Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vihanhallintaongelma parisuhteessa
16.01.2019 |
Myönnän että olen sellainen puoliso joka suuttuessaan huutaa ja haukkuu. Tällainen tapa käsitellä suuttumusta, ärtymystä ja muita negatiivisia tunteita tuntuu kulkevan suvussani, ja muistan hyvin nuoresta saakka pelänneeni, tuleeko minusta parisuhteessa ollessani samanlainen kuin kaikki isäni puolen sukulaiset tuntuvat olevan.
Pelkoni on osoittautunut todeksi. Olen normaalisti jopa liiankin kiltti, mukautuva ja joustava (esimerkiksi työelämässä tästä on ollut jopa haittaa, vaikkakin kaikki tuntuvat aina pitävän minusta kovasti), mutta kotona pinnan katketessa muutun ihan kauheaksi hirviöksi. Valitettavasti minulla on myös sana hallussa, joten osaan iskeä toista vyön alle. Häpeän sanomisiani ja totaalisia maltin menetyksiä niin, että itsetuntoni alkaa olla pakkasen puolella :(
Olen ollut parisuhteessa pian 5 vuotta, ja asia alkoi nousta ongelmaksi parin vuoden kohdalla suhteen arkipäiväistyttyä. Olemme menossa kesällä naimisiin, ja minusta itsestäni johtuvista syistä olen alkanut epäillä kannattaako se. Eihän mies voi minua ikuisesti jaksaa.
Koska uskon avoimeen keskusteluun, olen puhunut asiasta melko suoraan mieheni kanssa. Sekin on ollut turhauttavaa: hän tyytyy usein vähättelemään asiaa sanomalla, että se vain on minun valuvikani että olen "pippurinen", eikä hän odota täydellisyyttä.
Se vain että kamala tapani hoitaa riitatilanteet vaivaa minua itseäni. En pysty kontrolloimaan mitä sanon. Noissa tilanteissa tunnen todella voimakasta vihaa, joka ei todellisuudessa ole perusteltua. Mies itse on hyvin rauhallinen, joten huono käytös tulee yksinomaan minun puoleltani.
On todella raskasta elää niin, että sisimmässään pelkää olevansa kelvoton parisuhteeseen, saati mahdollisesti vanhemmaksi. Tiedän olevani suurimman osan ajasta oikein kiva ja hyvä ihminen, mutta se ei hyvitä toimintatapaani ristiriitatilanteissa.
Herättääköhän tekstini vastakaikua kenessäkään? Miten asiaa voisi yrittää käsitellä? Mies ei myönnä että mitään olisi pahasti vialla, ja itse en pysty kelkkaani kääntämään, vaikka joka tapauksen jälkeen lupaan itselleni että tämä oli viimeinen kerta.
Kommentit (22)
Ihminen voi oppia säätelemään tunteitaan. Aluksi se on hankalaa, jos on käyttäytynyt reaktiivisesti aiemmin, mutta pikku hiljaa asia on mahdollista oppia. Omat aivot pitää vain uudelleenkouluttaa. Tämä ei tarkoita tunteiden tukahduttamista, se on taas sitten ihan eri asia kokonaan. (Usein sekotetaan nämä kaksi asiaa toisiinsa)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene psykoterapiaan, ei ole myöhäistä muuttaa omaa käytöstään ja opetella tunteidensäätelykeinoja.
Hyvä, että oivallat sen, että tuolla tavalla käyttäytyvä tulee ennen pitkää jätetyksi.
Olen ollut samanlainen, valitettavasti. Miehen kanssa tuli ero 15 vuoden jälkeen mm. tuon asian takia. Eron jälkeen olen mennyt itseeni. Nykyään olen aivan erilainen.Asiaan auttoi siis aika ja itsensä tutkiskelu.
Kun itse tiedostat ongelmasi, niin suosittelen pariterapiassa käymistä, jotta saatte hallitusti käytyä kaikki asiat jotka on jääneet vaivaamaan
Pystyn samaistumaan tosi hyvin tuohon. Mulla siihen auttoi terapia ja omien tunteiden tunnistamisen harjoittelu. Sitten kun ymmärtää että mistä se viha ylipäätään saa alkunsa niin se helpottaa sitä tunteiden hallintaa eikä räjähdä niin herkästi ja pystyy neuvottelemaan niiden tunteiden kanssa eikä antaa niiden hallita sitä käyttäytymistä. Tosta oikeasti voi päästä (ainakin suurimmaksi osaksi) eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut samanlainen, valitettavasti. Miehen kanssa tuli ero 15 vuoden jälkeen mm. tuon asian takia. Eron jälkeen olen mennyt itseeni. Nykyään olen aivan erilainen.Asiaan auttoi siis aika ja itsensä tutkiskelu.
