Masentunut kumppani ei hanki tai ota vastaan apua. Miksi jotkut tuomitsevat suhteen lopettamisen?

Kuinka pian lähdet? Vai jääkö tyhjäksi uhkaukseksi?

Kenen koet tuomitsevan sinut?

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tehnyt selväksi, että jos toisella on iso ongelma, joka huonontaa paitsi hänen omaansa myös minun elämänlaatuani, avun hankkiminen on ehto suhteen jatkumiselle. En kerta kaikkiaan jää kärsimään toisen vuoksi. Kerran olen tästä johtunut muistuttamaan silloista poikaystävääni ja hän sksrppasi heti. Sääntö saattoi pelastaa hänen henkensä.Tämän paheksujilla on joko heikot henkilökohtaiset rajat tai ei mitään kokemusta masentuneen kumppanina elämisestä.

Hyvä avaus. Asia on omakohtaisesti koettu ja tärkeä. Suurin ongelma tietysti on se, että emme ole vain seurusteleva pari, missä ero on aika helppo, vaan aviopari, jolla lapsia ja yhteistä omaisuutta jne. Puoliso ei suostu myöntämään varsinaisia ongelmiaan, muttei eroamaankaan sovussa, ja tässä pitää tasapainoilla koko ajan sen kanssa, mikä on lapsille eduksi, myös oma jaksaminen huomioiden. Toistaiseksi olen hiljattain vaatinut eroa, koska vuosien tolkutus mainitsemastasi asiasta ei ole johtanut mihinkään, ongelmat vain pahenevat. Nyt en tiedä, mitä toinen miettii, mutta merkkejä ei ole siitä, että edelleenkään ottaisi varsinaista alkusyytä vakavasti, vaan näyttää suunnittelevan katkeroitumista ja uhriutumista. Ei ole kiva merkki sekään, että toinen alkaa uhata itsensä tappamisella, jos jätän. 

Vierailija kirjoitti:

Kuinka pian lähdet? Vai jääkö tyhjäksi uhkaukseksi?

No tuolloin sanoin, että mieti loppuviikko, mitä elämältäsi haluat. Lähdin käymään vanhempieni luona ja sanoin, että YTHS:lle täytyy soittaa viimeistään sinä päivänä, kun palaisin, tai muuten suhde on siinä. Seuraavana aamuna sain tekstarin, että aika lääkärille oli varattu. Poikaystävä sai lääkkeet ja mieliala koheni. Hän sanoi myöhemmin ymmärtävänsä täysin kantani.

Olen itse vakavasti masentunut, enkä katselisi rinnallani ketään kaltaistani joka ei suostuisi apuun. Minulle sen hakeminen oli hyvin rankkaa ja vaikeaa, mutta olen onnellinen että onnistuin. Jos tukisin, auttaisin ja ohjaisin kumppaniani mutta tämä vain vinkuisi niin en kyllä oman mielenterveyteni vuoksi jaksaisi.. Minun ei tarvitse uhrata elämääni toisen sairaudelle jolle hän ei suostu tekemään itse mitään.. masentuneet, hakekaa apua! Minua se on auttanut paljon ja teen jo osa-aikatöitä! Rankkaa se on, mutta askel kerrallaan.

Joo on oikein erota jos vaikuttaa omaankin elämään huonolla tavalla ja jos masentunut ei suostu muuttamaan tilannettaan (hankkimalla apua). Masentunut tarvitsee ammattiapua joka osaa viedä eteenpäin kun tutun seurassa(puoliso,ystävä) voi äkkiä käydä niin että lähtöpisteessä ollaan seuraavat 10 vuotta ja vaarana on että läheiset kyllästyvät tai alkavat myöskin oireilla.

Minä tein alusta asti kumppanilleni selväksi että jos tuntuu liian raskaalta mun kanssa seurustelu niin ei hänellä ole mitään velvollisuutta olla kanssani suhteessa. En missään nimessä halua että myös kumppani voi huonosti koska se ei palvele yhtään ketään. Onneksi olen saanut masennukseen apua ja nykyään voin melko hyvin, kumppani on pysynyt rinnalla ja parisuhde voi todella hyvin. Olen onnekas että minulla on noin kärsivällinen ihminen elämässäni ja äärimmäisen onnekas että mun toipuminen on sujunut hyvin ja olen saanut apua.

Masentunut vanhempi voi olla lapsellekin raskas kokemus. Ero kuulostaa järkevältä ajatukselta.

