Kysymys teille, jotka ihmettelette, miksi niin monet eivät halua hankkia lapsia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kävin lapsettomuushoidot.

Sain pojan, mies ja suku oli innoissaan.

Alku oli hankalaa, itkua ja puklausta. Mutta se oman lapsen tuoksu ja vahva äidinvaisto. Elin vain vauvalle. Olin hädissäni jos jotain tapahtuisi.

Kun lapsi kasvoi, mentiin vauvamuskariin, jossa sain ensimmäiset mammakaverit, nähtiin muuallakin, käytiin puistoissa ja kahviloissa.

Näin myös ystäviäni joilla oli samanikäisiä lapsia, enimmäkseen poikia ja mökkireissuilla ja kyläilyissä pojat leikkivät keskenään.

Ne päiväkotikuvat pojasta ovat edelleen niin liikkiksiä. Osa päiväkodeista ei olleet tosin hyviä ja lasta kiusattiin.

Päätin alkaa kasvattaa pojalle itsetuntoa. Sanoin joka aamu: olet kiva lapsi ja kaikki haluavat leikkiä sun kanssa. Se toimi!

Seuraavassa päiväkodissa pojalla oli paljon kavereita!

Poika oli musiikkileirillä kesät. Jälkeenpäin selvisi että poika serkkunsa kanssa nukkui iltapäivään, kävivät syömässä ja osallustuivat vain rumputunneille 😂 Pojan mielestä paras viikko kesästä!

Jokaikisenä koulun päättäjäispäivänä ja rippijuhlassa poika oli soittamassa kitaraa.

Lukio oli mulle rankka, yritin auttaa tenteissä, mutta poika oli fiksumpi ja sai hyvän todistuksen.

Nyt on jatko-opinnoissa ja ihana tyttöystävä on kuvioissa.

Hauskimpia muistoja: tehdään lego-autoja ja poika ihmettelee kun oon niin hyvä 😂

Pelataan pokeria ja poika ihmettelee kun häviän aina! Itseä harmittaa..

Mitä vittua mä just luin.

Sä varmaan luit pätkän inhimillistä elämää - näyttikö oudolta? Oliko liian emotionaalista? Useimmat ihmiset kokevat jotain tällaista jos ovat onnekkaita.

Se oli vain tyypillistä lisääntyjäsopotusta asian vierestä.

Hämmentävä keskustelu. Omat lapset ovat maailman ihanin asia. Elämänlaatu laski ehkä hetkellisesti kun sai nukkua vähän vähemmän. Nyt oon palannut takaisin työelämään, arki rullaa omalla painollaan. Kotiin on ihana tulla, mikään ei voita sitä oman lapsen riemua kun saa painaa päänsä syliin.

Onni on tässä. Märissä pusuissa, mustikkapuurossa paidalla, aamuviiden herätyksissä lauantaiaamuisin. Mitä muuta voisin elämääni kaivata?

Minusta tuntuu että saan samat fiilikset koirista ja kissoista kuin toiset lapsista. En malta odottaa että saan oman koiran, jota halia ja kasvattaa ja opettaa sille temppuja, katsella sen riemua pikkuasioista, leikkiä sen kanssa ja teetättää ehkä pentuja sillä. Lapset ei herätä niin mitään tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Luterilaisen ajatusmaailman mukaan elämän kuuluu olla raatamista ja kärsimystä. Vain siten sinua odottaa ihana iankaikkinen elämä. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat.

Mutta protestanttisissa maissa syntyvyys on pientä ollut jo pitkään. Joten tähän yhteyteen sanonta ei sovi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sinuakaan olisi, jos isäsi olisi ajatellut pelkkää nautintoa ja elämänlaatua.

Täytyykö samat virheet toistaa sukupolvesta toiseen? Eikö nyt oltaisi jo viisastuttu tarpeeksi?

No seuraavaa sukupolvea ei siellä ole tulossa, joten ilmeisesti.