Minäkin olen suorittanut itsetutkiskelua teini-iästä saakka, ja havainnut ikävät piirteeni jo aiemmissa suhteissa (jotka eivät kestäneet niin pitkään että olisin ehtinyt näin totaalisesti ahdistumaan asiasta), mutta tässä silti olen, tällaisena raivottarena :( Menetän malttini ehkä kerran kuussa, mikä on tietenkin aivan liikaa. Mutta osaan kyllä hoitaa hankalia tilanteita paremminkin, joskus vain menee yli.
Miten paljon itsetutkiskelua sitten on tarpeeksi. Mikä on se oivallus joka saa ihmisen muuttumaan? Olen yrittänyt oikeasti pitkään, hartaasti ja tosissani.
Ap
Puolisoni on samanlainen. Itse vielä ahdistun huutamisesta, ja hän taas huutaa ja haukkuu. Itse on sitä mieltä, että ei voi tehdä mitään, kun tavat on niin syvälle juurtuneet lapsuuden malleista. Ei siis edes yritä, ja mua rassaa asia sen verran, etten enää näe muuta mahdollisuutta kuin eron. Melkein mistään ei voi sanoa ilman, että vastauksena on huutoa. Joskus hyvon harvoin pystyy ottamaan kritiikkiä vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pystyn samaistumaan tosi hyvin tuohon. Mulla siihen auttoi terapia ja omien tunteiden tunnistamisen harjoittelu. Sitten kun ymmärtää että mistä se viha ylipäätään saa alkunsa niin se helpottaa sitä tunteiden hallintaa eikä räjähdä niin herkästi ja pystyy neuvottelemaan niiden tunteiden kanssa eikä antaa niiden hallita sitä käyttäytymistä. Tosta oikeasti voi päästä (ainakin suurimmaksi osaksi) eroon.
Olen aika varma että perimmäinen syy hepuleihini on sillä hetkellä vallitseva mielentila, esimerkiksi työstressi. Näin se on ollut myös esim. isälläni, joka purki vastuullisen työnsä tuomat paineet kotona juuri siten kuin minä itse teen. Mutta sitä en ole oppinut, miten sen syyn tiedostaminen auttaisi hillitsemään suuttumusta...
Ap
Vierailija kirjoitti:
Puolisoni on samanlainen. Itse vielä ahdistun huutamisesta, ja hän taas huutaa ja haukkuu. Itse on sitä mieltä, että ei voi tehdä mitään, kun tavat on niin syvälle juurtuneet lapsuuden malleista. Ei siis edes yritä, ja mua rassaa asia sen verran, etten enää näe muuta mahdollisuutta kuin eron. Melkein mistään ei voi sanoa ilman, että vastauksena on huutoa. Joskus hyvon harvoin pystyy ottamaan kritiikkiä vastaan.
Olen pahoillani että sinulla on kotona tuollaista... Iso merkitys olisi sillä että asioista voisi keskustella rauhallisempina hetkinä rakentavasti. Minua on jossain määrin auttanut se, että riidan jälkeen puran tilannetta miehen kanssa ja kerron ihan ääneen, että olen nyt pinna kireällä syystä X, eikä suuttumiseni johtunut oikeasti hänestä. Jos en tähän pystyisi, tai jos riita ja huuto syttyisi oikeasti joka asiasta, olisin varmaan jo itse todennut tilanteen toivottomaksi ja eronnut...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunteiden sanoittaminen. Ärtymystä ei pidä padota, vaan se pitää oppia tuomaan esiin jo ennen kuin se on kasvanut valtavan suureksi.
Mä olin kanssa ennen flammable. Mulle auttoi ihan yksinkertaisesti meditointi ja jooga. Molemmat tuovat semmoista "hälläväliä"-flowta, olen paljon enemmän mellow kuin ennen.