Kaipa se sentään riippuu suhteen kestostakin. Jos suhde on tuore, ei varmaan ole syytä ryhtyä omaishoitajaksi. Jos on oltu vuosikaudet yhdessä, tuntuisi vähän kummalta, että toinen jättäisi muutamassa viikossa. Nyt, käsi sydämellä: kuinka pitkään itse odottaisit kumppanisi pysyvän suhteessa, jos sinä sairastuisit tai joutuisit jotenkin muuten vaikeaan elämäntilanteeseen? Olisiko kohtuullista tulla jätetyksi viikon sairastelun jälkeen. Tai jos sairastelua olisi jatkunut kuukausia, niin tuntuisiko kohtuulliselta, että sinun vaadittaisiin tekemään muutamassa päivässä jotakin, mikä muuttaa tilanteen kertaheitolla? Kauanko katsoisit voivasi olla työtön, että sinut olisi kohtuullista jättää? Olisithan silloin kenties taakka toisen unelmien täyttämiselle.

Asiaan tuskin tulee ratkaisua täällä. Pitemmän päälle kuitenkin on tajuttava, että parisuhde ei ole pelkkää auvoa. Kumppani voi joutua - ja vuoren varmasti joskus myös joutuu - pitkäkestoisiin ongelmiin, jotka vaikeuttavat omaa elämää. Kuinka itsekäs sinä olet, ja mikä on kohtuullista itsekkyyttä? Kuinki tiukasti suhteeseen pitää sitoutua sen eri vaiheissa? Vai olisiko kohtuullista vaihtaa luuserityötön menestyvään insinööriin ja kahden viikon ongelmien jälkeen? Ja entäpä, jos suhteesta luopumisesta huolimatta omat suunnitelmat ja toiveet eivät toteudukaan? No, kuten sanoin, nuoren ihmisen ei ole tarpeen ryhtyä omaishoitajaksi...

Vierailija kirjoitti:

Kaipa se sentään riippuu suhteen kestostakin. Jos suhde on tuore, ei varmaan ole syytä ryhtyä omaishoitajaksi. Jos on oltu vuosikaudet yhdessä, tuntuisi vähän kummalta, että toinen jättäisi muutamassa viikossa. Nyt, käsi sydämellä: kuinka pitkään itse odottaisit kumppanisi pysyvän suhteessa, jos sinä sairastuisit tai joutuisit jotenkin muuten vaikeaan elämäntilanteeseen? Olisiko kohtuullista tulla jätetyksi viikon sairastelun jälkeen. Tai jos sairastelua olisi jatkunut kuukausia, niin tuntuisiko kohtuulliselta, että sinun vaadittaisiin tekemään muutamassa päivässä jotakin, mikä muuttaa tilanteen kertaheitolla? Kauanko katsoisit voivasi olla työtön, että sinut olisi kohtuullista jättää? Olisithan silloin kenties taakka toisen unelmien täyttämiselle.

Asiaan tuskin tulee ratkaisua täällä. Pitemmän päälle kuitenkin on tajuttava, että parisuhde ei ole pelkkää auvoa. Kumppani voi joutua - ja vuoren varmasti joskus myös joutuu - pitkäkestoisiin ongelmiin, jotka vaikeuttavat omaa elämää. Kuinka itsekäs sinä olet, ja mikä on kohtuullista itsekkyyttä? Kuinki tiukasti suhteeseen pitää sitoutua sen eri vaiheissa? Vai olisiko kohtuullista vaihtaa luuserityötön menestyvään insinööriin ja kahden viikon ongelmien jälkeen? Ja entäpä, jos suhteesta luopumisesta huolimatta omat suunnitelmat ja toiveet eivät toteudukaan? No, kuten sanoin, nuoren ihmisen ei ole tarpeen ryhtyä omaishoitajaksi...

Aloittajan pointti taisi olla siinä, että toinen ei ole valmis hakemaan apua masennukseensa.

Vierailija kirjoitti:

Kaipa se sentään riippuu suhteen kestostakin. Jos suhde on tuore, ei varmaan ole syytä ryhtyä omaishoitajaksi. Jos on oltu vuosikaudet yhdessä, tuntuisi vähän kummalta, että toinen jättäisi muutamassa viikossa. Nyt, käsi sydämellä: kuinka pitkään itse odottaisit kumppanisi pysyvän suhteessa, jos sinä sairastuisit tai joutuisit jotenkin muuten vaikeaan elämäntilanteeseen? Olisiko kohtuullista tulla jätetyksi viikon sairastelun jälkeen. Tai jos sairastelua olisi jatkunut kuukausia, niin tuntuisiko kohtuulliselta, että sinun vaadittaisiin tekemään muutamassa päivässä jotakin, mikä muuttaa tilanteen kertaheitolla? Kauanko katsoisit voivasi olla työtön, että sinut olisi kohtuullista jättää? Olisithan silloin kenties taakka toisen unelmien täyttämiselle.

