanjälkeen. Aikuisempana minusta onkin tullut ihan ammattitasoinen katastrofiajattelija.

Vierailija kirjoitti:

Pelkäsin hirveästi, että kun tuulee niin puut kaatuvat päälle. Uskoin myös itse voivani vaikuttaa tuulen voimakkuuteen. Keinuminen oli traumaattista. Oma havainto vääristi todellisuutta vauhdista. Tuuli näytti kovenevan. 

Autoillessa pelkäsin saastetta. Oli jotenkin niin kuuma ja kuiva ilma. Silloin puhuttiin paljon myös ilmastonmuutoksesta. Aina kun matkustin moottoriajoneuvolla (kyydissä siis) niin pelkäsin tuhoavani maailman. Se oikeasti ahdisti minua tavattomasti. Sinänsä tässä oli kyllä totuuden perää.

Veljeni pelkäsi myös tuulen kaatavan puita, sanoi kaatavansa kaikki puut kun kasvaa isoksi

Meri/merenpohja pelottaa vielä tänäänkin.

Pelkäsin, että äitini ja isäni vain päättävät lähteä ja jättää meidät lapset oman onnemme nojaan.

Olen kotoisin täysin keskiluokkaisesta perheestä, jossa ei näennäisesti ollut mitään ongelmia.

Myös me lapset kasvoimme olosuhteissa, joissa olisi ollut absurdia kuvitella molempien vanhempien häipyvän yht’aikaisesti.

Jotain mätää perheessäni jo tuolloin oli kuitenkin.

Sänkyni oli seinän vieressä. Jos olisin nukkunut kasvot seinään päin, niin seinän sisällä asuva valkoinen, pitkäpartainen ja mustasilmäinen Isojalka olisi avannut seinään rakentamansa salaluukun suoraan kasvojeni edessä ja vetänyt minut seinän sisään. Jos taas nukuin kasvot poispäin seinästä, niin olin mukamas jotenkin turvassa.

Nukuin vielä teini-ikäisenäkin tämän pelon vuoksi vain oikealla kyljellä ja heräsin aina oikea käsi ja jalka monen tunnin paikallaolon vuoksi puutuneina.

Joku kavereista kertoi, että jos valehtelee niin tulee noita ja paistaa sut isolla paistinpannulla ja syö. Vähän vanhempana pelkäsin ufoja enkä uskaltanut yöllä mennä vessaan kun oli pimeää

Vierailija kirjoitti:

Ydinsotaa, mutta en tiedä voiko sanoa järjenvastaiseksi. Luin lapsena liikaa sanomalehtiä, ja pelkäsin kuollakseni, että pommikoneet tiputtaa ydinpommin. Jokainen yli lentänyt kone sai minut odottamaan paineaaltoa.

Eihän tuo pelko järjenvastainen ollut.

Uutiset ja ajankohtaisohjelmat tulvivat kauhuskenaarioita.

Suosikkisarjani "Olipakerran ihminen" joka jakson alussa ihmiskunnan kehityskaari päättyi ydinsotaan.

Vieläkin Bachin Toccata ja fuuga d-molli

Saa aikaan ahdistusta.

Sitäpaitsi katsoim turhan pienenä elokuvan "Viimeisellä rannalla".

Pelkäsin, että minut heitetään kotoa pihalle. Pelko alkoi n. 3-vuotiaana ja jatkui koko lapsuuden.

Kotona oli traumatisoivat olosuhteet. Perusturvallisuus ei kehittynyt ja uskoinkin olevani täysin kelvoton ihminen, jonka voisi hyvästä syystä heittää ovesta ja perheestä pihalle hetkenä minä hyvänsä.

Katselin lähimetsästä valmiiksi kivenkoloja ym johon voisin muuttaa sitten kun minut heitettäisiin pihalle. Pelkäsin talvea, koska olin varma, että talvella en selviäisi kylmässä kivenkolossani enkä löytäisi ruokaa. Jos nimittäin kotoa karkotukseni olisi sattunut tapahtumaan talviaikaan.

Tämä pelko oli niin intensiivinen,  pitkäkestoinen ja läpitunkeva, että tuskin toivun siitä koko loppuelämäni aikana.

Jostain syystä pelkäsin pienenä aivan kamalasti, että äitini syö minut. Tapahtui niihin aikoihin kun hän odotti pikkuveljeäni, joten liittyi varmaan siihen. Mutta muistan pelänneeni tuota todella pitkään, enkä esimerkiksi ikinä tahtonut olla äitini kanssa samassa huoneessa kahdestaan,

Pimeänpelko joka on jatkunut osittain näihin päiviin asti. Ydinsotaa pelkäsin 80-luvulla niin että rukoilin aina nukkumaan käydessä eikä uni meinannut tulla ja joskus itkin öisin. Samoin pelkäsin esim. pimeitä hautausmaita ja pimeää metsää.