(Sori kamalat anglismit, olen töissä enkä nyt keksi suomenkielisiä sanoja kiireessä. Halusin kuitenkin kommentoida, jospa tästä olisi apua.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
treffit kirjoitti:
Mä olin kanssa ennen flammable. Mulle auttoi ihan yksinkertaisesti meditointi ja jooga. Molemmat tuovat semmoista "hälläväliä"-flowta, olen paljon enemmän mellow kuin ennen.
(Sori kamalat anglismit, olen töissä enkä nyt keksi suomenkielisiä sanoja kiireessä. Halusin kuitenkin kommentoida, jospa tästä olisi apua.)
Kiitos kommentistasi, minulle varmaan muutenkin pieni meditointi tekisi hyvää. Tiedän olevani ihan mahdoton oravanpyörässä juokseva duracell-pupu, enkä usko sen olevan hyväksi.
Ap
No jaa. Monissa ihmissuhteissa on toimintamalleja, jotka ajavat herkemmän vihantunteisiin. Viha voi olla yksilön ongelma, mutta minun mielestäni toistuvat vihanilmaukset ovat myös sosiaalinen ongelma ja raivokohtauksiin johtavat ihmisten yhteiset toimintamallit pitäisi kartoittaa ja korjata. Itse olin hyvin tulinen lapsena ja vielä nuorena aikuisenakin. Kuitenkin esimerkiksi pihakaverien parissa ei koskaan ollut mitään erityisiä ongelmia, eikä tietyissä harrasteporukoissakaan.
Minuun on vaikuttanut myös kasvatus. Sekä isäni että äitini löivät minua, äitini joskus jopa tilanteen rauhoituttua päätti, että minua on hyvä lyödä, että tulen mieleisemmäksi ihmiseksi. Vihanpurkauksiin johtavan psyykkisen ongelman syyt ovat siis ainakin joskus jäljitettävissä ja ongelmaa voi pyrkiä ratkomaan niillä tiedoin.
Lisäksi tämä yhteiskunta on vinoutunut. Vihaa ei saisi ilmaista oikein mitenkään. Aina on joku ottamassa kohtuuttomasti nokkiinsa, jos joku sanoo pari karkeaa sanaa. Kohtuuton nimittely, väkivalta ja haitanteko tietenkin ovat väärin, mutta aikuisen pitäisi tajuta viha yhdeksi tunteeksi siinä kuin ilokin. Joidenkin maailma näyttää kaatuvan, jos joku toinen päästää ärräpään. Pipoa voisi hiukan löysentää ja opetella sellainen suhtautuminen, että tuolla nyt kuohuu yli, varmaankin se kohta rauhoittuu, olkoon rauhassa sen hetken.
Meillä meni puolison kanssa niin, että erimielisyyden ilmetessä aloitimmi "kypsän keskustelun" aiheesta ja esiteimme kantamme ja sen perustelut. Keskustelun jatkuessa puolisoni jäi jankkaamaan samaa asiaa kerran toisensa perään, mikä sai minut aina lopulta ärtymään ja lopulta sanoin rumasti. Kerran kuitenkin tulin päsäyttäneeksi, että olenko mielestäsi niin tyhmä, että samat asiat pitää jankata seitsemän kertaa. Sama jankkaaminen koski myös kysymyksiä, joihin olin jo selvästi sanonut, että en tiedä ja että todennäköisesti asia on helppo selvittää. Mutta jostain syystä kyseleminen vain jatkui ja jatkui, kunnes suutahdin. Tuo äreä kysymykseni kuitenkin toi näkyväksi tuntemukseni ja auttoi katkaisemaan kierteen. Edelleen puolisoni jää joskus jankuttamaan yhtä ja samaa, mutta kysymyksiinsä hän osaa etsiä vastausta myös netistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puolisoni on samanlainen. Itse vielä ahdistun huutamisesta, ja hän taas huutaa ja haukkuu. Itse on sitä mieltä, että ei voi tehdä mitään, kun tavat on niin syvälle juurtuneet lapsuuden malleista. Ei siis edes yritä, ja mua rassaa asia sen verran, etten enää näe muuta mahdollisuutta kuin eron. Melkein mistään ei voi sanoa ilman, että vastauksena on huutoa. Joskus hyvon harvoin pystyy ottamaan kritiikkiä vastaan.