Asiaan tuskin tulee ratkaisua täällä. Pitemmän päälle kuitenkin on tajuttava, että parisuhde ei ole pelkkää auvoa. Kumppani voi joutua - ja vuoren varmasti joskus myös joutuu - pitkäkestoisiin ongelmiin, jotka vaikeuttavat omaa elämää. Kuinka itsekäs sinä olet, ja mikä on kohtuullista itsekkyyttä? Kuinki tiukasti suhteeseen pitää sitoutua sen eri vaiheissa? Vai olisiko kohtuullista vaihtaa luuserityötön menestyvään insinööriin ja kahden viikon ongelmien jälkeen? Ja entäpä, jos suhteesta luopumisesta huolimatta omat suunnitelmat ja toiveet eivät toteudukaan? No, kuten sanoin, nuoren ihmisen ei ole tarpeen ryhtyä omaishoitajaksi...

Ikä tosiaan merkitsee paljon. Ei minulla ole hajuakaan, minkälaista suhdetta kaipaan kuusikymppisenä. Mutta näin kolmikymppisenä en kyllä jää mihinkään suhteeseen, jossa tarpeisiini ei vastata. Joskus sairaus estää ihmistä osallistumasta parisuhteeseen, ja sille ei tietenkään mitään voi. Mutta jokaisen täytyy olla tarpeeksi itsekäs ettei omaa onnellisuutta uhraa toisen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipa se sentään riippuu suhteen kestostakin. Jos suhde on tuore, ei varmaan ole syytä ryhtyä omaishoitajaksi. Jos on oltu vuosikaudet yhdessä, tuntuisi vähän kummalta, että toinen jättäisi muutamassa viikossa. Nyt, käsi sydämellä: kuinka pitkään itse odottaisit kumppanisi pysyvän suhteessa, jos sinä sairastuisit tai joutuisit jotenkin muuten vaikeaan elämäntilanteeseen? Olisiko kohtuullista tulla jätetyksi viikon sairastelun jälkeen. Tai jos sairastelua olisi jatkunut kuukausia, niin tuntuisiko kohtuulliselta, että sinun vaadittaisiin tekemään muutamassa päivässä jotakin, mikä muuttaa tilanteen kertaheitolla? Kauanko katsoisit voivasi olla työtön, että sinut olisi kohtuullista jättää? Olisithan silloin kenties taakka toisen unelmien täyttämiselle.

Asiaan tuskin tulee ratkaisua täällä. Pitemmän päälle kuitenkin on tajuttava, että parisuhde ei ole pelkkää auvoa. Kumppani voi joutua - ja vuoren varmasti joskus myös joutuu - pitkäkestoisiin ongelmiin, jotka vaikeuttavat omaa elämää. Kuinka itsekäs sinä olet, ja mikä on kohtuullista itsekkyyttä? Kuinki tiukasti suhteeseen pitää sitoutua sen eri vaiheissa? Vai olisiko kohtuullista vaihtaa luuserityötön menestyvään insinööriin ja kahden viikon ongelmien jälkeen? Ja entäpä, jos suhteesta luopumisesta huolimatta omat suunnitelmat ja toiveet eivät toteudukaan? No, kuten sanoin, nuoren ihmisen ei ole tarpeen ryhtyä omaishoitajaksi...

Aloittajan pointti taisi olla siinä, että toinen ei ole valmis hakemaan apua masennukseensa.

Valitettavasti avun hakeminen ei aina riitä. Suhde saattaa silti jäädä erittäin kuormittavaksi ja ahdistavaksi toiselle. Silloinkin on ihan oikein erota. Masennus ei ole reilu sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipa se sentään riippuu suhteen kestostakin. Jos suhde on tuore, ei varmaan ole syytä ryhtyä omaishoitajaksi. Jos on oltu vuosikaudet yhdessä, tuntuisi vähän kummalta, että toinen jättäisi muutamassa viikossa. Nyt, käsi sydämellä: kuinka pitkään itse odottaisit kumppanisi pysyvän suhteessa, jos sinä sairastuisit tai joutuisit jotenkin muuten vaikeaan elämäntilanteeseen? Olisiko kohtuullista tulla jätetyksi viikon sairastelun jälkeen. Tai jos sairastelua olisi jatkunut kuukausia, niin tuntuisiko kohtuulliselta, että sinun vaadittaisiin tekemään muutamassa päivässä jotakin, mikä muuttaa tilanteen kertaheitolla? Kauanko katsoisit voivasi olla työtön, että sinut olisi kohtuullista jättää? Olisithan silloin kenties taakka toisen unelmien täyttämiselle.

