Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
se outo tunne kun yrität soittaa parkinsonia sairastavalle isällesi eikä ole yhteyttä!
valamon munkki Iivana
08.01.2019 |
ei kovin usein isä soita, enkä minäkään, en itse asiassa soita muutenkaan yleensä kellekään. yritin velvollisuudesta soittaa nyt joulun jälkeen ja selittää ettää ehkä keväällä lennän kylään. muttta ei ollut mitään oikeaa asiaa eikä isälläkäänn. on se vaikeaa kun ei ole yhteyttä omaan isäänsä kun ei ole mitään yhteyttä. ja minusta on tullut samanlainen erakkoluonne jo 47 vuotiaana tai jo oikeastaan lapsena ja vielä pahempi 30 vuotiaana jo.
miten voit puhua kenenkään kanssa jos ei kiinnosta mikään? enkä oikeastaan haluaisi edes mennä kyläänkään, eri asia oli mutsin kanssa joka kuoli vuosi sitten. äitiin oli sentään yhteyttä vaikka elettiin eri maailmassa, mutta usko yhdisti meitä. isään ei yhdistä mikään.
Kommentit (4)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joko äitiin liittyvät tarinat loppui?
äiti oli maailman positiivisin ihminen, jota kunnioitti koko naapuristo ja koko kaupunki, eii valittanut ja teki vaan hyvää kaikille, kun äiti kuoli menetti isä kaiken energiansa elämään
ei voi kukaan eläää toisen uskolla, se pitää ollla sinussa
Kiva kuitenkin että soitit isällesi. Sille ei voi mitään, jos syvempää yhteyttä ei saa, mutta ei sen ainut vaihtoehto ole, että sitten ei ole missään tekemisissä. Voi jutella hetken niistä asioista, joista kumpikin pystyy juttelemaan. Siitä jää tunne, että välittää.
edit: ymmärsin siis aloituksen niin, että soitit
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Alue: Aihe vapaa
lapsuuden traumasi ovat järkyttävät, mutta ei maha mitään