Olen pahoillani että sinulla on kotona tuollaista... Iso merkitys olisi sillä että asioista voisi keskustella rauhallisempina hetkinä rakentavasti. Minua on jossain määrin auttanut se, että riidan jälkeen puran tilannetta miehen kanssa ja kerron ihan ääneen, että olen nyt pinna kireällä syystä X, eikä suuttumiseni johtunut oikeasti hänestä. Jos en tähän pystyisi, tai jos riita ja huuto syttyisi oikeasti joka asiasta, olisin varmaan jo itse todennut tilanteen toivottomaksi ja eronnut...
Ap
En oo tuo, jolle vastaat.
Mutta mulla on myös räyhäävä mies. Eihän tuo ap:n juttu huono ole, kun hän sietää sentään jälkipuinnin ja myöntää virheensä. Mun mies räjähtää uudelleen, jos yritän rauhallisena aikana puhua asiasta.
mielenterveystalo.fi ja sieltä epävakauden omahoito. Mä opin ajan kanssa erottamaan todellisuuden ja mun tunteet, ne kun ei aina ole sama asia. Tiedän tunteen kun viha vyöryy päälle ja olet täysin sen vietävänä.
Meillä ei ole muutamaan kuukauteen esineet lennelleet enkä ole haukkunut miestä. Parempaan päin menossa.
Vierailija kirjoitti:
mielenterveystalo.fi ja sieltä epävakauden omahoito. Mä opin ajan kanssa erottamaan todellisuuden ja mun tunteet, ne kun ei aina ole sama asia. Tiedän tunteen kun viha vyöryy päälle ja olet täysin sen vietävänä.
Meillä ei ole muutamaan kuukauteen esineet lennelleet enkä ole haukkunut miestä. Parempaan päin menossa.
Kiitos vinkistä! Ja onnea siitä että olet saanut muutosta aikaiseksi, toivottavasti pystyn itse samaan!
Ap
Käytätkö ehkäisypillereitä, ne lisäävät joskus kiukkuisuutta ja raivoamista?
Voitko ottaa mallia miehestäsi? Siinähän sinulla on päivittäinen opettaja vierelläsi, kysy häneltä neuvoa ja ota opiksesi, aina ja yhä uudelleen. Kirjoita ohjeet muistiin.
Oletteko liikaakin yhdessä ja kiukkuat siitä, ettet osaa tai saa olla myös yksin ajatustesi kanssa.
Mistä se pinna katkeaa? Mikä aiheuttaa raivosi? Voithan kokeilla myös tapoja, jotka tuntuvat alkuun hassuilta, mutta voivat siinä kriittisimmässä pinnanpalamisvaiheessa olla avuksi eli kirjoita isolla tussilla lappuja seinille: "Malta mielesi", "Rauhoitu", "Kuuntele", "Ole välillä ihan hiljaa ja kuuntele tarkasti", "Mieti ennenkuin puhut" tms. Varsinkin huoneessa, missä useimmin riitelette, saattaa noista olla apua.
Sinä myös hallitset miestäsi näillä raivokohtauksilla. Pakotat hiljenemään. Olemaan "kiltisti", koska sinä määräät eli huutaminen tarkoittaa sitä, että toinen "kehtaa" esittää toisenlaisia mielipiteitä kuin mitä sinulla on? Hallitsemisen ongelma on usein se näkyvin. Etkö luota mieheesi vai miksi sinun pitää olla aina päällepäsmäri? Eikö parisuhde ole yhdessäpäättämistä, yhdessätekemistä ja molempien puolitiehen vastaantulemista? Miksi haluat, että miehesi pelkää sinua?
Tuntuuko, että sinulta vaaditaan liian paljon? Sehän voi olla vain tunne eikä totta, oletko tullut sitä ajatelleksi.
Minullakin on tuollainen mies ja olen vakaasti päättänyt erota. Hän ei näe itsessään vikaa, eikä näin ollen lähde mihinkään terapiaan. Kuusi vuotta olen ollut haukuttavana ja nyt hän haukkuu lapsiakin, kun ovat kasvaneet vähän isommiksi, väittää näin pitävänsä kuria ja nimittelee minua vapaakasvattajaksi. Raivohullu on itse, aina saadaan kävellä munankuorilla muut täällä.
Alue: Aihe vapaa
vihanhallinta.fi