Asiaan tuskin tulee ratkaisua täällä. Pitemmän päälle kuitenkin on tajuttava, että parisuhde ei ole pelkkää auvoa. Kumppani voi joutua - ja vuoren varmasti joskus myös joutuu - pitkäkestoisiin ongelmiin, jotka vaikeuttavat omaa elämää. Kuinka itsekäs sinä olet, ja mikä on kohtuullista itsekkyyttä? Kuinki tiukasti suhteeseen pitää sitoutua sen eri vaiheissa? Vai olisiko kohtuullista vaihtaa luuserityötön menestyvään insinööriin ja kahden viikon ongelmien jälkeen? Ja entäpä, jos suhteesta luopumisesta huolimatta omat suunnitelmat ja toiveet eivät toteudukaan? No, kuten sanoin, nuoren ihmisen ei ole tarpeen ryhtyä omaishoitajaksi...

Aloittajan pointti taisi olla siinä, että toinen ei ole valmis hakemaan apua masennukseensa.

Valitettavasti avun hakeminen ei aina riitä. Suhde saattaa silti jäädä erittäin kuormittavaksi ja ahdistavaksi toiselle. Silloinkin on ihan oikein erota. Masennus ei ole reilu sairaus.

Näinkin asiat voivat mennä, mutta on paljon suurempi todennäköisyys siihen että tilanne paranee, jos toinen on valmis ottamaan apua vastaan.

Tyttöystäväni hankki kyllä lopulta apua kun oireet olivat kamalat. Toisen järkyttävä negatiivisuus ja itseinho olivat jo ehtineet huonontaa suhdetta. Lääkkeet tasasivat olot mutta veivät seksihalut kokonaan. Lääkitystä ei uskallettu lähteä muuttamaan. Pari kuukautta seksittömyyttä oli sitten se viimeinen niitti js suhde oli pakko lopettaa. Ja sitten varmasti jonkun mielestä "hylkäsin" sairaan tyttöystäväni, kun tämä ei "antanut tarpeeksi seksiä". Tosiasiassa suhde oli minulle kamala ja olen paljon onnellisempi sinkkuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipa se sentään riippuu suhteen kestostakin. Jos suhde on tuore, ei varmaan ole syytä ryhtyä omaishoitajaksi. Jos on oltu vuosikaudet yhdessä, tuntuisi vähän kummalta, että toinen jättäisi muutamassa viikossa. Nyt, käsi sydämellä: kuinka pitkään itse odottaisit kumppanisi pysyvän suhteessa, jos sinä sairastuisit tai joutuisit jotenkin muuten vaikeaan elämäntilanteeseen? Olisiko kohtuullista tulla jätetyksi viikon sairastelun jälkeen. Tai jos sairastelua olisi jatkunut kuukausia, niin tuntuisiko kohtuulliselta, että sinun vaadittaisiin tekemään muutamassa päivässä jotakin, mikä muuttaa tilanteen kertaheitolla? Kauanko katsoisit voivasi olla työtön, että sinut olisi kohtuullista jättää? Olisithan silloin kenties taakka toisen unelmien täyttämiselle.

Asiaan tuskin tulee ratkaisua täällä. Pitemmän päälle kuitenkin on tajuttava, että parisuhde ei ole pelkkää auvoa. Kumppani voi joutua - ja vuoren varmasti joskus myös joutuu - pitkäkestoisiin ongelmiin, jotka vaikeuttavat omaa elämää. Kuinka itsekäs sinä olet, ja mikä on kohtuullista itsekkyyttä? Kuinki tiukasti suhteeseen pitää sitoutua sen eri vaiheissa? Vai olisiko kohtuullista vaihtaa luuserityötön menestyvään insinööriin ja kahden viikon ongelmien jälkeen? Ja entäpä, jos suhteesta luopumisesta huolimatta omat suunnitelmat ja toiveet eivät toteudukaan? No, kuten sanoin, nuoren ihmisen ei ole tarpeen ryhtyä omaishoitajaksi...

Aloittajan pointti taisi olla siinä, että toinen ei ole valmis hakemaan apua masennukseensa.

Valitettavasti avun hakeminen ei aina riitä. Suhde saattaa silti jäädä erittäin kuormittavaksi ja ahdistavaksi toiselle. Silloinkin on ihan oikein erota. Masennus ei ole reilu sairaus.

Näinkin asiat voivat mennä, mutta on paljon suurempi todennäköisyys siihen että tilanne paranee, jos toinen on valmis ottamaan apua vastaan.

Masennuksessa todennäköisyys tilanteen paranemiseen ilman apua on lähellä nollaa, joten sinänsä olet oikeassa.

Jokaisella on oma elämä kuljettavanaan ja vaikeita päätöksiä pitää tehdä joskus. Jokainen masentuneen kanssa elävä on miettinyt varmasti päänsä puhki asioita ja ei kukaan ihan helposti lähtemispäätöstä tee, mutta välillä on pakko pelastaa itsensä. Jos joku asian tuomitsee niin se on hänen ongelmansa.

Maailmassa on aivan liikaa ihmisiä, jotta yhden takia kannattaisi omaa onneaan uhrata.